Traakiassa eli monta tuhatta vuotta sitten Orpheus-niminen laulaja,
joka oli laulunjumalattaren, sankarirunon runottaren Kalliopen poika.
Hän lauloi ja soitti niin ihmeellisen kauniisti ja hurmaavasti, että
metsän pedotkin kokoontuivat häntä kuuntelemaan. Samoin tekivät
metsän puut, yksinpä kova kalliokin. Soinnukkailla sävelillään hän
hillitsi myrskyn, ja meren aallot asettuivat. Sanottiin itse jumalien
lahjoittaneen hänelle ihmeellisen lyyryn, jolla hän soitti.
Orpheus eli onnellisena vaimonsa Eurydiken kanssa. Mutta eräänä päivänä
kohtasi heitä onnettomuus. Myrkyllinen käärme puri Eurydikeä, joka
siitä heitti henkensä, ennenkuin apua saatiin. Rajaton oli Orpheuksen
suru. Tätä lieventääkseen hän etsi syrjäisiä paikkoja, ja siellä hän
valitti kallioille ja metsän puille suruansa ja kaihoansa. Vihdoin hän
päätti astua manalaan ja rukoilla Hadesta, että tämä antaisi hänelle
takaisin hänen rakkaan puolisonsa.
Jylhän vuorenrotkon läpi ja pitkää maanalaista käytävää kuljettuaan
hän saapui Styks-joelle ja pääsi Khārōnin lautalla toiselle rannalle.
Hetken perästä hän oli salissa, jossa Hades puolisoineen istui
valtaistuimellaan. Ankara oli muodoltaan manalan valtias kysyessään,
miten Orpheus oli kuoleman kutsumatta tohtinut tunkeutua hänen
valtakuntaansa. Orpheus ei vastannut, vaan tarttui lyyryn kieliin ja
ilmaisi kaihoisin soinnuin syvän surunsa. Sitten hän lauloi laulun,
joka niin valtavasti tulkitsi hänen tunteensa, että Hades ja hänen
puolisonsa heltyivät ja lupasivat, että Eurydike saisi seurata häntä
takaisin maan päälle. Kuitenkin vain yhdellä ehdolla: Orpheus ei saisi
kääntyä häntä katsomaan, ennenkuin hän oli päässyt manalasta päivän
valoon. Jos hän tuskan tai kaipauksen valtaamana unohtaisi lupaukseen
liittyvän ehdon, hän menettäisi hänet ikuisiksi ajoiksi.
Onnellisena Orpheus lähti sieltä, vakaasti päättäen olla taakseen
katsomatta, ennenkuin olisi ehtinyt takaisin maan päälle. Onnellisesti
sivuutti hän Kerberos-koiran, kauhean kolmipäisen hirviön, joka
vartioitsi Hadeksen porttia.
Laulajan tarvitsi vain näppäillä muutamia sointuja lyyryllään, niin
koira heti vaikeni eikä edes murahtanut.
Koko vaelluksen aikana Orpheus oli kuulevinaan takanaan Eurydiken
askeleita. Jo oli hän niin lähellä manalan uloskäytävää, että hän näki
päivänvalon loistavan sisään. Mutta silloin oli yhtäkkiä kuin askelten
kaiku hänen takanansa olisi vaiennut. Tuskan vallassa hän katsahti
taakseen: tuossahan seuraa puoliso häntä kintereillä! Mutta hänen
vieressään seisoo Hermes, sielujen saattaja, kutsuen hänet takaisin
manalaan. Hän on jo tarttunut Eurydiken käsivarteen viedäksensä
hänet mukanaan. Orpheus ojentaa rakastettuansa kohti käsivartensa
toivoen voivansa pitää hänet luonansa. Turhaan — hän hapuilee vain
tyhjää ilmaa, mutta armaan puolisonsa hän näkee häipyvän kaukaiseen
etäisyyteen. Hän kuulee vain, kuinka hän heikolla äänellä kuiskaa
hänelle jäähyväiset ainaiseksi.
Kauan hän seisoi kauhusta kangistuneena ja katseli hänen jälkeensä.
Vihdoin hän havahtui huumauksestaan ja vaelsi uudestaan manalaan. Mutta
nyt oli Kharon taipumaton, vaikka Orpheus kuinkakin pyysi ja rukoili
päästäkseen lautalla Hadeksen asuntoon. Vasta kuin kuolema vihdoinkin
kutsui laulajan sinne, saattoi hän jälleen yhdistyä rakkaaseen
Eurydikeensa.