Yhdeksän päivää ja yhdeksän yötä haaksirikkoinen ajelehti merellä.
Ainoastaan viimeiset voimansa ponnistellen hänen onnistui pysyä
kiinni entisen laivansa emäpuussa, kunnes aallot heittivät hänet
tuntemattomaan saareen. Sen ranta oli ihana vihannoivine nurmineen ja
tuoksuvine kukkineen. Kauniin, lintujen täyttämän lehdon läpi kulki
polku, joka vei luolalle. Luolan suulla levitti tuuhea niinipuun
runko köynnöksiään, joissa oli uhkeita rypäleitä. Luolassa asui ihana
Kalypso nymfi. Nähdessään vieraan hän lausui hänet sydämellisesti
tervetulleeksi, kestitsi häntä parhaimmalla tavalla sekä pyysi häntä
jäämään luokseen sulostuttamaan hänen yksinäisyyttänsä.
Koska Odysseuksella ei ollut laivaa eikä työkaluja rakentaakseen uuden,
ei hän tietysti mitenkään saattanut päästä pois sieltä. Hän ei voinut
muuta kuin noudattaa kauniin nymfin tahtoa. Mutta hänen sydämessään
kävi koti-ikävä päivä päivältä yhä kiihkeämmäksi. Joka päivä hän lähti
rantaan ja tuijotti merelle toivoen näkevänsä jonkin laivan, joka
voisi vapauttaa hänet vankeudesta. Mutta turhaan hän taivaanrantaan
tähysteli, turhaan huusi yli kuohuvien aaltojen, turhaan vuotivat hänen
kyynelensä.
Näin kului seitsemän pitkää vuotta. Mutta eräänä päivänä, kun hän
jälleen seisoi rannalla kylpien kyynelissä, hän tunsi käden laskeutuvan
olalleen, ja lempeä ääni puhutteli häntä. Kalypso se nyt ensimmäisen
kerran yllättäen tapasi hänet suremasta. Nähdessään kuinka koti-ikävä
vaivasi häntä, nymfi lupasi auttaa häntä pääsemään Ithakaan. Hän antoi
hänelle kirveen ja muita työaseita, niin että hän saattoi rakentaa
itselleen aluksen ja sillä päästä meren yli. Kun se oli valmiina
mastoineen ja purjeineen, Kalypso toi hänelle eväitä matkalle ja antoi
hänelle itse kutomansa kallisarvoiset vaatteet. Surren ja kaivaten
nymfi erkani hänestä, mutta toivotti hänelle onnea retkelle.