Homerisen ajan patriarkallinen kuningaskunta oli aivan toisenlainen
kuin mykeneläisen ajan ehdoton yksinvalta. Kuningas oli vanhimmissa
kreikkalaisissa pikkuvaltioissa tuskin enemmän kuin primus inter
pares: ensimmäinen vertaistensa joukossa. Vertaiset olivat kuninkaan
neuvonantajia, »vanhimpia», kuten heitä tavallisesti nimitettiin;
käytettiinpä näistä mahtavista miehistä toisinaan myöskin »kuninkaan»
nimeä. Ei siis otettu mitään suurta askelta, kun kuningasvalta
väistyi aatelisvallan tieltä. Tätä muutosta varten ei tarvittu
vallankumouksellisia mullistuksia — kuningaskunta hävisi melkein
itsestään, neuvoston aateliset anastivat vähitellen kuninkaan
vallan. Kuningas menetti valtiolliset virkatoimensa yhden toisensa
jälkeen, ja lopulta hänelle jäi vain ylimmäisen papin arvo. Voimme
seurata tämän muutoksen kehitystä esimerkiksi Ateenassa. Alkujaan
kuninkaanarvo siellä annettiin elinajaksi. Sitten kuninkuus muuttui
kymmenvuotiseksi ja vihdoin vain yksivuotiseksi sekä rajoittui vain
etupäässä uskonnollisten juhlamenojen ja kulkueitten johtamiseen,
kun taas valtiollinen valta siirtyi virkamiehelle, jota sanottiin
arkontiksi. Oikeastaan hän oli kuningasvallan perillinen, mutta hänellä
oli rinnallaan kahdeksan muuta arkonttia.
Myöskin Spartassa, jonka vastakohta Ateenasta vähitellen tuli melkein
kaikissa suhteissa, tapahtui jokseenkin sama kehitys, vaikka kuninkuus
siellä nimellisesti säilyikin. Itse asiassa tämäkin valtio muuttui
ylimysvaltaiseksi tasavallaksi. Tämä valtiomuoto oli luonnollinen
maassa, jossa oli mahtava maataomistava ylimystö; ja Lakonia, joka
kautta aikojen pysyi maanviljelysmaana, ei koskaan kehittynytkään
sen pitemmälle. Attikassa ja muissa tärkeissä merivaltioissa koitti
vähitellen päivä, jolloin ylimysvalta oli aikansa elänyt.
Kreikan niemimaalla oli kuitenkin myös valtioita, joissa kuninkuus
säilyi vielä pitkiä aikoja, kuten Epeiros ja Makedonia, jonka kuninkaat
kerran tulivat saamaan tärkeän merkityksen Kreikan historiassa. Mutta
näitä valtioita ei luettu varsinaiseen Hellaaseen.