Ensimmäinen ihminen, jonka Odysseus maihin tultuaan näki, oli nuori,
uljas paimen, joka osoittautui olevan hänen suojelijattarensa,
Pallas Athene jumalatar. Hänpä nyt ensin auttoi häntä kallionkoloon
kätkemään mukanaan tuomansa aarteet ja vierittämään suuren paaden
niiden päälle. Sen jälkeen hän sanoi hänelle: »Voidaksesi esiintyä
täällä muukalaisena, tahdon muuttaa sinut aivan tuntemattomaksi.»
Näin sanoen jumalatar kosketti häntä taikasauvallaan, ja katso: heti
kurtistui hänen ihonsa, kullankiiltävä tukka katosi hänen päästään,
hänen valkoiset, kauniit vaatteensa muuttuivat kerjäläisen ryysyiksi,
ja miekan asemesta hänellä oli kerjäläissauva kädessään.
»Mene nyt», sanoi jumalatar, »ensiksi vanhan sikopaimenesi Eumaioksen
luo! Hän on sinulle ja Telemakhos-pojallesi uskollinen. Häneltä voit
saada tietää, miten talossasi on laita. Mutta älä ilmaise kenellekään,
kuka olet!»
»Nous' satamasta Odysseus nyt kivipolkua poikki
törmien metsävien, mihin neuvoi häntä Athene
tuon sikopaimenen luo, talon parhaan katsojan kaikkein
taatuimman, mitä palvelijoiss' oli oivan Odysseun.
Tuon etusuojassaan näki istuvan; siell' oli tarha
suojavapaikkainen, jota varjeli ympärysmuuri
kaunis, korkea; senp' oli laumalleen sikopaimen
itsekseen kun poiss' oli valtias, laatinut ilman
tietoa vanhan Laerteen tai Penelopeian.
Sinne hän vierekkäin kakstoist' oli lättiä tehnyt,
joiss' oli öin siat nuo; viiskymment' aina hän lättiin
telkesi, kaikk' emakoit' oli porsaineen röhötellen,
röhkien maassa; mut ulkona sai kedoll' yöpyä karjut,
paljoa harvemmat lukujansa; ne näät suli suihin
korkeasyntyisten kosijain, joka päiväpä laittaa
paimen parhaan sai, lihavimman syöttiläskarjun;
neljääkymment' uupui nyt sata niistä jo neljäs!»
Vanha uskollinen palvelija otti köyhän muukalaisen vastaan
tervetulleena vieraana ja tarjosi hänelle syötävää ja juotavaa.
Sillä välin Odysseus sai paimenelta tietää, kuinka Penelopen kosijat
elostelivat hänen kodissaan.
Seuraavana päivänä Odysseuksen poika Telemakhos saapui paimenen majaan
ja tervehti ystävällisesti vanhaa kerjäläistä. Mutta samassa Pallas
Athene muutti hänet jälleen oikeaan muotoonsa; ja Telemakhoksen
hämmästys muuttui iloksi, kun hän sai tietää oman isänsä seisovan
edessään. Yhdessä he nyt suunnittelivat, kuinka he vapauttaisivat
kodin säädyttömistä veijareista, jotka kosiskelivat talon emäntää.
Varsinkaan sitä Telemakhos ei saanut ilmaista kellekään, että Odysseus
oli saapunut kotiin, eikä huolia siitä, kuinka kosijat kohtelisivat
vierasta.
Seuraavana päivänä Odysseus lähti uskollisen paimenen seurassa
kuninkaan linnaan. Athene oli jälleen muuttanut hänet kerjäläiseksi.
»— kaupunkiin oman valtiahansapa saattoi
Eumaios, näköjään kuni kurjan kerjuri-äijän;
hoippuvan sauvoineen, polot ryysyt verhona varren.»
Matkalla hän ja Eumaios osuivat yhteen Odysseuksen vuohipaimenen
kanssa, joka ajoi uhkeimpia, kosijain pöytää varten valittuja eläimiä
linnaan. Hän oli mennyt kosijain puolelle.
»Kulkijat nähdessään heti herjaten huus sanan heille
Törkeän, solvaavan, ja Odysseun nous sisu kuohuun:
’Tuossapa rähjys rähjyksen kera totta jo kiertää,
kuin jumal' yhdenkaltaisten ain yhtyä suokin.
Tuon mihin turjakkeen sinä onneton tuot, sikopaimen,
inhotun kerjääjän, pitopöytäin nuolijan kärkkään?'
Nytp' ovenpieliin kaikkiin kai hän kylkeä kyhnii,
saa palan kerjätyn, ei käsimaljoja, miekkoja miesten.
Mulle jos antaisit hänet, että hän tarhoja katsois,
karsinat puhdistais, kilit ruokkisi kerppoja kantain,
niin heramaitoa juoden sais pian pulleat reidet.
Vaan epatoksi kun oppii ken, ei miellytä häntä
toimi ja työ, halu noin ylt'ympäri maata on ennen
mierota, mankua vain, mitä vaatii pohjaton vatsa.
Mutta ma sen sanon sulle, ja täyttyvä myös se on totta:
tuo jos tunkeutuu jumalaisen Odysseun linnaan,
miesten kourist' ympäri pään moni jakkara sinkoo,
kylkiin murskautuu, salin halki kun sattuvat heitot.'»
Mies oli siksi hävytön, että antoi Odysseukselle potkun. Mutta
loukatunhan täytyi olla vaiti ja kärsiä — kunnes hänen aikansa oli
tullut.
Kuninkaanlinnan portilla Odysseuksen uskollinen koira makasi
lantatunkiolla. Nyt oli ennen vilkas ja nopeajalkainen eläin niin
raihnas vanhuuden ja huonon hoidon takia, ettei se jaksanut kävellä.
Mutta kun koira näki Odysseuksen, se tunsi valepuvusta huolimatta
herransa. Se heilutti ystävällisesti häntäänsä, vikisi ja kurotti
päätään häntä kohden. Nähdessään tämän uskollisuuden ilmaisun Odysseus
heltyi siihen määrään, että hän salaa pyyhkäisi kyynelen silmästään —
Eumaioshan ei saanut mitään huomata. Heti isäntänsä nähtyään uskollinen
koira heitti henkensä.
Mutta sisällä linnan suuressa salissa Penelopen kosijat melusivat
istuen ruoista ja juomista notkuvan pöydän ympärillä, sillä aikaa
kuin omistaja itse kerjäten kiersi salia. Antinoos, ylpein öykkäri
heistä kaikista, soimasi ilkkuen vanhusta, kun hän pyysi almua, ja
heitti vihdoin jakkaran häntä kohti. Mutta Odysseus puri hammastaan ja
istuutui nöyrästi kynnykselle oven suuhun.
Siihen tuli toinenkin kerjäläinen, maankuulu laiskuri, tunnettu
ahnaasta ruokahalustaan. Hänen nimensä oli Iros. Yksin hän tavallisesti
loikoili tällä paikalla; ja kun hän nyt näki oudon kerjäläisen ehtineen
siihen ennen, hän puhkesi parjauksiin ja vaati tiuskaisten Odysseusta
heti lähtemään tiehensä.
Molempien kerjäläisten välinen riita huvitti sanomattomasti raakoja
kosijoita. He ärsyttivät heitä toisiaan vastaan ja lupasivat suuren
verimakkaran palkinnoksi voittajalle. Mutta Iros oli parempi
suunsoittaja kuin kämmentensä käyttäjä ja sai ukon nyrkeistä niin
ankaran iskun, että kellahti kumoon ja sylki verta. Silloin kosijat
tulivat niin hilpeälle tuulelle, että olivat pakahtua nauruun. Ja
vielä suurempi oli heidän riemunsa, kun ukko tarttui nuorempaan
vastustajaansa ja paiskasi hänet pihalle. Siellä hän asetti hänet
portin edustalle sanoen: »Tässä voit istua kaiken elinaikasi ja pitää
koirat ja siat loitolla. Mutta varo tästälähin olemasta hävytön
vieraita kohtaan!»
Kosijoista havaitsi heti, että köyhä ukko oli herättänyt heissä
kunnioitusta. Mutta talon palvelijattaret eivät pitäneet vanhusta
missään arvossa, vaan nauraa hihittivät kaikilla hänen järkevillä
sanoillaan ja olivat perin julkeita. Hävyttömin oli »kaunisposkinen»
Melantho, jonka Penelope oli kasvattanut kuin omana lapsenaan ja jolle
hän oli antanut kaikenlaisia koristeita.
»Tuost' ei ollut hän toki kiintynyt Penelopeiaan,
Vaan kera Eurymakhon[42] eli, liittäytyi salalempeen.»
Hän syyti vieraalle herjasanoja.
»Vastasi kulmia tuimistain monineuvo Odysseus:
'Nyt heti käyn, sinä narttu, ja kerron Telemakholle
tuon, mitä haastoit, niin sinut kappalehiksi hän silpoo?’
Virkki, ja neitoset kaikkoamaan tuo sai sana tuima.
Juosten pois salin poikki he karkasivat, värisytti
polvia peljästys; todeks uskoivat näet uhkan.»
Mutta raskasta hänen oli havaita sitä irstasta elämää, jota useat
näistä heilakoista viettivät kosijain kanssa alituisesti nauraen ja
ilakoiden.
* * * * *
Sillä välin läheni ratkaisun hetki. Penelope on tullut siihen
käsitykseen, että hänen velvollisuutensa Telemakhosta kohtaan on
vihdoinkin tehdä loppu kosijain sietämättömästä irstailemisesta
talossa. Seuraavana aamuna hän ilmoittaa heille aikovansa tehdä
valintansa. Se kosijoista, joka kykenee jännittämään Odysseuksen
valtavan jousen ja osumaan maaliin yhtä varmasti kuin hän, on tuleva
hänen puolisokseen.
Tarkoituksena on ampua nuoli kahdentoista peräkkäin pystyyn asetetun
kirveensilmän läpi. Sen ehdon hyväksyivät kaikki kosijat.
Mutta nytpä ilmenee, ettei yksikään heistä edes kykene jännittämään
Odysseuksen jousta, vaikka kaikki tarmonsa takaa yrittävät. Ei
ole ihmeteltävää, että he pitävät vanhan kerjäläisen esiintymistä
julkeutena, kun tämä kysyi, eikö hänenkin sallittu koettaa!
Mutta Penelope sanoi: »Väärin olisi vierasta niin väheksiä, että
kiellettäisiin häntä yrittämästä. Eihän kukaan toki liene niin
yksinkertainen, että pelkäisi ukon onnistuvan viemään minut kotiin
puolisonaan?»
Kosijain pilkkanaurun säestäessä Odysseus saa siis kokeilla jousella.
Mutta vanha kerjäläinen jännittää jousen yhtä helposti, kuin se olisi
lapsenleikkiä, ja vakavalla kädellä ampuu nuolen kaikkien kahdentoista
kirveen läpi! Sen jälkeen hän asettaa heti uuden nuolen jouselle ja
sanoo: »Nyt tahdon nähdä, voinko osua maaliin, johonka ei yksikään
nuoli koskaan ennen ole sattunut.» Näin sanoen hän lävistää nuolellaan
Antinooksen, niin että röyhkeä väkivallantekijä kaatuu kuolleena
lattialle.
Nytpä syntyi hirveä melu salissa.
»Hälyn nostivat hurjan
sulhot nähdessään, miten surmaan kumppani suistui,
vilkuivat hätäpäin salin jynkkiä seiniä pitkin,
vaan ei kilpeä, vankkaa peist' ei keksinyt kenkään;
kiivahin huudoin kääntyivät jo Odysseun kimppuun:
»Vieras, turmia teetkö, kun ammut toisia? Kuunaan
Toiste et kilpaan käy; heti hetki on loppusi tuiman.»
Vastasi kulmia tuimistain monineuvo Odysseus:
'Koirat, konsaan ettepä vaan minun saapuvan luulleet
Troian mailta, kun haaskaamaan talon multa te käytte
palvelijattaret herjaamaan, oman puolison multa
viemään viel' eläessä mun itseni, kammoamatta
taivaan korkeudess' asu joit' ikivaltoja taikka
moitett' ihmisien, jota vastedes saa meno moinen.
Vaan nyt on teidät kaikki jo kietonut turmion paula.'»
Kaikki kosijat tavoittelivat nyt jousiansa ja peitsiänsä. Mutta
Odysseus oli edellisenä iltana yhdessä Telemakhoksen kanssa kantanut
pois kaikki aseet salista. Rohkein kosijoista veti silloin miekkansa
tupesta ja syöksyi Odysseusta vastaan, mutta kaatui hänen nuolensa
lävistämänä. Nyt riensivät Telemakhos, Eumaios ja eräs toinen
uskollisena pysynyt palvelija Odysseuksen avuksi. Näiden neljän miehen
aseista kaatui toinen kosija toisensa perästä,
»— ja kuului kaamea voihke,
Ruskui murskatut päät, yli permannon veri tulvi.»
Kevytmieliset ja julkeat heilakat, jotka viimeiseen asti olivat
koettaneet auttaa rakastajiansa noutamalla heille aseita, joutuivat
saman kohtalon alaisiksi kuin he. Heidät hirtettiin kaikki pihalla,
ja he riippuivat nuorasta kuin linnut pauloista. Siellä julkea
vuohipaimenkin sai kärsiä häpeällisen kuoleman.
Vihdoinkin Odysseus oli jälleen herrana omassa talossaan. Kun
kosijain ruumiit oli viety pois, veri pesty lattiasta ja sali rikillä
savustettu, hän lähetti palvelijattaren viemään Penelopelle ilosanoman,
että hänen puolisonsa oli kotona. Penelopen oli kuitenkin vaikea alussa
uskoa sellaista onnea. Mutta kun hän vihdoin oli saanut luotettavat
todistukset siitä, että äskeinen kerjäläinen oli Odysseus, silloin
valtasi hänet rajaton riemu.
Näin päättyy kaunis Odysseuksen taru, eräs maailmankirjallisuuden
monista tuotteista, jotka käsittelevät aihetta uskollisesta
puolisosta, joka odottelee poissaolevaa miestänsä ja lopulta kaikkia
vastoinkäymisiä kärsittyään uudelleen yhdistyy häneen.
Kirjallisuutta:
Homeros, Odysseia, suomentanut O. Manninen.