Ensi näkemältä Kreikan niemimaa tuntuu muodostavan maantieteellisen
kokonaisuuden, mutta lähemmin tarkastellessa huomaakin, että luonto on
jakanut sen lukuisiin laaksoihin ja tasankoihin, joita vuorijonot ja
lahdet erottavat toisistaan. Sellaisessa maassa syntyy, kuten Syyriassa
tai Norjassa, Skotlannissa ja Sveitsissä, joukko pienoisyhteiskuntia:
fylkejä, klaaneja tai kantoneja, jotka kaikki enemmän tai vähemmän
julkisesti kadehtivat viereisen laakson naapuria ja ovat kiihkeitä
nurkkapatriootteja. Olivathan myös Kreikan lukemattomat saaret kuin
luotuja viettämään itsenäistä valtiollista elämää.
Kun kansan isänmaana useinkin oli vain vuorten välinen laakso, lahti
sitä ympäröivine rantakaistaleineen tai saari, sulautuivat sen valtio-
ja kotiseututunne yhdeksi. Sellaiselle kansalle valtio ei ollut
kuten nykyajan ihmiselle kartan avulla tajuttava käsite, vaan elävä,
kouraantuntuva todellisuus. Ateenalainen saattoi Hymettos-kukkulalta
yhdellä ainoalla silmäyksellä syleillä koko Ateenan valtakuntaa
aina vuoriin saakka, jotka taivaanrannalla rajoittivat sitä. Kun
kreikkalainen kävi sotaa valtionsa puolesta, hän ei taistellut
pelastaakseen tai valloittaakseen valtakunnalle jonkin määrätyn
alueen — ei kuten esim. meidän aikamme saksalaiset ja ranskalaiset
ovat taistelleet Elsassin omistamisesta —, vaan hän taisteli aina
oman kotilietensä puolesta. Isänmaa ja kotiseutu olivat hänelle yhtä.
Valtiollisesti katsoen kreikkalaiseen _valtioon_ ei tavallisesti
kuulunut enempää kuin _kaupunki_ ja sitä ympäröivä maaseutu. Kaupunki
oli valtiollisen elämän tyyssija, ja siellä ratkaistiin valtion asiat.
Ne, jotka eivät asuneet kaupungissa tai eivät voineet tulla sinne
keskustelemaan ja äänestämään, eivät siis saaneet olla mukana.
Luettelo venyisi melko pitkäksi, jos laskettaisiin kaikki pienet
pesät mantereella ja saarilla, missä siihen aikaan valtiollinen
elämä poreili. Useimmissa maakunnissa oli monta itsenäistä
kaupunkiyhteiskuntaa. Kreetan saarella laskettiin olevan ainakin
viisikymmentä, Lesboksella kuusi. Pikkuriikkiselle saarelle voi mahtua
useita »valtioita». Tämä oli kuitenkin poikkeustapaus; tavallisesti
kukin Aigeianmeren saarista muodosti valtiollisen kokonaisuuden.
Arkadiassa laskettiin olevan yli kaksikymmentä riippumatonta
»valtiota». Nämä olivat kuitenkin, kuten Boiotian ja muutamien
muidenkin maakuntien valtiot, yhtyneet valtioliitoksi. Mutta vain
Attikassa ja Lakoniassa yhden kaupungin onnistui vähitellen koota koko
maakunta valtapiiriinsä. Ateenan ja Spartan kaupungit kehittyivät
luonnollisesti sitä mahtavammiksi ollessaan siellä valtiollisen
elämän keskuksia. Attikassa Ateena sai tämän hallitsevan aseman sillä
perusteella, että siitä tuli koko maakunnan tuonti- ja vientisatama.
Kaupungeissa politikoitiin ja harjoitettiin valtiollista
kannunvalantaa[62] hartaalla halulla ja etelämaisella innolla, jota
voimme kuvitella ainoastaan, jos tunnemme nykyisten kreikkalaisten
loppumattoman politikoimisen. Valtiollisen elämän näyttämönä olivat
Hellaassa enimmäkseen kadut ja torit. Etelämaalainen on leudon
ja aurinkoisen ilmaston vuoksi paljon enemmän ulkoilmaihminen
kuin pohjoismaalainen, jota pakkanen ja rajuilma pidättää
seinien sisäpuolella. Sen tähden pohjolan asukas onkin enemmän
sisäänpäinkääntynyt ja ihmisiäkaihtava kuin etelän lapset, jotka aina
ovat kosketuksessa lähimmäistensä kanssa.
Niin suuria kuin kreikkalaiset ovatkin saaneet aikaan sivistyksen
kilpakentällä, heidän valtiollinen elämänsä on kuitenkin säälittävän
pikkumaista ja epäluuloista paitsi suurina maailmanhistoriallisina
hetkinä, jolloin uhkaava ulkonainen vaara liitti heidät yhteiseen
taisteluun vapautensa puolesta. Yksikään muinaiskreikkalainen runoilija
ei ole koskaan lauluissaan ylistänyt Hellasta. Helleeneillä ei ikinä
ole ollut mitään sellaista yhteistä symbolia kuin Rooman patsas, jonka
roomalaiset pystyttivät temppeleihinsä, tai ruotsalaisten äiti Svea,
saksalaisten Germania tai pohjois-amerikkalaisten vapaudenjumalatar.
Mutta toiselta puolen juuri Hellaan pienoisvaltioissa esiintyy ensi
kerran historiallisena aikana kaksi ilmiötä, joita pidämme ihmiskunnan
kehityksen parhaina saavutuksina, nimittäin _yksilön vapaus_ ja
_kansalaishenki_.
Luonnon niin rikkomassa maassa kuin Kreikassa ei voinut syntyä itse
valtaisesti hallittuja suurvaltoja. Mutta niinpä ei yhteiskuntakaan
siellä sortanut yksilöä. Lukuisissa itseään hallitsevissa valtioissa,
joita siellä syntyi, eri yksilöt taistellessaan pyrkimystensä puolesta
saattoivat vapaasti kehittyä ja päästä valtaan. Voimakas vapaudenhalu
ja yksilöllisyys, jotka tuntuvat olevan indoeurooppalaisten
kansojen veressä, olivat kreikkalaisilla erikoisen voimakkaasti
kehittyneet. Kreikkalaiset ovat itse asiassa tehneet sen, mitä
yleensä pidetään renessanssin ansiona: he ovat _keksineet ihmisen_.
He ovat yksilöllisyyden uranuurtajia. Kreikan valtiollisessa elämässä
vallitsi sama kilpailunhalu kuin olympialaisissa kisoissa. Se oli
ainaista kamppailua vallasta ja kunniasta, kamppailua, joka usein
johti epäterveeseen liioitteluun, mutta myöskin kannusti yksilöitä
ponnistuksiin ja kehittämään persoonallisuuttaan.
Mutta miten kreikkalaisilla oli _aikaa_ politikoida ja harrastaa niin
innokkaasti valtiollista kannunvalantaa? Se johtui siitä, että orjat
tai maaorjat yleensä suorittivat kaiken raskaan ja karkean työn. Niin
kansanvaltaisesti kuin yhteiskunta olikin järjestetty, Hellaan kansan
henkistä sivistystä kannattava osa oli itse asiassa yläluokkaa, jolla
aina oli aikaa opiskella ja keskustellen kehittää omia taipumuksiaan,
harrastaa filosofisia kysymyksiä ja yhteiskunnallisia asioita, käydä
teattereissa, kylpylöissä, voimistelu- ja urheilutilaisuuksissa ja
siellä vaihtaa ajatuksia lähimmäistensä kanssa. Korkea älyllinen elämä
ja yhteiskunnallinen toiminta edellyttivät täällä kuten muuallakin,
että muut yhteiskuntaluokat suorittivat »palvelevan veljen» tehtävän.
Oikeus ja tottumus ottaa osaa valtion asioitten ratkaisemiseen
kehitti helleeneissä muutakin, joka selvästi erottaa heidät idän
kansoista. Itämailla oli kaikkina aikoina pidetty itsestään selvänä
asiana, että kuningas sai itsevaltaisesti ratkaista kaikki. Siellä
ei kukaan ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että _kansalla_ pitäisi
olla jotakin sananvaltaa sen suhteen, miten sitä hallittiin.
Itämaiden suurissa yksinvaltaisesti hallituissa valtioissa ei ollut
kansan- tai valtakunnankokouksia. Kansanvaltainen hallitus oli
mahdollinen vain pienissä yhteiskunnissa, sillä vain niissä kansa
kokonaisuudessaan voi saapua tärkeitä kysymyksiä ratkaisemaan.
Tiedämme liian vähän kyetäksemme päättelemään, voidaanko puhua kansan
itsehallinnosta pienissä yhteiskunnissa, jotka olivat egyptiläisten,
assyrialais-babylonialaisten ja persialaisten suurvaltojen edeltäjiä.
Sen vain tiedämme, että helleenit _historiallisena aikana_ ovat
luoneet _vapaan kansalaisen_ käsitteen, joka itämailla oli siihen
aikaan tuntematon. Täten kreikkalaiset ovat suorittaneet suurimman
osuutensa kehityksen kulkuun ja lisänneet uutta siihen, mitä itämaitten
kansat olivat tehneet ihmissuvun hyväksi. Kunnon kansalainen on mies,
joka ei kehitä itseään vain oman etunsa vuoksi, vaan hyödyttääkseen
maanmiehiään ja isänmaataan.
Kreikkalaiset ovat maailmanhistorian ensimmäinen valtiollisesti
valveutunut kansa. Heidän yhteiskunnallinen ulospäinsuuntautuva
aktiivisuutensa on vastakohtana intialaisten sisäänpäinkääntyneelle,
omaan täydellisyyteensä pyrkivälle sieluntoiminnalle, jolle sellaiset
ulkonaiset asiat kuin lait ja hallitusmuodot ovat jokseenkin
yhdentekeviä.
* * * * *
Toinen kohottava piirre keskellä Hellaan eri kansojen hajaannustilaa
oli se, että ne kuitenkin sivistykseltään tunsivat olevansa _yhtä_
kansaa. Ensinnäkin ne puhuivat samaa kieltä. Tämä tosin jakautui
murteisiin, jollaisia olivat pehmeä joonialainen, kova doorilainen,
aiolialainen ja useat sekamurteet[63], mutta eivät eronneet
toisistaan enempää, kuin että kaikki kreikkalaiset ymmärsivät
toisiaan. Ja kuten kreikkalaisilla oli yksi kieli, heillä myös oli
yksi uskonto, Homeroksen ja Hesiodoksen antama. Ja Delphoissa oli
heidän uskonnollinen yhtymäkohtansa. Mikään ei ole niin suuresti kuin
Homeroksen laulut yhdistänyt kreikkalaisia ja saattanut heitä tuntemaan
henkistä yhteenkuuluvaisuutta keskenään. Ilias ja Odysseia olivat
perustuksena kaikkien helleenien kasvatuksessa, nuorten sparttalaisten
samoinkuin nuorten ateenalaisten tai miletoslaisten, ja suurina juhlina
näitä runoelmia lausuttiin kokoontuneelle rahvaalle.
Ja vihdoin myöskin Zeuksen pyhä lehto Olympiassa oli kautta
vuosisatojen paikka, jossa helleenit tunsivat olevansa yhtä kansaa.
Siellä kaikki paikallisedut väistyivät. Valtiollinen jännitys laukesi
siellä suureen, kaikkia vallitsevaan juhlatunnelmaan.
Kirjallisuutta:
Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff y.m., Staat und Gesellschaft der
Griechen und Römer.
Fusten de Coulanges, Vanhan ajan kaupunkivaltio. Ranskasta suomentanut
J.V. Lehtonen.
Stig Bendixon, En översikt av den folkliga självstyrelsens öden (Laaja
kirjallisuusluettelo).