Luulisi sparttalaisten tapaisen sotilaskansan olleen samalla
hyvinkin _sodanhaluisen_, valmiin ensi tilaisuudessa hyökkäämään
pahaa aavistamattomien naapuriensa kimppuun. Jossakin määrin olikin
näin laita Spartan valtion ensi aikoina, jolloin sparttalaisluokka
vielä kasvoi ja tarvitsi jaettavakseen aina uusia maa-alueita. Mutta
ajan kuluessa olosuhteet muuttuivat. Kun sparttalaiset huomasivat
sodasta olevan enemmän kustannuksia kuin hyötyä ja siitä aiheutuvan
heille korvaamatonta mieshukkaa, he pidättyivät sodan vaarallisesta
seikkailusta, ellei se ollut suorastaan välttämätöntä.[68]
Sparttalaiset olivat hidasveristä, vakaista kansaa, joka sieti aika
paljon, ennenkuin löi takaisin, ja joka kävi sotaa, ei kunnian, vaan
_hyödyn_ tai suorastaan vain pakon takia. Heidän esiintymisensä
historiassa on enemmän kömpelön karhun kuin notkean leijonan tapaista.
Mutta niin kauan kuin sparttalaiset vielä olivat valloitushaluisia,
oli viljava naapurimaa Messenia heille alituisena houkuttimena. Kun
sota sitten syttyi, sparttalaiset syyttivät luonnollisesti siitä
messenialaisia. Artemis-jumalattaren kunniaksi vietetyssä yhteisessä
juhlassa sanottiin messenialaisten häväisseen sparttalaisia neitosia,
ja kun Spartan kuningas oli koettanut suojella heitä, oli hänet
surmattu. Messenialaisen perimätiedon mukaan oli syy päinvastoin
sparttalaisten. Sodan varsinainen aiheuttaja oli joka tapauksessa
sparttalaisten halu laajentaa aluettaan viljavaan Messeniaan päin.
Taistelu oli ankara. Kaksikymmentä vuotta sanotaan sparttalaisten
saaneen taistella, ennenkuin messenialaiset lannistuivat ja pakenivat
ympäröiville vuorille. Paikoilleen jääneitten täytyi helootteina
viljellä voittajan hyväksi maata, joka kerran oli ollut heidän omansa.
Pari miespolvea myöhemmin, 7:nnen vuosisadan keskivaiheilla e.Kr.
sorretut messenialaiset nousivat kapinaan. Kapina tuli sitäkin
vaarallisemmaksi, kun messenialaiset saivat apua arkadialaisilta ja
muilta Peloponnesoksen kansoilta. Aluksi kävikin sparttalaisille hyvin
huonosti. Kun asema näytti heistä aivan toivottomalta, kerrotaan
heidän Delphoin oraakkelin kehoituksesta pyytäneen ateenalaisilta
johtajaa. Nämä lähettivät runoilija _Tyrtaioksen_. Vaikka itse
raajarikko[69], hän innostutti sparttalaisia sotalauluillaan niin,
että he jälleen alkoivat saada voittoja. Sotilaat lauloivat taisteluun
mennessään hänen lyhyitä, tahdinmukaisia marssilaulujaan huilujen
säestäessä.[70] Tarujen Tyrtaios-hahmo vaikuttaa meistä kuitenkin liian
epätodelliselta. Onpa olemassa muinaisajalta todisteita, joiden mukaan
hän ei ollut lainkaan ateenalainen, vaan syntyperäinen sparttalainen.
Toinen messenialaissota oli pitkällinen ja sitkeä, kuten
ensimmäinenkin, mutta päättyi sekin vihdoin sparttalaisten
voittoon.[71] Mutta se oli ostettu liian suurten kauhujen hinnalla
tuottaakseen hyvän hedelmän. _Heloottikysymys_, joka aina oli ollut
Spartan valtion heikkoja kohtia, aiheutti nyt entistä suurempaa huolta.
Sillä saatuaan kukistaa Messenian heloottien vaarallisen kapinan
sparttalaiset elivät ainaisessa pelossa, että Lakonian ja Messenian
sorretut helootit yhtynein voimin uudistaisivat kapinan. Tämä alituinen
huoli oli rangaistus siitä luonnottomuudesta, että muutamatuhantinen
valloittajakansa perustaa valtion ympärilläolevien väkiluvultaan
monta kertaa suurempain sukulaiskansojen orjamaisen kohtelun varaan.
Näin heloottikysymys alituisesti uhkaavan aaveen tavoin ahdistaa läpi
Spartan koko seuraavan historian ja vaikuttaa ratkaisevina hetkinä
lamauttavasti sparttalaisten toimintatarmoon. Heloottien kohtelu
onkin tämän jälkeen entistä julmempaa ja heidän vartioimisensa ja
salainen silmälläpitonsa entistä tiukempaa. Tästä lähtien sparttalaiset
alkavat myös yhä enemmän eristäytyä ulkomaista, sillä he pelkäävät,
että vallankumouksen kipinä voisi lennähtää heille valtioista, joissa
sisällissodat ja vallankumoukset riehuivat.
Messenian kukistaminen teki kuitenkin Spartan koko Kreikan
mahtavimmaksi valtioksi, ja 6:nnen vuosisadan kuluessa se sai melkein
kaikki muut niemimaan valtiot yhtymään _Peloponnesoksen liittoon_,
jonka sotavoimat olivat Spartan kuninkaiden päällikkyyden alaisia.
Siten Spartta oli saanut haltuunsa Peloponnesoksen valtioitten ylimmän
ulkopoliittisen ja sotilaallisen johdon — kreikaksi _hegemonian_.
Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan lukuun:
Plutark, Ryktbare grekers lefnad i urval.
Plutarchos från Chaironeia, Jämförande levnadsteckningar i urval: I
osa. Kääntänyt ja johdannolla varustanut Ivar Harrie.
Tähän lukuun:
Martin P:n Nilsson, Die Grundlagen des spartanischen Lebens (C.F..
Lehmann-Haupt und E. Kornemann; Klio: Nid. XII).
ATEENA, POLIITTISTEN MULLISTUSTEN KAUPUNKI. ARISTOKRAATTISESTA
DEMOKRAATTISEEN TASAVALTAAN.
Ateena on Kreikan sydän ja pää, sen silmä ja valo. Ilman Ateenaa
Hellaasta ei koskaan olisi tullut sitä, mitä se oli ja mitä se vielä
nytkin meille on. Ateenan akropoliilta on Kreikan hengetär kerran
levittänyt siipensä lentoon yli maailman.
Ateena oli »kaupunki» jo mykeneläisellä ajalla. Sen mainehikkaalla
akropoliilla kohosi kuninkaitten linna. Itse kaupunki kasvoi myöhemmin
akropoliin ympärille. Täällä eivät kansainvaellukset keskeyttäneet
kehitystä, kuten Lakoniassa. Vaikkakaan doorilaisten vaellus ei
sivuuttanut Attikaa aivan jälkiä jättämättä, ei doorilaisella
aineksella ole kuitenkaan ollut vähäisintäkään vaikutusta Ateenan
kansanluonteeseen. Päinvastoin ateenalaiset erosivat Spartan
doorilaisista niin suuresti kuin sukulaiskansa toisesta voi erota.
Kreikan historiassa sisämaanvaltio Spartta edustaa vanhoillista
ainesta ja ankaraa kuria, kun taas merta kulkevat ateenalaiset olivat
uudistushaluisia, herkkätunteisia ja rauhattomia. Raskaasti asestettu
maasotilas on vakava, yhteiskuntaasäilyttävä tyyppi, merenkulkijakansa
sitävastoin rohkea ajatuksessa sekä toiminnassa. Ateenalaiset ovat
elohopeaa, sparttalaiset lyijyä. Spartan mielilause historiassa on
_järjestys_, Ateenan _vapaus_.
Sama vastakkaisuus vallitsee Spartan ja Ateenan valtiomuotojenkin
välillä. Ateenassa poistettiin kuninkuus jo aikaisin ja ylin
valta annettiin _arkontille_ apunaan kahdeksan virkaveljeä, jotka
jakoivat keskenään kuninkaalle aikaisemmin kuuluneet ylimmäisen
papin, korkeimman sotapäällikön ja tuomarin tehtävät. Heitä avusti
hallitustehtävissä neuvosto, _areiopagi_, jonka jäsenet valittiin
elinijäksi. Arkontit olivat tämän neuvoston itseoikeutettuja jäseniä
yksivuotisen virka-aikansa loputtua. Areiopagi oli valtion korkein
tuomioistuin. Kerrotaan, että tuomarit ratkaistessaan rikosjuttua
kokoontuivat yön pimeydessä, jottei syytetyn epätoivon näkeminen
heitä liikuttaisi myötätuntoon. Areiopagin tuli myös valvoa
kansalaisten yksityistä elämää. Tuomitsipa se kerran erään pojan
kuolemaan pikkulintujen silmien puhkaisemisesta. Tuomiota perusteltiin
sillä, »että sellainen ihminen on aikuisena ehdottomasti turmioksi
maanmiehilleen.»