Herkules, jota kreikkalaiset nimittivät Hērakleeksi, oli voimiltaan
kaikkia muita muinaistarujen sankareita kuuluisampi. Hänen isänsä oli
Zeus, ja äiti oli Theban kuningatar. Jo kehdossa kerrotaan Herkuleen
antaneen näytteen voimastaan. Eräänä päivänä tavattiin hänet makaamassa
tyytyväisenä iso käärme kummassakin kädessä. Ne hän oli sormin
kuristanut kuoliaaksi, kun pedot tulivat madellen tappaakseen hänet.
Nuorukaiseksi varttuneena hän paimensi isänsä karjoja. Eräänä päivänä
karjoineen samoillessaan hän tuli tienhaaraan, missä kohtasi kaksi
jumalatarta. Toinen oli kaunis ja lupasi nuorukaiselle nautintorikkaan
elämän, jos hän tahtoisi seurata häntä. »Ken olet?» Herkules kysyi.
»Olen nautinnon jumalatar», tämä vastasi. Toinen jumalatar oli
muodoltaan ankara ja totinen. Se oli hyveen jumalatar. Hän sanoi
nuorukaiselle: »Tie, jolle tahdon viedä sinut, on täynnä vaivoja ja
kärsimyksiä, mutta sen lopussa odottaa sinua kuolematon sankarimaine ja
sija Olympoksen jumalain joukossa.»
»Sinut otan oppaakseni kautta elämän», sanoi Herkules.
Kohtalon päätöksestä oli Herkuleen mentävä palvelemaan Mykenen
raukkamaista Eurystheus-kuningasta ja suoritettava kaksitoista
kuninkaan määräämää mitä vaikeinta tehtävää. Vasta sen tehtyään pääsisi
hän vapaaksi Eurystheuksen orjuudesta. Herkuleen onnistui suorittaa
kaikki tehtävät, ja muisto niistä elää sadussa kertomuksena Herkuleen
kahdestatoista urotyöstä.
Hänen ensi tehtävänsä oli tappaa _Nemean jalopeura_. Nemean kaupungin
seuduilla Argoliksen maakunnassa teki kauhea jalopeura suuria tuhoja.
Ei kukaan ollut voinut surmata sitä, sillä sen nahkaa eivät nuolet
ja keihäät pystyneet lävistämään. Mutta Herkules antoi pedolle niin
voimakkaan iskun nuijallaan, että se vaipui tunnottomana maahan, ja
ennenkuin se oli ehtinyt tointua, Herkules oli molemmin käsin tarttunut
sitä kurkkuun ja piti petoa näin, kunnes se kuristui kuoliaaksi.
Jalopeuran vuotaa hän käytti sitten suojaviittanaan.
Jonkin ajan perästä hän kävi _Lernan hydran_ (vesikyyn) kimppuun. Se
oli kauhea käärmeenkaltainen monipäinen hirviö, joka asusti samassa
maakunnassa Lernan rämeissä. Herkules hakkasi ensin poikki muutamia
hydran päitä, mutta jokaista poikkihakattua kohti kasvoi heti kaksi
uutta päätä sijaan. Silloin hän käski erästä aseveljeään hankkimaan
kekäleitä ja kärventämään haavat, aina sitä mukaa kuin hän hakkasi
päät poikki. Kun hirviö lopulta makasi maassa hengettömänä, hän kastoi
nuolensa sen myrkkyyn, niin että ne ehdottomasti tappoivat sen, johon
ne sattuivat.
Näin Herkules suoritti toisen vaikean tehtävän toisensa perästä. Aivan
mahdottomalta näytti yhtenä päivänä _puhdistaa Augeias-kuninkaan
tallit_, joihin monen tuhannen eläimen lanta oli saanut kokoontua
kolmenkymmenen vuoden kuluessa. Mutta Herkules ratkaisi tehtävän
johtamalla Alpheios-joen tallien läpi. Hetken kuluttua oli kaikki
lantaläjät poishuuhdottu.
Suurta kunniaa tuotti Herkuleelle _Hesperidien kultaomenain_
noutaminen. Hesperidit, illan tyttäret, asuivat kaukaisimmassa
lännessä, maan äärillä, ihanassa puutarhassa, missä kasvoi kultaisia
omenoita kantava puu, jota kauhea lohikäärme vartioitsi. Matkalla
sinne Herkules kohtasi jättiläisen, joka vaati häntä kaksintaisteluun.
»Olen Antaios», hän sanoi, »ja äitini on Maa. Kaikkien muukalaisten on
taisteltava kanssani, ja heidät kaikki minä surmaan. Niin on sinunkin
käyvä.»
Näin sanoen hän hyökkäsi Herkuleen kimppuun, mutta ankaran painin
jälkeen tämä heitti vastustajansa maahan. Heti hän kuitenkin nousi
ylös uusin, entistä suuremmin voimin. Tämä toistui moneen kertaan.
Viimein Herkules ymmärsi, että Antaios vain voimistui joka kerta, kun
hän kosketti maa-emoaan. Sentähden hän nosti seuraavalla kerralla
jättiläisen korkealle ilmaan eikä heittänyt häntä maahan, vaan piti
häntä tässä asennossa niin kovassa puristuksessa, että hän tukehtui.
Vihdoin Herkules saapui maailman etäisimpiin ääriin, missä
Atlas-jättiläinen hartioillaan kantoi taivaan kantta. Herkuleen
kehoituksesta hän suostui menemään puutarhaan ja tuomaan kultaomenat,
jos Herkules sillä välin kantaisi taivaan kantta. Mutta kun jättiläinen
palasi omenat kerallaan, ei hänellä ollut lainkaan halua ottaa raskasta
taakkaansa uudelleen hartioilleen. »No», sanoi Herkules, »niin ollen
on minun kai edelleen hoidettava sinun tehtävääsi. Auta minua vain
hetkinen, kunnes lasken tyynyn sen alle hartioilleni!» _Sitä_ pientä
apua Atlas toki ei tahtonut kieltää häneltä. Mutta heti kuin Herkules
tunsi vapautuneensa taakastaan, hän lähti pois vieden omenat mukanaan
ja jätti Atlaan taivaankantta kantamaan.
Viimeinen Eurystheuksen Herkuleen suoritettavaksi määräämistä töistä
oli tuoda manalasta Kerberos-koira. Vaikka Herkules oli rohkea,
hän kuitenkin sykkivin sydämin lähti taipaleelle varjojen synkkään
maailmaan. Ja ellei Hermes, jumalten sanansaattaja, olisi ollut hänen
apunaan, niin hän varmaan ei olisi onnistunut. Kun Herkules ja Hermes
saapuivat musta-aaltoiselle Styks-joelle, kieltäytyi Kharon laskemasta
heitä yli, mutta Hermes pakotti hänet siihen. Joen toisella rannalla
ojennettiin heille, samoinkuin kaikille vainajille, pikarillinen vettä
unholan virrasta. Mutta Herkules varoi juomasta sitä. Vihdoin molemmat
vaeltajat tulivat Hadeen luo, joka Hermeen pyynnöstä salli Herkuleen
hetkeksi viedä Kerberoksen maan päälle.
Oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty saada mukaansa tuo
kolmipäinen raju peto, jonka päistä hiusten asemesta kiemurteli
käärmeitä. Silmät raivosta hehkuen hirviö ryntäsi Herkulesta kohti,
kuin olisi se tahtonut särkeä kahleensa, ja nosti haukunnan niin
ankaran, että koko manala vapisi perustuksiaan myöten ja kaikki varjot
kauhun valtaamina pakenivat. Mutta Herkules ei tuosta säikähtynyt,
vaan heittäytyi takaapäin pedon päälle ja kietoi kätensä sen kolmen
kaulan ympäri, kunnes koira tunsi tavanneensa väkevämpänsä. Silloin
Herkules antoi sen jälleen vapaasti hengittää, ja nyt oli hirviö
kesytetty. Pelosta vavisten se ryömi Herkuleen jalkoihin ja alistui
hänen talutettavaksensa. Kun Herkules sitten näytti Kerberoksen
Eurystheukselle, tämä oli jähmettyä kauhusta, ja käski heti paikalla
viedä pedon takaisin manalaan. Herkules teki niin. Kun hän palasi
manalan portille, laski hän koiran vapaaksi, ja kahleet perässä
laahaten Kerberos syöksyi sisään pimeästä käytävästä.
Nyt Herkules oli päässyt vapaaksi Eurystheuksen palveluksesta, mutta
silti hän ei vetäytynyt rauhaan, vaan lähti taistelemaan toisia
vahingollisia hirviöitä vastaan ja eri tavoin auttamaan ihmisiä.
Puolisokseen hän otti kauniin kuninkaantyttären Deianeiran. Kerran
tämän kanssa kulkiessaan hän saapui vuolaalle virralle. Kun Herkules
mietiskeli, miten saada puolisonsa ylitse, tuli eräs Nessos-niminen
kentauri, joka oli puoleksi ihminen, puoleksi hevonen, tarjoutuen
ottamaan Deianeiran selkäänsä ja viemään hänet yli. Sekä Herkules
että hänen puolisonsa olivat kiitollisia avusta. Mutta kun kentauri
oli uinut toiselle rannalle, lähti hän nelistämään pois Deianeira
selässään. Herkules ampui silloin hydran vereen kastetun nuolen
Nessokseen. Kuollessaan kentauri mietti kostoa. Hän kehoitti Deianeiraa
kokoamaan veren, joka vuoti hänen haavastaan. »Jos Herkules joskus
hylkäisi sinut», hän sanoi, »sinun ei muuta tarvitse kuin sivellä
vertani hänen vaatteilleen, niin hänen rakkautensa sinuun uudistuu.»
Omaksi ja Herkuleen onnettomuudeksi Deianeira uskoi, mitä kentauri
sanoi.
Jonkin ajan kuluttua Herkules otti erään nuoren ja ihanan
kuninkaantyttären sotavangiksi. Silloin Deianeira mustasukkaisena
siveli Nessoksen verta upeaan pukuun, jonka hän oli ommellut
puolisolleen. Mutta veri oli Herkuleen nuolen myrkyttämä, ja tuskin
oli uros pukenut ylleen uuden puvun, ennenkuin mitä kauheimmat tuskat
valtasivat hänet. Puku liimaantui ruumiiseen kiinni, ja kun hän koetti
riistää sitä yltään, lähti sen mukana kokonaisia lihakimpaleita.
Silloin hän ymmärsi, että hänen oli kuoleminen, ja käski poikansa
rakentaa rovion, jonka liekeissä hän päätti maallisen vaelluksensa.
Mutta hänen sielunsa nousi Olympokseen, jossa jumalat ottivat hänet
vastaan, ja Zeus ja Hera antoivat hänelle vaimoksi tyttärensä Hēbōn,
iäisen nuoruuden jumalattaren.
Kirjallisuutta:
Claes Lindskog. Kreikkalaisia jumalaistaruja.