Spartta sijaitsee Eurotas-joen kostuttamassa viljavassa laaksossa.[64]
Jo Homeros ylistää lauluissaan Eurotas-laakson ihanaa rehevyyttä ja
mainitsee sen laajat apilavainiot ja satoisat pellot. Ja vielä tänä
päivänä siellä asuu Kreikan kenties varakkain väestö.
Muinoin Spartta oli voimakkain kaikista Hellaan yhteiskunnista, ei
linnoitustensa vuoksi — niitä ei kaupungissa ollut — vaan kansalaisten
miehuuden ja yksimielisyyden takia. Jos sparttalaiselta kysyi, miksi
hänen kaupungissaan ei ollut muureja niinkuin muissa kaupungeissa, sai
ylpeän vastauksen: »Kansalaisten ruumiit ovat muurinamme.» Itse asiassa
Spartta ei tarvinnut linnoituksia, sillä autiot, luoksepääsemättömät
vuoret laakson kummallakin puolella muodostivat tarpeellisen
suojamuurin.
Muinaisajan Spartta ei ollut yhtenäinen kaupunki, vaan oikeastaan ryhmä
talonpoikaiskyliä, sellaisia kuin ne olivat vanhimmassa Hellaassa.
Luonnon anteliaisuus olisi helposti voinut veltostaa Spartan kansan,
ellei sille olisi vastapainoa ollut. Mutta sellaisia oli kaksi. Toinen
oli _Taygetos_, jonka uhkaavan majesteetillinen vuoriharjanne kohoaa
yli koko Lakonian ja pitkine, useimmiten lumen peittämine karjoineen
antaa tälle maisemalle sille ominaisen vakavuuden. Kun aurinko laskee
korkean vuorenseinämän taakse, joka alastoman, sinertävän jäämuurin
tavoin järkkymättömän mahtavana rajoittaa näköpiirin, ja kun vuoren
heittämä synkkä varjo liukuu yli tasangon, saa koko maisema muinaisen
sankariajan tunnun, jonkinlaisen heroisen leiman. »Auringonlasku
muistuttaa täällä», Zilliacus sanoo, »tavallaan auringonpimennystä.
Siinä on jotakin peloittavaa, katastrofimaista.»
Taygetos oli sparttalaisen nuorison aava ja karaiseva temmellystanner,
sparttalaisten terveydenlähde. Sen pelkkä näkeminen antaa sielulle
lisäannoksen koottua voimaa ja terästävän ankaraa kauneutta.
Toisena vastapainona sparttalaisten veltostumiselle olivat heidän
raudankovat lakinsa. Ilman niitä ei sanalla _sparttalainen_ olisi ollut
sitä miehuuden ja yhteiskuntahyveitten kaikua, joka ikuisiksi ajoiksi
on tälle kansalle suonut kunniapaikan historian lehdillä. Tarun mukaan
sparttalainen valtiojärjestys oli viisaan lainsäätäjän _Lykurgoksen_
työtä. Mutta historiantutkimus tuntee yhtä vähän häntä kuin Homerosta.
Kun doorilaiset ottivat Lakonian haltuunsa, sen akhaialainen väestö
joutui maaorjan asemaan. Heistä arvatenkin polveutui se orjienkaltainen
yhteiskuntaluokka, jota sanottiin _helooteiksi_. Niitten doorilaisten
valtioitten kesken, joita maakuntaan perustettiin, näyttää ajan mittaan
syntyneen eripuraisuutta ja sotia. Lopputulos oli, että Spartan
kaupunkivaltio kukisti muut ja pakotti koko Lakonian valtaosasille.
Sparttalaiset itse eli _sparttiaatit_, kuten he yhteiskuntaluokkana
itseään nimittivät, pidättivät silloin itselleen kaiken valtiollisen
vallan valtiossa. He sallivat kukistettujen heimolaisten pitää
vapautensa sekä osan maastansa, mutta kansalaisoikeuksia heille ei
myönnetty, vaikka sparttiaatit käyttivät heitä sotapalvelukseen
ja vaativat heiltä sotaveroja. Siten syntyi, arvellaan, se
yhteiskuntaluokka, jota nimitettiin _perioikeiksi_, s.o. »ympärillä
asuviksi». Nimi johtuu siitä, että he asuivat maaseudulla ja kylissä
sen alueen ympärillä, minkä sparttiaatit varasivat itselleen, nimittäin
Spartan ja hedelmällisen Eurotas-laakson. Tämä alue jaettiin 9 000 yhtä
suureen osaan — niin paljon oli nim. siihen aikaan sparttiaatteja.
Heidän maatiluksiansa ei ollut lupa jakaa, vaan ne siirtyivät perintönä
pojille yhteisesti, jos heitä oli useita. Tätä maa-alueen yhtä suuriin
osiin jakamista pidettiin Lykurgoksen työnä. Hän tahtoi, sanoo
kreikkalainen historioitsija Plutarkhos, jakaa maan niin, että »rikkaus
ja köyhyys kaikkine huonoine seurauksineen kokonaan ehkäistäisiin.
Muuta eroa ei saisi olla sparttiaattein kesken kuin se kunnia, joka
seuraa hyvettä, ja se häpeä, joka tahraa huonon kansalaisen». Mutta
itse asiassa tällainen maan jakaminen ei ollut erikoisesti Spartalle
ominaista, vaan se oli ollut perinnäistapana kaikilla kreikkalaisilla
kansoilla uutta maa-aluetta vallattaessa. Erotus oli vain se, että
Spartassa pyrittiin laeilla kaikiksi ajoiksi säilyttämään tämä
taloudellinen ja yhteiskunnallinen yhdenvertaisuus, joka antoi
sparttiaattien kansalaissotajoukolle ennen kuulumattoman voiman ja
yhtenäisyyden.
Sparttiaatti itse ei ottanut osaa maansa viljelyyn. Ahertelu hänen
ja hänen perheensä ylläpitämiseksi oli sälytetty muitten, heloottien
hartioille. On sanottu helootteja orjiksi, mutta varsinaisia orjia
he eivät olleet. Joka helootilla oli tosin herransa, mutta tämä ei
häntä omistanut, hän ei saanut häntä myydä, ei häntä karkoittaa,
ei tappaa eikä rääkätä häntä, myöskään hän ei voinut tehdä häntä
vapaaksi. Helootit kuuluivat sen sijaan koko yhteiskunnalle. He olivat
jonkinlaisia _valtion maaorjia_, joita yksityiset sparttiaatit saivat
maatansa viljellessään vapaasti käyttää. Helootti ei ollut yksityiseen
omistajaan, vaan turpeeseen sidottu. Sitä hän ei saanut itse hyljätä,
mutta ei häntä myöskään voitu siltä karkoittaa. Hänen asemansa oli
tuntuvasti parempi kuin orjan. Sillä maapalstalla, jota hän oli
joutunut viljelemään, hänellä sai olla oma talo ja oma perhe, mutta hän
oli velvollinen vuosittain maan omistajalle luovuttamaan määrätyn erän
viljaa, viiniä ja öljyä.
Pöyristyttäviä ovat muinaisajan kuvaukset siitä, kuinka julmasti
sparttiaatit kohtelivat helootteja. Niinpä kerrotaan heidän pakottaneen
helootteja juomaan itsensä päihdyksiin, jotta nuoret sparttiaatit
siten saisivat havainnollista raittiusopetusta, sekä toisinaan taas
toimeenpanneen todellisia heloottien ajojahteja.
Epäilemättä sparttiaatit olivat isäntinä kovia ja julmia — olivathan
he kovia myös itseään kohtaan. Mutta toisaalta on huomioon otettava,
että valtio suorastaan itsekkäistä syistä ei sallinut helootteja pahoin
pideltävän. Valtio tarvitsi heitä rauhan aikana maan viljelemistä
varten, ja sodissa heidän täytyi kantaa raskaat aseet ja muona
sparttiaateille sekä osittain tehdä palvelusta kevyenä jalkaväkenä.
Plataian taistelukentällä seurasi jokaista sparttiaattia seitsemän
heloottia.
Yhtä vähän kuin sparttiaatti alentui maata muokkaamaan, ryhtyi hän
käsitöitä tahi liikeasioita harjoittamaan. Kaikenlainen ansiotyö
oli häneltä nimenomaan laeissa kielletty, sillä hänen piti kokonaan
antautua sotapalvelukseen ja valtiollisiin tehtäviin. Ammattityöt
ja liikeasiat olivat perioikkien hoidossa. Kauppavaihto rajoittui
kuitenkin melkein yksinomaan itse Lakonian maakuntaan ja se oli
suurimmaksi osaksi pelkkää vaihtokauppaa, joten rahoja tuskin
tarvittiinkaan. Mikäli niitä käytettiin, ne olivat raskaita
rautarahoja, jotka eivät olleet käyttökelpoisia Lakonian rajojen
ulkopuolella. Saadakseen sellaista rahaa mukaansa parin tuhannen markan
arvosta tarvittiin kokonaiset kuormavaunut.
Myöhemmän ajan moralistit ovat pitäneet tämäntapaista asiaintilaa
ansiona Lykurgokselle: hän oli muka täten koettanut estää suurten
rikkauksien kerääntymistä muutamien harvojen käsiin, sillä silloinhan
sparttiaattien välinen yhdenvertaisuus olisi ollut mennyttä ja
ylellisyys olisi voittanut helposti jalansijaa korvaamattomaksi
vahingoksi sparttalaisten sotaiselle kuntoisuudelle. Vanha
sparttalainen sananlasku sanoi: »Spartan voi kaataa vain rikkauden
palvonta».
Itse asiassa kuitenkin rahan harvinaisuus ja vaikeakäyttöisyys oli
luonnollinen seuraus siitä, että maan taloudellinen elämä oli kokonaan
itseensä sulkeutunutta muusta maailmasta eristettyä omavaraistaloutta.
Mutta sparttalaisiin oli myöskin juurtunut epäluulo helposti
liikutettavia kulta- ja hopearahoja kohtaan. Aiheetta eivät nimittäin
sparttalaiset pitäneet rahataloutta perimmäisenä syynä toisten
valtioitten ali luisun mullistuksiin.
* * * * *
Kaikkien Spartan lakien ja yhteiskuntalaitosten tarkoituksena oli kelpo
sotilaskansan luominen. Täällä ei valtio ollut olemassa kansalaista,
vaan kansalainen valtiota varten. Syntymästään saakka sparttalainen
oli valtion määräysvallan alainen. Äsken syntyneen pojan tarkastivat
valtion virkamiehet, jotka ratkaisivat, oliko tämä kyllin voimakas
ja kehittynyt päästäkseen kasvatuskustannuksista osalliseksi. Ellei,
vietiin hänet Taygetos-vuorella olevaan rotkoon kuolemaan. »Pidettiin
järjettömänä», sanoo eräs muinaisajan historioitsija, »uhrata huolta
ja tarkkaa valintaa hevos- ja koirasiitokseen, mutta jättää lapset,
joitten vanhemmat olivat tylsämielisiä, vanhuuden heikkoja ja sairaita
elämään. Ja arveltiin, että oli paljon parempi sekä lapselle että
valtiolle, että tämä kuoli kuin jäi eloon, jos se luonnostaan ei ollut
terve ja elinvoimainen.»
Kun poika oli täyttänyt 7 vuotta, otettiin hänet isän ja äidin
hoidosta, jottei hän tulisi hemmoitelluksi. Nyt kävi valtio itse
hänen kehitystään valvomaan. Pojat jaettiin osastoihin, joita
johtivat erikoisesti kunnostautuneet nuorukaiset. Päivittäin he
harjoittelivat painimista, uintia ja kilpajuoksua sekä keihäänheittoa
ja muita sotaisia urheiluja. Kun pojat leikkivät, pyrkivät vanhemmat
henkilöt kernaasti kiihoittamaan heitä tappeluun. Heitä harjoitettiin
valittamatta kestämään kipuja, nälkää ja kylmää. Jotta heidän jalkansa
karaistuisivat, annettiin heidän käydä avojaloin. Vuodet umpeensa
heidän täytyi uida Eurotas-joessa, eivätkä he olleet lämpimämmin
puettuja talvella kuin kesällä. Kerran vuodessa heitä julkisesti
piestiin veriin asti Artemiin alttarin ääressä, eikä niinkään
harvoin tapahtunut, että nuori sparttalainen heitti henkensä häntä
ruoskittaessa pienintäkään valitusta huuliltaan päästämättä. Heidän
ruokansa oli yksinkertaista ja niukkaa, mutta oli sallittua hankkia
lisäravintoa varastamalla, kunhan ei vain joutunut kiinni. Sillä
silloin tuli selkäsauna — ei siksi, että oli varastanut, vaan siksi,
että oli taitamattomasti työnsä suorittanut. Näennäisesti niin
nurinkurisen kasvatuksen tarkoituksena oli opettaa pojille viekkautta
ja oveluutta, jotta he täysikasvuisina voisivat näitä ominaisuuksia
hyväkseen käyttää sodissa. Tällaisen kasvatuksen tulosta kuvaavaa on
kertomus sparttalaisesta pojasta, joka oli varastanut ketunpoikasen.
Kun hän näki jonkun tulevan, hän piiloitti saaliin viittansa alle.
Kettu alkoi repiä pojan vatsaa, mutta tämä ei pienimmälläkään eleellä
näyttänyt, mitä viitan alla tapahtui. Vasta kuin hän kuolleena kaatui
maahan, kävi ilmi, että hän oli varastanut.
Esimiehiään ja vanhempia henkilöitä olivat nuoret velvolliset sotilaan
tavoin tottelemaan ja ukkoja heidän tuli kunnioittaa — kuitenkaan
ei vanhoja naimattomia miehiä! Nuorten sparttalaisten älyllisessä
kehityksessä pantiin pääpaino siihen, että he oppivat antamaan
lyhyitä ja sukkelia vastauksia. Vielä nytkin sanotaan sellaisia
vastauksia lakonisiksi. Monta on maankuulua esimerkkiä sentapaisista
lakonisista vastauksista.[65] Kun kerran ateenalainen koetti laskea
leikkiä siitä, että sparttalaisilla oli niin lyhyet miekat, hän sai
vastaukseksi: »Mutta me yllämme kuitenkin vihollisiimme niillä.»[66]
Muuan toinen ateenalainen, eräs puhuja, nimitti sparttalaisia
oppimattomiksi. Siihen sparttalainen heti tokaisi: »Aivan oikein:
me olemme ainoat kreikkalaiset, jotka emme ole mitään pahaa teiltä
oppineet.» Kiusoittava henkilö, joka yhtenään vaivasi muuatta Spartan
kuningasta kysymyksillä ja m.m. tiedusteli tältä, kuka oli oivallisin
sparttalaisista, vaikeni vasta saatuaan nolaavan vastauksen: »Se,
joka vähimmin on sinun kaltaisesi.» Makedonian Philippos, joka tahtoi
saattaa koko Kreikan valtansa alle, sanoi kerran ylpeästi Spartan
lähettiläille: »Jos tulen Sparttaan, en ole jättävä kiveä kiven
päälle». Lakoninen vastaus kuului: »Niin jos...» Kun sparttalaiselta
kysyttiin: »Miksi ukot teillä pitävät niin pitkää partaa?» niin
vastaus oli: »Jotta he itse näkisivät harmaat hapsensa eivätkä tekisi
mitään arvolleen sopimatonta.» Eräs lakoninen sananparsi oli: »Paras
on se valtio, jossa vähimmin puhutaan.» Muissa kreikkalaisissa
valtioissa kuului asiaan, että ylipäällikkö ennen taistelua kiihoitti
sotureitansa rohkaisevalla puheella, ja sellaisia pidettiin kyllä
joskus Spartankin sotajoukoille, mutta ei suinkaan säännöllisesti.
»Sparttalaiset tiesivät», sanoo historioitsija Thukydides, »että
edellä käypä pitkällinen harjoitus sota-ammatissa on parempi turva
ratkaisevalla hetkellä kuin kauniit puheet.» Pidettiin luonnollisena
asiana, että sotamiesten tuli olla urhoollisia. Mitäpä silloin enää
kehoituksia tarvittiin? Tämän tiesivätkin kaikki helleenit, ja tapahtui
toisinaan, että vähemmän sotaan tottuneet vastustajat jo nähdessäänkin
lakedaimonilaisten vankat rivit joutuivat siihen määrään pelon valtaan,
että kääntyivät takaisin uskaltamatta edes ruveta vihollisen kanssa
peitsiänsä mittelemään ja pakokauhun valtaamina tallasivat toisiansa
ajattelematta muuta kuin pakoon pääsyä.
Kahdenkymmenen vuoden ikäisenä pidettiin sparttalaista nuorukaista
asekuntoisena. Silloin hänen sotilaallinen kasvatuksensa alkoi, ja
miehen asevelvollisuus päättyi vasta 60 vuoden iässä. Kuten poikia
kasvatettiin ruoduttain, niin viettivät miehet leirielämää 15-miehisiin
toveriryhmiin jaettuina. Myöskin naineet miehet kuuluivat sparttalaisen
käsityksen mukaan ensi sijassa isänmaalle eikä perheelleen. _Hekin_
asuivat yhdessä kenttäleirissä ja söivät siellä ateriansa, jotka olivat
tunnetut yksinkertaisuudestaan. Erikoisen kuuluisa oli n.s. musta
keitto, joka oli pääasiallisesti valmistettu sianlihasta sekä höystetty
verellä, etikalla ja suolalla.
Sparttalaisten koko elämä tähtäsi sotavalmiuteen, ja heidän kaupunkinsa
oli sotaleiri. Myöskin heidän huvituksensa olivat sotilaallisia.
Ainoa huvittelu, joka oikeastaan oli heille sallittu, oli metsästys.
Villisikain ajo Taygetos-vuoren metsissä — jotka nyt on aikoja
sitten raiskattu — ja partioretket tunturijyrkänteillä olivat mitä
oivallisinta valmennusta taistelutantereen aseleikkiin. Heidän ankaran
sotilaallinen kasvatuksen kehitti Kreikan parhaimmat jalkasotilaat sekä
sen ainoan järkähtämättömän lujan valtiojärjestyksen.
Kun sotatorvi kaikui, lähti sparttalaisten raskaasti asestettuja
miehiä, n.s. hopliittoja, käsittävä kansalaissotajoukko sotaan, huilun
sävelten soidessa, kiinteässä taistelujärjestyksessä. Hopliitan
asestuksena oli keihäs ja raskas lyömämiekka. Puettuna kypärään,
haarniskaan ja säärivaruksiin hän taisteli suuren pronssisen kilven
suojassa. Taistelujärjestys oli 8—12 riviä syvä falangi, jonka voima
oli sen kiinteydessä ja murtumattomuudessa. Mutta toisaalta puuttui
falangilta notkeutta, ja rynnäkköä tehtäessä se ei päässyt helposti
liikkumaan. Tämä ominaisuus oli sitävastoin niillä kevytaseisilla
joukoilla, jotka olivat perioikeista, helooteista ja palkkasotureista
muodostettuja ja kahakoivat falangin sivustoilla. Niillä ei ollut muita
aseita kuin miekka ja kevyt kilpi. Ratsuväkeä käytettiin sparttalaisten
keskuudessa vasta peloponnesolaissodan aikana ja valittiin siihen
heikompia ja vähemmän urhoollisia miehiä.
Hetkinä, jolloin helleenien vapaus oli hiuskarvan varassa, Spartan
miekka pelasti kreikkalaisen sivistyksen. Silloin osoittautui
sparttalainen yksipuolisuus tavattomaksi voimaksi. Henkisesti kankeat,
mutta ruumiillisesti läpeensä terveet sparttalaiset muodostivat
Kreikan suuren voimavaraston. »Jumalat ovat kuitenkin», sanoo eräs
historiantutkija, »hyvin suunnitelleet kreikkalaistensa kohtalon,
kun he antoivat sparttalaisten ja ateenalaisten käydä niin erilaisia
teitä ja kummankin omalla tavallaan suorittaa tehtävänsä. Kuinka
paljon rikkaammaksi Kreikan historia onkaan siten tullut omaperäisistä
piirteistä ja ihmisistä, ja kuinka ihmeellisesti nuo molemmat suuret
vastakohdat, Ateena ja Spartta täydellistävätkään toisiansa sekä valo-
että varjopuolissaan!»
Mutta jos toiseltapuolen kasvatus koko Kreikassa olisi ollut
niin yksipuolisesti kuin Spartassa keskitetty palvelemaan vain
sotakuntoisuuden kehittämistä, niin olisi ihmiskunta jäänyt
suunnattoman paljon köyhemmäksi jaloista ajatuksista ja taiteellisesta
kauneudesta. Spartta ei ole tuottanut yhtään ainoata suurta
ajattelijaa, tiedemiestä taikka taiteilijaa, eikä sitä koskaan kuten
Ateenaa koristettu ihanilla temppeleillä eikä taideteoksilla.[67]
Spartta esiintyy kautta aikojen yksinomaan soturivaltiona. Ulkonaiselta
olemukseltaan se on jäykkä ja tympeähkö. Sitä ei ole jalostanut
henkinen kulttuuri, vaan velvollisuudentunto.
Sparttalaisten täytyi valita itselleen sellaiset vaimot, jotka
kykenivät synnyttämään vahvoja lapsia maailmaan. Erään Spartan
kuninkaan eforit tuomitsivat sakkoihin senvuoksi, että hän oli nainut
pienen naisen, joka »ei kykenisi lahjoittamaan sparttalaisille
kuninkaita, vaan pelkkiä kääpiöitä.» Että sparttalaisista tytöistä
kehittyisi kelvollisia äitejä, annettiin myöskin heille ankara ja
karkaiseva kasvatus, ja voi nähdä sparttalaisten tyttöjen ottavan
osaa urheilukilpailuihin. Ateenalaiset hymyilivät ylimielisesti
sparttalais-naisten miesmäisille tavoille. Mutta he uskoivat
mielellään hennot lapsensa sparttalaisten imettäjien hoitoon. Ja he
kunnioittivat noita kelvollisia sparttalaisia äitejä, jotka jalossa
ylpeydessään asettivat yleisen edun kaiken muun edelle ja poikiensa
sotaan lähtiessä ojensivat heille kilven sanoen: »Tule takaisin joko
tämän kanssa tai tämän päällä!» tarkoittaen: »Voita tai kuole!»
Kreikkalaisilla oli nimittäin tapana kantaa voiton jälkeen kaatuneet
heidän omilla kilvillään taistelukentältä. Ja kilpi oli niin raskas,
että sen, joka aikoi paeta, täytyi heittää se pois. Sparttalaista,
joka pakeni taistelusta, pidettiin sitten koko ikänsä kunniattomana.
Yhtä täydellisesti halveksittiin ylipäänsäkin — ainakin jonkin aikaa
jälkeenpäin — jokaista, joka palasi hengissä menetetystä taistelusta.
Sparttalaisten tapaista äiti-ainesta ei maailmanhistoria ole koskaan
saanut nähdä — jollei ehkä kuuluisissa roomalaisissa vallasnaisissa,
sillä muinoista Roomaa elähdytti voimansa päivinä henki, joka oli
läheistä sukua sparttalaiselle. Kun sparttalainen nainen kerran
sai sanoman, että hänen poikansa oli kaatunut, hänen ensimmäinen
kysymyksensä oli: »Onko hän voittanut?» Kun hänelle vastattiin
myöntäen, hän jatkoi: »Silloin olen onnellinen. Tiesinhän, että olin
synnyttänyt hänet _kuolevaiseksi_.» Eräs toinen nainen taas, kun hän
sai sanoman kaikkien viiden poikansa kaatumisesta, riensi temppeliin
kiittämään jumalia siitä onnesta, että nuorukaiset olivat saaneet
kuolla isänmaan puolesta.
Sellaisia äitejä täytyi kunnioittaa ja ihailla, ja sparttalaista
naista kunnioitettiinkin aivan toisin ja hänellä oli vallan toinen,
vapaa yhteiskunnallinen asema kuin useimmissa muissa kreikkalaisissa
valtioissa, joissa nainen homerisen ajan jälkeen eli suljettua
haaremielämää ilman korkeampia harrastuksia ja ilman tilaisuutta
ajatustenvaihtoon miesten kanssa.
* * * * *
Minkälaatuinen oli sitten se valtiorakenne, joka piti koossa
tätä erinomaisen lujaa yhteiskuntaa? Spartta oli ainoa valtio
varsinaisessa Kreikassa, joka säilytti kuninkuuden. Mutta itse
asiassa Spartta oli historiallisen ajan kuluessa muodostunut
aristokraattiseksi tasavallaksi ja kuninkaat — sillä niitä oli kaksi
— olivat, kuten Ruotsi-Suomen hallitsijat vapaudenajalla, muuttuneet
perinnöllis-arvovaltaisiksi valtionpresidenteiksi. Tosin kuningas,
kumpikin vuorollaan, oli korkein päällikkö sodassa, mutta varsinainen
hallitusvalta ja korkein tuomio-oikeus oli _neuvoston_ käsissä, jonka
muodosti 30 henkilöä. Kaksi heistä oli kuninkaita; muut arvovaltaisia
miehiä, jotka olivat saavuttaneet 60 vuoden iän. Heidät oli eliniäksi
valinnut _kansankokous_, joka nimitti muitakin virkamiehiä,
määräsi, kumpiko kuninkaista kussakin tapauksessa oli sodassa oleva
ylipäällikkönä, ja päätti niistä esityksistä, joita hallitus sille
teki. Tottumusta julkisiin väittelyihin sparttalaiset eivät saaneet,
sillä väittelyitä ei saanut tapahtua. Kansankokouksen tehtävänä oli
vain joko hyväksyä tai hylätä hallituksen esitykset. Kansankokoukseen
saivat ottaa osaa kaikki 30-vuotiaat sparttalaiset.
Aristokraattinen valtiojärjestys oli kehittynyt huippuunsa Spartalle
ominaisessa _eforin_-virassa. Eforit — »katsastusmiehet» — olivat viisi
korkeata viranomaista, jotka kansankokous oli virkoihinsa nimittänyt,
tehtävänään ennen kaikkea estää kaikki vakiomuodon muutokset ja valvoa
hallitsevan yhteiskuntaluokan etuoikeuksia niinhyvin kuninkaita kuin
perioikkeja ja helootteja vastaan. Nämä olivat nimittäin valtavasti
suuremman päälukunsa takia alituisena vaarana sparttalaisille,
joita oli vain muutamia tuhansia miehiä. Eforeille kuului nuorison
kasvatuksen ja myöskin aikuisten miesten elämän valvonta, ja he voivat
rangaista kaikkia sellaisia kansalaisten tekoja, jotka näyttivät heistä
sopimattomilta. He kutsuivat koolle kansankokouksen, ja sekä kuninkaat
että virkamiehet olivat heille tilivelvolliset. Eforien ei edes
tarvinnut nousta ylös, kun kuningas kulki ohi. Myöskin sotaretkellä
nämä mahtavat miehet valvoivat komentavaa kuningasta, ja heillä oli
oikeus milloin tahansa panna hänet syytteeseen, vieläpä vangita
hänet, jos pitivät sen tarpeellisena. Heidän mahtava toimivaltansa
oli kuitenkin rajoitettu siten, että se kesti vain vuoden ajan. Sen
kuluttua eforin tuli tehdä tili toimistaan kansalle.
Tuntien efori-järjestelmän luonteen voi helposti kuvitella, kuinka
nämä yhteiskunnanvartijat ja vainukoirat ahdistivat helootti-raukkoja.
Helootin eforit voivat milloin tahansa ilman muuta surmata. He
voivat muitta mutkitta antaa heloottien »kadota» sadoittain, vieläpä
tuhansittain, jos muutamille helooteille kävi liian hyvin elämässä
— tai jos he lisääntyivät liian voimakkaasti. Helootit, jotka
muodostivat Spartan valtion aineellisen perustuksen, olivat samalla sen
olemassaolon ainaisena uhkana.
Estääkseen heitä tekemästä kapinaa järjestettiin heloottien
salainen valvonta ja nuoret sparttalaiset saivat vähän väliä lähteä
ihmismetsästykselle helootti-kyliin ja rangaista tahi surmata kaikki,
joita lahjakkuutensa tai kunnollisuutensa takia voitiin epäillä
aikomuksista ryhtyä kapinanjohtajaksi. Tällaisilla inhoittavilla
ihmismetsästyksillä harjoitettiin Spartan nuorisoa sodan veriseen
ammattiin, samalla kuin hallitsevan aristokratian valtaa lujitettiin.
Joskaan helooteilla jokapäiväisessä elämässään ei olisi ollut niin
vaikeaa, kuin perimätieto monta kertaa kenties värittäen on kuvannut,
niin se tuskatilanne, johon alituisen vakoilun täytyi heidät saattaa,
oli kylliksi tekemään elämän kidutukseksi. Eihän kukaan tiennyt, kuka
seuraavalla kerralla raivattaisiin tieltä. Vertaansa vailla olevalla
järjestetyllä pakkovallalla, äärimmäisen ankaralla valvonnalla
ja vakoilulla aristokratian onnistui näin Spartassa säilyttää
valta-asemansa, sillävälin kuin aristokratia menetti mahtinsa kaikissa
muissa vähänkin merkitsevämmissä helleeniläisissä valtioissa. Mutta
valta saavutettiin yksilöiden vapauden kustannuksella, ei ainoastaan
niiden, jotka elinehtonaan suorittivat ruumiillista työtä, vaan myöskin
hallitsevan yhteiskuntaluokan. Sparttalaisten täytyi itsensäkin
mukautua alistumaan eforien tyrannimaiseen valvontaan. He alistuivat
tosiasiallisesti elämänpituiseen holhouksenalaisuuteen luopuen
oikeudesta saada itse kasvattaa lapsensa ja nauttia kotielämän iloa. Ja
kaikkinielevä Spartan valtio ei tyytynyt riistämään aikuisilta elämän
sisäisintä onnea — se otti luonnottomin kasvatusmenetelmin myöskin
lapsilta heidän onnellisimmat vuotensa tahtoessaan kädenkäänteessä
muuttaa pojat miehiksi. Sattuvasti eräs muinainen kirjailija on
verrannut Sparttaa mehiläispesään, jossa yksityinen ei merkitse
mitään, yhteiskunta kaikkea; ja tämä yhteiskunta oli muutettu
taantumukselliseksi poliisivaltioksi. Ihmisillä on erikoinen kyky
n.s. poliittisista syistä kuolettaa myöskin parhain »luonnollisessa
ihmisessä».
Lakonia oli maa, missä kaikilla oli huonosti — periaatteellisista
syistä. Eräs mies veltosta Syhariksesta, siis aito syhariitti, arveli
täydellisesti käsittäneensä sparttalaisten urhoollisuuden, niin pian
kuin hän omin silmin oli nähnyt, millaista Spartassa oli. »Helppoa
on», hän sanoi, »olla kuolemaahalveksiva, kun täytyy viettää sellaista
elämää. Raukkamaisinkin sybarislainen kuolisi kolme kertaa mieluummin
kuin eläisi sellaisessa pakkoyhteiskunnassa kuin sparttalaiset.»
Tavalliselle ihmiselle sietämätön pakko, johon sparttalaisten
täytyi alistua, ei estänyt heitä kuitenkaan itsetyytyväisyydessään
tuntemasta itseänsä suorastaan jonkinlaisiksi korkeammiksi olennoiksi
ei ainoastaan heloottien ja perioikkien, vaan myöskin jokaisen muun
rinnalla, joka ei ollut sparttalainen. He muodostivat hyvin rajoitetun,
hyvin korskean ja hyvin ahdasrintaisen soturiluokan. He olivat kauheita
tyranneja kaikkia alaisiaan kohtaan. Ja senvuoksi heidän täytyi aina
varoa kapinaa.
Mutta vallan ja sotaisen kunnian ja itsetyytyväisyyden takia
sparttalaiset luopuivat vielä paljosta muustakin. Yksipuolisessa
omahyväisyydessään tuo talonpoikaiskansa eristäytyi kaikista
ulkopuolisista vaikutteista. Sparttalaisten joutuminen vieraan
kansan kanssa tekemisiin oli yksinomaan sotaista laatua. Rauhallinen
yhteistoiminta oli rajoitettu mahdollisimman vähiin, etteivät vieraat
tavat tunkeutuisi maahan.
Sparttalaiset olivat vanhoillisinta kansaa, mitä historia tuntee,
lukuunottamatta kiinalaisia ja egyptiläisiä. Uskomattoman sitkeästi
he pitivät kiinni vanhoista tavoistaan ja laitoksistaan ja jäivät
senvuoksi myöskin suurin piirtein samalle kulttuuritasolle, millä he
olivat silloin, kun vaeltaessaan saapuivat Peloponnesokseen. Heidän
elämänsä ja valtiomuotonsa olivat jo muinaisajan kansoille ihmetyksen
aiheena, ja muutamat sparttalaisten tavat ja laitokset olivat toisista
helleeneistä vallan käsittämättömiä. Keskellä klassillista Kreikanmaata
Spartta oli kuin harmaimmalta esihistorialliselta ajalta säilynyt
yhteiskuntamuodostus. Tätä tosiasiaa ei voitu selittää muulla tavoin
kuin uskomalla sen yhteiskuntaolot hämärän muinaisajan mukaisiksi ja
lukemalla ne kaikki tyynni yhden ja saman lainsäätäjän, Lykurgoksen
työksi.
Mutta perimätiedot Lykurgoksesta, hänen elämänsä kaikista vaiheista
ja koko hänen toiminnastaan ovat hyvin vastakkaisia ja häilyväisiä.
Senvuoksi onkin osa historioitsijoita mennyt niin pitkälle, että he
epäilevät hänen olemassaoloaankin ja käsittävät Lykurgoksen Apollonin
tai Zeuksen taikka jonkin puolijumalan, samantapaisen kuin Herkules
ja Akhilleus, toiseksi nimeksi. Tosiasia on, että jo Herodotoksen
aikana Lykurgokselle osoitettiin jumalallista palvontaa. Spartassa oli
rakennettu pyhäkkö hänen kunniakseen ja sinne tuotiin hänelle vuotuisia
uhrilahjoja.
Vaikka Lykurgos olisi ollutkin yksi maailman suurista lainsäätäjistä,
ei voi ilman muuta ajatella, että hän olisi yhdellä kertaa
muodostellut kokonaisen kansan yhteiskuntaelämän ja pukenut sen
täydellisesti uusiin muotoihin. Sellaista tulosta ei yksi henkilö voi
koskaan aikaansaada — se kypsyy vitkalleen vuosisataisen kehityksen
hedelmänä, useampien erilaisten vaikutteiden yhteistyön tuloksena.
Se lainsäädäntö, joka on pantu Lykurgoksen tilille, oli aivan toista
laatua kuin Solonin Ateenassa tai Hammurapin Babyloniassa suorittama.
Ovathan nämä molemmat miehet _kirjoittaneet_ ne lait, joita heidän
maassaan piti noudattaa, mutta Spartassa ei ollut kirjoitettuja
lakeja olemassakaan; siellä vallitsivat vain totunta- ja perintätavat
yhteiskuntaelämän säännöstelijänä. Sellaista lakia, joka uskonnon
käskyn tavoin on kirjoitettu vain ihmisten sydämeen ja omaantuntoon,
ei kukaan yksityinen mies ole säätänyt — se on kehkeytynyt sukupolvien
kokemuksista ja opinaskelista, se on, naiivia kieltä käyttäen, jumalan
tai sankarin työtä. Vasta neljännellä vuosisadalla e.Kr. esiintyi,
kuten Wilamowitz-Moellendorf sanoo, »sovinnainen satu hyveellisestä
valtiomiehestä ja lainsäätäjästä Lykurgoksesta, joka varmaankin
aina saa puolelleen monta uskovaista sielua.» _Jos_ Lykurgosta
ylipäänsä on ollut olemassakaan, niin voi hän vain osittain saada
kunnian ylistetystä Spartan valtiomuodosta. Hänen osuutensa on ollut
pääasiallisesti vakiinnuttaa ja lakiperäistyttää ne alkeelliset
olosuhteet, jotka hänen aikanaan vallitsivat maassa.
Itse asiassa selvenee Spartan valtiomuoto sangen luonnollisin tavoin
siitä eristyneisyydestä, jossa sparttalaiset elivät laaksossaan
Peloponnesoksen eteläisimmässä osassa. Ulkomaailmasta heidät erotti
Taygetoksen pilviäpiirtävä harjanne lännessä ja toiset, joskaan ei
niin korkeat, niin kuitenkin yhtä autiot ja laajat vuoristoseudut
idässä. Täällä sparttalaiset kerran aikojen vieriessä olivat
saaneet lujan jalansijan käskijäkansana, melkein kuin kalpaveljet
Itämeremnaakunnissa, ja käsittelivät alun perin alkuperäistä väestöä
toisen- ja kolmannenluokan ihmisinä, joita alituisesti täytyi
pitää silmällä pelossa ja vavistuksessa, jottei syntyisi kapinaa.
Sparttalaiset olivat ja pysyivät yksinkertaisesti jonkinlaisena
miehitysjoukkona, ja yhteiskuntahengen leimasi _pysyväinen
sotilaallinen pakkotila_.
Kun on muodostettava käsitys sparttalaisista ja heidän elämästään, on
kuitenkin huomattava, että jälkimaailman siitä saama perinnänomainen
kuva on värillisten silmälasien läpi nähty. Spartta oli tyypillinen
aristokraattinen yhteiskunta ja senvuoksi kaikkien kreikkalaisten
valtioiden yläluokan ihanne, varsinkin Ateenan. Täällä oli
aristokraattinen ryhmäkunta, joka tunsi vastenmielisyyttä sitä
demagogista toimintaa vastaan, mitä heidän omassa kansanvaltaisessa
valtiossaan harjoitettiin, mutta sen sijaan ei voinut kylliksi ylistää
oligarkian, harvainvallan siunausta Spartassa. Nämä aristokraattisen
yhteiskuntajärjestyksen ihailijat ja puolustajat ovat luoneet
sparttalaisen ihannetyypin, jossa on melkein kaikki ajateltavissa
olevat hyveet. He ne ovat koonneet kaikki nuo kaskut, todet tai
hämäräperäiset, jotka ovat tehneet Spartan historiasta korkeimman
valtiomoraalin ilmennyksen. Historioitsija Ksenophon ja filosofi
Platon, joiden silmissä Spartan yhteiskunta oli täydellisyys itse,
eivät näe tai eivät halua nähdä varjoja siinä taulussa, jonka he
esittävät maanmiehillensä esikuvaksi.
Mutta ihmisille, joiden myötätunto oli kansanvallan puolella, Spartan
yhteiskunta oli yhtä vastenmielinen, kuin se heidän vastustajistaan
näytti ihailtavalta. Heidän arvostelunsa ovat senvuoksi yhtä voimakkaan
mustia, kuin vastakkaiset ovat valoisia. Spartalla on ollut se kova
onni, että sitä ovat kuvailleet joko sokeat ihailijat tai intohimoiset
vihaajat.