Perinnäisen käsityksen mukaan sokea runoilija _Homeros_ on Iliaan ja
Odysseian luoja. Suuresta runoilijasta emme kuitenkaan tunne muuta
kuin hänen nimensä. Useat tiedemiehet ovatkin kieltäneet jopa hänen
olemassaolonsa. Nyt ollaan kuitenkin yleisesti sitä mieltä, että tässä
kohdin on menty liian pitkälle.
Lähes puolentoista vuosisataa on käyty kiivasta
kirjallisuushistoriallista kynäsotaa n.s. _homerolaisesta
kysymyksestä_. Onpa tämä oppineiden kiista peräisin hellenistiseltä
aikakaudelta asti, mutta ratkaisevaan tulokseen se ei ole johtanut
eikä luultavasti koskaan tule johtamaankaan. Mielipiteitä on olemassa
melkein yhtä paljon kuin tutkijoita tällä alalla. Voidaan kuitenkin
sanoa nykyisin oltavan yleisesti samaa mieltä siitä, että n.s.
Homeroksen runot ovat monen eri runoilijan luomia, joista Homeros
todennäköisesti on ollut etevin, se, joka on luonut Iliaan ytimen.
Sitten on suurteos Homeroksen jälkeisenä aikana saattanut laajeta
uusia aiheita lisäämällä. Että Ilias on syntynyt useista itsenäisistä
runoista, jotka kauan ovat säilyneet laulajien huulilla, ennenkuin
ne merkittiin muistiin ja koottiin, siihen viittaa ennen kaikkea se
tosiasia, että Homeroksen tutkijat ovat osoittaneet monta — todellista
tai luuloteltua — ristiriitaisuutta Iliaan sisällössä. Samoin on
Odysseian laita.[43]
* * * * *
Olipa homerolaisten laulujen tekijän laita miten tahansa, nämät
runoteokset ovat kieltämättä maailmankirjallisuuden parhaimpia luomia.
Niillä ovat kreikkalaiset antaneet ensimmäisen pätevän todistuksen
itsenäisestä henkisestä luomiskyvystä. Kaiken, minkä Itämaiden
kulttuurikansat ovat luoneet eepillisen runouden alalla, helleeniläinen
henki jättää näissä lauluissa yhdellä askeleella kauas jälkeensä.
Näissä osittain kolmetuhatta vuotta vanhoissa kansanlauluissa on
niin paljon yleisinhimillistä, että huoleti voi väittää niiden
säilyttävän viehätysvoimansa, kehittyipä ihmiskunta ulkonaisissa
suhteissa kuinka suuresti tahansa. Mutta luonnollisesti on Iliaassa
ja Odysseiassa samalla oman aikansa selvä leima. Niiden ihmiset ovat
naiivin ajan lapsia alkuperäisine vaistoineen ja tulisine, hillittömine
intohimoineen. Helposti he heltyvät itkuun ja helposti purskahtavat
nauruun. Suuttumus ja suru panevat kyynelvirrat vuotamaan. Agamemnonin
kyyneleet vuotavat sotajoukon kärsimän tappion johdosta kuni vesi
lähteestä, ja kreikkalaisten koko sotajoukko itkee epätoivosta,
kun troialaiset tunkeutuvat heidän leiriinsä. Itketään vihasta ja
suuttumuksesta; pelosta itkevät miehet puuhevosen sisässä, ja heidän
polvensa vapisevat; mutta itketäänpä myöskin ilosta ja onnesta. Ja kun
Odysseus kouraantuntuvasti rankaisee hävytöntä Thersitestä, nauraa
virnistelee koko kansankokous poikaviikarien tavoin.
Voimakkain värein Ilias kuvailee aseiden hävitystyötä vihollisten
joukossa, eikä teon kauheus tympäise runoilijaa enempää kuin hänen
kuulijoitansakaan. Soturin irti hakattu pää lentää pallona taistelevien
sekaan. Kaksintaistelussa voittajaksi päässyt nostaa keihäällä
lävistetyn vihollisensa korkealle ilmaan, niinkuin kalastaja vavallaan
lennättää onkeen tarttuneen kalan.
Hyvään käytöstapaan kuuluu kaatuneen vihollisen pilkkaaminen. Niin
tekee esim. Hektor Patrokloksen kaadettuaan. Mutta kaatunut olikin
vähää ennen ollut tavallista hävyttömämpi Hektorin ajomiestä kohtaan.
Kun Patroklos teräväsärmäisellä kivellä musersi miehen kallon, niin että
»ulos suljahtain kedon multahan silmät
vierivät jalkoihin; kuni simpukanpyytäjä syöksyi
itse hän vaunuiltaan soreoilta, ja luist' elo loppui»,
niin hän ivasi häntä seuraavalla tuumailulla:
»Voi, miten vikkelä mies! Miten ketterän löi kuperkeikan!
Oisipa kämmenineen kalamerta hän vain melomassa,
montapa simpukanpyynnillään hän ruokkisi totta,
aaltohon paiskautuin, meri vaikka jos kuinkakin ärjyis,
niinkuin vaunuiltaan sulavasti nyt suistuvi kenttään.
Ilionissakin siis on miehiä simpukanpyyntiin.»
Toisinaan kreikkalaisissa sankarirunoissa tavattava kuvakieli on samaa
naiivia laatua kuin yksinkertaisissa kansansaduissamme. Kun Odysseus
ajautuu maihin phaiaakkien rannikolle ja aallot viskelevät häntä
edestakaisin rosoisten kallioiden välissä, runoilija sanoo:
»Kuin kivisälpää tuopi polyypin lonkerot pitkät
pinnassaan, kun on veetty se kätköistään veden alta,
irti jo raastautuin iholiuskoja noin kädet aimot
jättivät kalliohon; rajut veet uron peittivät umpeen.»
Niiden satojen kuvien joukossa, joita on siroteltu Iliaan
taistelukuvauksiin, on monta ihanaa helmeä, jotka todistavat runoilijan
elävää luonnonaistia. Kuinka oivallisella tavalla hän vertaakaan
kansankokousta tuulessa huojuvaan viljavainioon! Sotaväkensä seassa
kuningas vaeltelee ylväänä ympäri kuin pukki vuohilaumassa; ja kun
miehistö sotahuudoin ryntää taisteluun, verrataan sitä haikaroihin
ja joutseniin, jotka kirkuen lentävät eteenpäin. Taistelujen välillä
vanhukset seisovat kaupunginmuurilla joutilaina rupatellen, niinkuin
kaskaat puussa j.n.e. Tällä tavoin lukemattomat vertaukselliset
pienoiskuvat koristavat helleenien ja troialaisten sankarihistorian
suurta värikästä friisiä.
* * * * *
Ilias ei esitä meille Troian sotaa kokonaisuudessaan, vaan ainoastaan
kohtauksen siitä. Tositaiteellisella aistilla runoilija on valinnut
yhden ainoan suuren draaman kohtauksen, mihin koko sodan tapahtumat
kiertyvät ikäänkuin polttopisteeseen. Sen tähden hänen eepoksensa ei
— niinkuin moni muu kirjallisuuden tuote — ole alentunut runomuotoon
puetuksi kronikaksi.
Että Homeroksen runot ovat länsimaisen kulttuurin vanhimmat kirjalliset
muistomerkit, siitä ollaan nykyjään melkein riidattoman vakuuttuneita.
Ilias lienee sepitetty 8:nnella vuosisadalla e.Kr. ja Odysseia lähes
vuosisataa myöhemmin. Homeros niin ollen ei voi olla _molempain_ näiden
suurten kokonaisten runoteosten luoja.
* * * * *
Homeroksen runojen vaikutusta kreikkalaiseen kansanluonteeseen ei
voi liian suureksi arvioida. Ilias ja Odysseia muodostivat sen
nuorisonkirjallisuuden, jonka avulla yhä uusia sukupolvia kasvatettiin
vapautta harrastaviksi ja kauneutta ihaileviksi helleeneiksi.
Ei voi ajatella mitään kreikkalaista ja roomalaista sattuvammin
luonnehtivaa, kuin että nuorta kreikkalaista kasvatettiin Homeroksen,
nuorta roomalaista kahdentoista taulun lain avulla. »Sentähden
ovatkin», muuan kirjailija lausuu, »kreikkalaiset kaikkina aikoina
voittaneet puolelleen ihmisten sydämet, jota vastoin roomalaiset
ovat valloittaneet vain maailman.» Monen vuosisadan aikana ei ollut
kirjaa niin laajalle levinnyttä kuin Homeros. Se ilmenee myöskin
egyptiläisistä papyruslöydöistä niiltä ajoilta, jolloin kreikkalainen
kulttuuri ulotti vaikutuksensa Niilinmaahan. Voimakkaimmin Homeroksen
runot ovat kuitenkin vaikuttaneet kreikkalaisten uskontoon ja
taiteeseen.