Samoinkuin muinais-pohjoismaiset runoilijat ovat muovailleet vanhain
pohjoismaalaisten jumalat siihen muotoon, jossa heidät nyt tunnemme,
samoin on kreikkalainen jumalamaailma, sellaisena kuin se vielä tänä
päivänä esiintyy kirjallisuudessa ja taiteessa, pääasiallisesti
Homeroksen ja muiden runoilijain mielikuvituksen luomaa. Varmasti
voi sanoa, että kreikkalaiset, samoinkuin monet luonnonkansat vielä
meidän päivinämme, alun perin olivat fetishinpalvelijoita.[44] He
palvoivat pyhiä eläimiä, paaluja tai muita puisia esineitä sekä
kiviä jumaluusolentojen asuntoina. Että niin on ollut laita, siihen
viittaavat arkeologiset löydöt. Jo varhain näyttää myöskin vainajien
palvonta, jossakin määrin muistuttaen egyptiläisten tapoja, kehittyneen
kreikkalaisten keskuudessa. Kaikissa tapauksissa huomaa Mykenen
hautalöydöistä, että sellainen uskonnollinen käsitys oli olemassa
ainakin hoveissa ja aateliston keskuudessa. Valtavat kupuhaudat
oli rakennettu juuri vainajien palvontaa varten. Kupusali oli
rakennettu tähän tarkoitukseen, ja siihen pantiin ruokaa ja juomaa
vainajalle, joka itse oli haudattu viereiseen hautakammioon. Muutamat
mykeneläisistä haudoista löydetyt ruumiinosat osoittavat, että
eräänlaista ruumiiden balsamoimista oli tapahtunut täälläkin. Onko
tässä-havaittavanaEgyptistä päin tullutta vaikutusta, on toistaiseksi
vielä epävarmaa.
Jos kreikkalaiset jo fetishin palvonnan asteella ovatkin _kuvitelleet_
jumalansa ihmisten muotoisiksi, — josta asiasta emme mitään tiedä
—, niin kreikkalainen jumalamaailma, jommoisena sen nyt tunnemme,
on kuitenkin homerolaisen ajan luoma. Homeros ja Hesiodos ovat
antaneet kreikkalaisille heidän jumalaisoppinsa, sanoo Herodotos. »He
ovat antaneet nimet jumalille, jakaneet heille asemat ja tehtävät
ja ilmoittaneet heidän muotonsa ja ulkonäkönsä.» Pääasiallisesti
näiden runoilijain työtä on, että jumalista on tullut kauttaaltaan
ihmisolentoja inhimillisille tunteineen ja intohimoineen, vain
kauniimpia ja voimakkaampia kuin varsinaiset ihmiset. Ja sitten he
tietysti ovat kuolemattomia eivätkä elä ruoasta ja juomasta, vaan
nektarista ja ambrosiasta.
Mutta tämän niin sanoaksemme virallisen, kaikille helleeneille yhteisen
uskonnon ohella elää edelleen ikivanha kansanomainen paikallisjumalain
palvonta ja siinä usko pahoihin ja hyviin henkiin, daimoneihin, ilmenee
Hellaassakin. Myöskin uskossa satyyreihin, joilla oli pukinsaparo ja
pienet sarvet, tritoneihin, jotka olivat kalanpyrstöllä varustettuja
ihmisiä, ja kentaureihin, jotka olivat puoleksi miehiä, puoleksi
hevosia, on säilynyt muistoja ikivanhasta eläintenpalvonnasta.
Päinvastoin kuin itämaiset uskonnot kreikkalaisten uskonto ei
kuitenkaan koskaan ollut mikään dogmatisoiva pappisuskonto — sehän ei
ollut pappien, vaan runoilijain ja laulajain luoma. Tosin Kreikassakin
papit hoitivat uhri- ja temppelipalvelusta, mutta he eivät muodostaneet
eri säätyluokkaa, ja ken hyvänsä saattoi kääntyä suoraan jumaliensa
puoleen, jotka olivat ihmisiä lähellä ja hyvin suopeasti suhtautuivat
heidän heikkouksiinsa.
Etevin kreikkalaisista jumalista on Zeus (roomalaisten Juppiter).
Asuntonsa hänellä on Kreikan korkeimman vuoren, Thessalian Olympoksen,
huipulla. Kerran alkuaikoina titaanien ja giganttien pahansisuinen
jättiläissuku teki rynnäkön hänen palatsiaan vastaan, mutta hän
ajoi kapinoitsijat pakosalle ja syöksi heidät Tartaroksen pimeään,
pohjattomaan kuiluun.
Kertomuksessa tästä taistelusta tapaamme vanhan indoeurooppalaisen
käsityksen pahojen ja hyvien luonnonvoimien välisestä taistelusta,
joka ilmenee myöskin Zarathustran opissa ja tarinoissa Tor-jumalan
taisteluista jättiläisten kanssa. Zeus muistuttaa Toria myöskin siinä,
että hänellä on salama aseenaan, mutta muutoin hän vastaa parhaiten
Odinia. Zeuksen lempieläin on uljas kotka. Lintujen kuningas seuraa
jumalien ja ihmisten kuningasta.
Poseidon- (Neptúnus-) ja Hades- (Plúto-) veljiensä kanssa Zeus on
jakanut maailman valtiuden, samoinkuin babylonialaisessa mytologiassa
Marduk on jakanut sen veljiensä kanssa. _Poseidōn_, meren valtias,
kiitää tavallisesti yli aaltojen merihevosten vetämissä vaunuissaan,
ja kun hän tärisyttää valtavaa kolmikärkeään, syntyy myrsky tai
maanjäristys. _Hādēs_, manalan hallitsija, on samalla kertaa rikkauden
jumala, sillä syvällä maan pinnan alla ovat jalot metallit kätkettyinä.
Elämä Zeuksen palatsissa on melkein samanlaista kuin hyvänpuoleisessa
ruhtinaanperheessä. Älköön kuviteltako, että siellä ei olisi riitoja
ja juonia. Moinen kuuluu nyt kerta elämään, ja mikä perhe-elämä voi
välttää pahan tuulen ja riidan, juorujen ja juonien ilmauksia?
Usein näiden jumalien puuttuminen ihmisten eloon ja oloon on
eripuraisuuksien syynä. Toinen tahtoo auttaa lemmikkiään, toinen
pyrkii kaatamaan hänet, aivan samoin kuin laita oli babylonialaisessa
jumalamaailmassa. Zeus-isä itse on oikeamielinen ja hyväsydäminen,
mutta hänen avio-olonsa antavat toivomuksille paljon sijaa. Hänen
naimisiinmenonsa Hērā- (Jūno) sisarensa kanssa on sovinnainen
avioliitto, joka johtui siitä, että hän oli ainoa hänen vertaisensa
nainen, joka oli olemassa. Mutta seurauksen olikin yhdyselämä
kotiripityksineen ja mustasukkaisuudenpurkauksineen, kun Zeus liiaksi
liehittelee toisia jumalattaria tai kauniita maallisia naisia.
Heralla ja Zeuksella on kaksi poikaa: Ares (Mars) ja Hephaistos
(Vulcānus). _Arēs_ on, samoinkuin hänen sisarensa _Pallas Athēnē_,
sodan jumala. Jälkimmäinen on järjestetyn taistelun johtaja ja
sotapäällikön suojelija, jolle taistelulla on tarkoitusperä,
jotavastoin »verinen ja tuhoava» Ares on taistelutelmeen ja verilöylyn
jumala. Minkä puolesta hän taistelee, on hänelle yhdentekevää, kun hän
vain saa iloita taistelunhalusta ja aseiden kalskeesta. Kuvaavaa on,
että Eris-jumalatar, jonka huvina on herättää eripuraisuutta ja riitaa,
kuuluu hänen seuraansa.
Isä Zeus ei ole lainkaan ihastunut meluavaan jälkeläiseensä. Kun Ares
eräänä päivänä tulee valittamaan, että hän on haavoittunut taistelussa,
sanoo isä suuttuneena hänelle:
»Siin' älä viereen vinkumahan, huithaituri, istu!
Oot vihatuimpani ollut ain' asujoista Olympon.
Ainapa mielees on viha, riita ja riehuva taisto.
Äitisi Heran on sisu äksy ja hillitön sulla;
vaivoin tottelemaan hänet taltuttaa sana muukaan.»
Hänen veljensä _Héphaistos_ on vulkaanisen[45] tulen ja takomistaidon
jumala. Kerran eräässä vanhempien välisessä perheriidassa hän
varomattomuudessaan asettui äitinsä puolelle. Katkeroituneena tästä
Zeus singahutti hänet taivaasta alas maahan. Kokonaisen päivän hän
kiiti ilman läpi, ennenkuin kosketti maata. Mutta siitä lähtien hän on
rampa ja ontuu. Kaunis hän ei ole, kun hän nokisena ja hikisenä tulee
nilkuttaen pajastaan. Ei ihmettäkään, että hänen kevytmielinen ja ihana
puolisonsa, »meren vaahdosta syntynyt» rakkauden jumalatar _Aphrodité_
(Venus) ei aina ole hänelle uskollinen. Odysseia on tehnyt hänen
lemmenseikkailunsa uljaan Areksen kanssa ja sen naurettavansurullisen
päättymisen tunnetuksi ihmisten, lapsille.
Hephaistos on saanut vihiä siitä, millä kannalla asia on, ja päättää
ottaa puolisonsa rakastajan vangiksi. Hän takoo verkon, hienon kuin
hämähäkinverkko, mutta kuulumattoman lujan, ja sen hän ripustaa
uskottoman puolisonsa vuoteen yli. Kun hän seuraavalla kertaa saa
kuulla, että Ares on luvattomalla käynnillä tämän luona, hän kiiruhtaa
sekä raivostuneena että vahingoniloisena paikalle ja tapaa heidät
molemmat takertuneina kuin kalat verkkoon.
Vihasta kuohuen hän huutaa muita jumalia kiiruhtamaan sinne.
Vitkastelematta he tulevatkin. Ainoastaan miespuoliset — »jumalattaret
häpeävät tulla». Siinä seisoo nyt aviomies päivitellen sukulaisten ja
ystävien edessä, mikä »häpeämätön heilakka» hänellä on puolisona.
»Naurupa sammumaton seass' alkoi autuahitten,
Kun he Hephaiston kekseliään näki näppärät keinot.»
Apollon käyttää tilaisuutta kysyäkseen Hermeeltä, jonka moraali ei ole
niinkään moitteeton: »Haluaisitko maata noin kietoutuneena?» — »Kyllä»,
vastaa Hermes, »kauniin Aphroditen parissa.»
»Noin hän virkki, ja suur' ikivaltain nous ilonauru.
Maan järisyttäjä vain ei nauranut, vaan yhä pyysi,
Areen ett' ikiseppo jo laskisi, kuulu Hephaistos.»
Zeus takaa, että petetty aviomies saa hyvitystä. Silloin Hephaistos
antaa myöten, ja molemmat syylliset pääsevät pilanteosta ja häpeästä.
Aphroditea seurasi tavallisesti hänen poikansa _Èrós_ (Cupido), pieni
veitikkamainen rakkaudenjumala jousineen ja nuolineen.
Niinkuin rakkaudella, niin oli viinilläkin jumalansa. Hänen nimensä
oli Diónýsos (Bakkhos, Bacchus). Hänen kulkuansa maailman läpi,
jonka tarkoituksena oli tehdä viiniköynnös tunnetuksi ihmislapsille,
kuviteltiin kernaasti voittoretkeksi. Viiniköynnösseppele päässä ja
murattilehviin kääritty thyrsossauva kädessä hän kulkee jalopeurain
ja pantterien vetämissä vaunuissa ja hurjasti tanssivien bakkanttien
ympäröimänä.
Apollon ja Pallas Athene (Minerva) olivat jumalista ne, joita
kreikkalaiset lähinnä Zeus-isää pitivät suurimmassa arvossa. Apóllón
(Apollo) oli totuuden ja valon jumala, runouden ja musiikin suojelija
ja yhdeksän muusan eli runottaren johtaja, jotka vaalivat kukin omaa
tiedettään tai taidettaan: _Kleiō_ (Clio) historiankirjoitusta,
_Urania_ tähtitiedettä, Thaleía (Thalia) huvinäytelmää, Terpsikhóre
tanssitaidetta j.n.e. Runottaret oleskelivat parhaasta päästä
korkeilla Helikon-, Pindos- ja Parnassos-vuorilla, joita siitä syystä
vertauskuvallisessa kielessä käytettiin runoustaiteen tunnuskuvina.
Apollonin symboleina olivat lyyra ja laakeriseppele. Apollon on
kreikkalaisen mytologian jaloin ja loistavin jumalolento.
Pallas Athēnē oli Zeuksen tytär, mutta ei vaimosta syntynyt. Eräänä
päivänä oli Olympoksen hallitsijalla päänkivistys. Silloin Hephaistos
iski häntä moukarillaan, ja Zeuksen päästä ponnahti esiin kaunis
jumalatar täydessä asevarustuksessa kohottaen voimakkaan sotahuudon.
Tämä oli Pallas Athene, järjestyneen taistelun, tieteen ja kulttuurin
jumalatar. Ihana hän on, kirkkaan valokehän ympäröimä, neitseellinen
ja puhdas kuin Kreikan keväinen taivaanlaki. Viisas ja tarmokas hän on
myöskin samoinkuin isänsä, jonka lempilapsi hän on. Athenen pyhä lintu
on pöllö, joita lintuja oli niin lukuisasti Ateenan linnavuorella, että
muinaisaikaan käytettiin sananpartta »kantaa pöllöjä Ateenaan» samassa
merkityksessä, kuin me sanomme »mennä merta edemmäksi kalaan».[46]
Athenen kanssa sukua oleva olento on Ártemis (Diana), kuun ja
metsästyksen jumalatar, joka samalla kertaa on metsänriistan ja
neitseellisen puhtauden suojelija. Mikä muu kansa olisi kyennyt luomaan
kaksi sellaista neitseellistä ihanneolentoa, kuin nämä molemmat
jumalattaret ovat, samalla puhtaat, viisaat, terveet ja lujatahtoiset!
Toinen Zeuksen lapsista on _Hermes_ (Mercúrius), jumalien
sanansaattaja, joka kuvissa tunnetaan siivillä koristetusta hatustaan
ja siivellisistä jalkineistaan. Kädessään hänellä on kultainen
airuensauva. Neuvokas ja viekas kun on, palvellaan häntä kaupan
jumalana, mutta näkevätpä varkaatkin hänessä suojelusherransa. Hänen
poikansa _Pān_ pukinjalkainen jumala, joka soittelee paimenpilliä, on
paimenten elämäniloinen ja luontoa rakastava haltia.
Näin oli koko muinaismaailma täynnä jumalia ja jumalankaltaisia
olentoja. Jokaisella lähteellä oli nymfinsä, jokaisella joella
jumalansa; jokaisella vuorenhuipulla asui jumalolentoja, ja vähän
kaikkialla oli pyhiä puita ja pyhiä kiviä.
Kreikkalaisten jumalat ja jumalattaret olivat naiivin ajan
mielikuvituksen luomia ja niissä oli paljon toivomisen varaa
täydellisyyden suhteen, mutta juuri sentähden ne olivat lähempänä
ihmisiä kaikkine heidän puutteellisuuksineen. Ihmislapset tulivat
ikäänkuin luottamuksellisempiin ja toverillisempiin väleihin jumalisän
kanssa, joka olemukseltaan oli heidän kaltaisensa. »Jumala, joka
on ylimaailmallinen ja kuitenkin voi rakastaa ja suuttua, surra ja
hymyillä niinkuin minä — hänestä voin saada uskotun ystävän», helleeni
ajatteli lapsellisen iloisessa hurskaudessaan.
Kreikkalaiset olivat tavattoman sopusuhtainen ja onnellinen kansa,
jolla oli valoisa käsitys olemassaolosta ja jota itämainen synnin-
ja syyllisyydentunto ei painanut. »Saarnaajan synkkää oppia kaiken
turhuudesta kreikkalainen ei koskaan omaksunut», kuten Schück sanoo,
»sen paremmin kuin hän tunsi niitä sieluntuskia, jotka raatelivat
munkkia hänen taistellessaan syntiä ja maailmaa vastaan».
Yhdessä kohden kreikkalaisen uskonnollinen käsitys oli kuitenkin
synkkä, ainakin meidän kannaltamme katsottuna. Kuolema on kaiken
onnellisuuden loppu. Yölinnun lailla liidellen sielu erkanee
valittavin äänin ruumiista, ja kurja varjoelämä Hadeksessa[47] alkaa.
»Mieluummin päiväläisenä köyhimmässä talonpoikaistalossa kuin vainajien
kuninkaana!» sanoo Akhilleus, kun Odysseus manaa esiin hänen haamunsa
manalasta. Sellainen käsitys tulevasta kohtalosta kysyy todellakin
rohkeutta, jos mieli elää iloisena.
Mutta mikä on sitten elämän merkitys ja tarkoitus? Kunniakas maine.
Kunnia on muinaiskreikkalaisessa uskonnossa kaiken yläpuolella. »Olla
vaikkapa vain valituslaulu rakastetun suussa on ihanaa.» Koskaan unhoon
jäämättä elää uudestaan esikuvana sukupolvesta sukupolveen, se on
kuolemattomuutta, se on ikuista elämää. Parempi siis sankarin kuolema
nuoruuden kukoistuksessa kuin pitkä elinkausi ilman kuuluisuutta!
Akhilleuksen oli valittava. Hän valjastaa hevosensa sotavaunujen eteen
kokeakseen kohtalonsa. Toinen hevosista painaa alas päänsä, niin että
harja viistää maata, ja sanoo: »Tuhon päivä lähestyy sinua, ja me
viemme sinut taisteluun.» — »Tiedän sen itse», uros vastaa kaihomielin,
»mutta en epäröi.» Ja sotahuudon kohottaen hän ajaa eläimet taistelun
tuoksinaan. Tulkoon, mitä tuleman pitää!
Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan kappaleeseen:
Maurice Croiset, La civilisation hellénique.
Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff, Reden und Vorträge.
Tähän kappaleeseen:
Hugo Bergstedt, Huvuddragen av grekernas och romarnes mytologi.
A. Fairbanks, A handbook of greek religion.
Otto Kern, Ûber die Anfänge der hellenischen Religion. Martin P:n
Nilsson, Olympen.
Martin P:n Nilsson, Den grekiska religionens historia. (Laaja
kirjallisuusluettelo.)
Martin P:n Nilsson, Hellas' arv.
Erwin Rohde, Psyche. Seelenkult und Unsterblichkeitsglaube der Griechen.
Hugo Bergstedt, Den klassiska gudavärlden i svensk diktning. (Verdandin
kirjasia n:o 252.)