Mitä siitä tiedämme, siitä on meidän — paitsi mitä muinaislöydöt
kertovat — kiittäminen Homeroksen runoja. Tosin _aiheet_, joista
niissä lauletaan, itse sadut ja jumalaistarut, ovat mykeneläisajalta,
mutta _kuvauksiin_, joita niissä piirretään ihmisten jokapäiväisestä
elämästä, tavoista ja yhteiskuntaoloista, on painanut selvän leimansa
se aika, jolloin Homeroksen runoelmat saivat loppumuovailunsa ja
muuttuivat kansansaduista runoteoksiksi.
Valtavien mykeneläisten kuninkaanlinnojen aika on nyt ohi. Nämä
kyklooppirakennukset ja saman ajan kupuhaudat samoinkuin Egyptin
pyramidit ja assyrialaiset kuninkaanpalatsit ovat itämaiseen
despotismiin vivahtavan itsevaltiuden luomia. Tämä itsevaltias
hallitsijatyyppi on hävinnyt, kun helleenit parin hämärän
vuosisadan kuluttua jälleen alkavat esiintyä historian valossa.
Se ei kelvannut malliksi kansalle, joka vastikään oli syntynyt
paimentolaisheimoista. Sen sijaan tapaamme hyvin alkuperäistä laatua
olevan patriarkallisen kansankuninkuuden, mikä sopu vähitellen
vakinaisesti asumaan asettuneelle paimenkansalle. Kuningas on samalla
kertaa sotapäällikkönä, korkeimpana tuomarina ja ylipappina. Hänen
rinnallaan on tavallisesti »vanhimpain» neuvosto. Homeros esittää
nämä neuvonantajat päivittäisissä neuvotteluissa kuninkaan kanssa
kansan asioista. Joka päivä he saapuvat kuninkaan »linnaan» syömään
ja juomaan hänen pöydässään ja iloitsemaan runoilijain lauluista sekä
yhteisesti neuvottelemaan ja tuomioita langettamaan. Kuninkaassa
he näkevät oikeastaan vain seuransa etevimmän, sanotaanpa heitä
itseäänkin usein »kuninkaiksi». Oikeastaan he eivät olekaan muuta kuin
varakkaampia ja arvokkaampia talonpoikia, joita melkein voi verrata
viikinkitalonpoikien »merikuninkaisiin»; ja »linna», jossa nämät
herrat pohtivat »valtion» asioita, on iso maakartano. Odysseuksen
»palatsin» portin edustalla on lantaläjä, jolla vanha koira torkkuu;
ja kun »lehmäpaimenten päällysmies» karjoineen palajaa laitumelta,
hän kytkee sen ensin »kaikuvaan pylväshalliin»! Odysseuksen palatsin
seinät ja katto ovat puusta, ja permantona on kovaksi tallattu maa.
Kuninkaan linna on, kuten tästä näkyy, melkoista yksinkertaisempaa
laatua kuin Mykenen ja Tirynsin kuninkaanlinnat, mutta toiselta puolen
varmaankin kodikkaampi. Homerolaiset »palatsit» eivät ole muuta kuin
maakartanoita, maalauksellisen likaisia ja yksinkertaisia.
Sillä välin kuin ruhtinaat hallitsevat, harjoittavat poliittista
kannunvalantaa, käyttävät oikeutta kaupungin torilla ja välillä
hoitavat maatilojaan, istuvat »ruhtinattaret» alituisesti
kangaspuittensa ääressä, ja »ruhtinaantytär» ajaa korkeimman
omakätisesti pesuvaatteet joelle rattailla, joiden eteen on valjastettu
muuli. Sitten hän käy itse käsiksi työhön »neitojensa» kera, joiden
joukossa varmaankin oli sellaisia, joita aivan yksinkertaisesti sanomme
pesuakoiksi.
Eräät varovaiset käänteet eepillisessä runoudessa paljastavat
homerolaisen ajan »jumalalliset kuninkaat» ja »Zeuksen pojat» sangen
ahneeksi talonpoikaisluokaksi. Kun phaiaakkein kuningas Alkinoos
pitosalissaan kehoittaa maan »ruhtinaita ja vanhimpia» kutakin erikseen
antamaan Odysseukselle vieraslahjoina Ȋskenpestyn viitan ja ihotakin
sekä talentin kallisarvoista kultaa», niin hän ei unohda lisätä:
»Joutuen kaikki ne koolle jo tuokaa, jotta ne vieras
Sais käsihinsä ja riemastuin kävis atrian ääreen.»
Odysseus haluaa hartaasti päästä kotiin niin pian kuin mahdollista,
mutta Alkinoos pyytää häntä pysymään levollisena, kunnes on ehditty
koota kaikki lahjat. Tämä on perustelua, jolle viisaasti harkitseva
Odysseus ymmärtää antaa arvoa. Kun on kysymys »kallisarvoisista
lahjoista», hän mielellään odottaa vaikkapa vuoden, jos niiksi
tulisi, hän vakuuttaa avomielisesti, sillä »varmasti olisi parempi
tulla kotimaahansa rikkaana. Tervetulleempi siellä silloin olisi ja
arvossapidetympi».
Ja niin pian kuin Odysseus on kotoisella rannalla, hänen milteipä ensi
ajatuksensa on viedä phaiaakkien lahjat varmaan piilopaikkaan.
* * * * *
Entä mikä tehtävä on »kansalla» sankariajan yhteiskuntaelämässä?
Tärkeissä tilaisuuksissa kutsutaan kaikki asekuntoiset miehet koolle
kansankokoukseen. Mutta ainoastaan neuvoston jäsenet ottavat osaa
neuvotteluihin. Rahvas pysyy siitä erillänsä. Jos vähäpätöinen mies
joskus rohkenee lausua eriävän mielipiteen, hän on vaarassa joutua
pilkkanaurun ja haukkumasanojen alaiseksi, vieläpä saada selkäänsä,
niinkuin Thersiteen kävi kreikkalaisten soturien neuvottelussa Troian
edustalla. Mutta muuten vallitsee kuninkaan ja hänen maanmiestensä
välillä selvä patriarkallinen suhde.
Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan kappaleeseen:
J.L. Heiberg, Grekisk kultur.