Yhä lyhyemmiksi kävivät päivät, kuta lähemmäksi matkansa kolkkoa
päämäärää helleenit tulivat. Lopulta aurinko ei enää kohonnut
taivaanrannan yli, vaan kaikki oli pimeyden peitossa. Autiolle rannalle
he laskivat laivansa ja vaelsivat sitten manalasta juoksevan Okeanos
virran vartta, kunnes saapuivat pimeään lehtoon. Kaukana pauhasi
vesiputous. Rohkeana Odysseus kulki eteenpäin tässä kolkossa seudussa
miesten seuratessa häntä tuska sydämessä. Yhä lähempää kuului putouksen
kohina, ja hetken kuluttua oltiin perillä paikassa, missä vedet
syöksyivät syvään rotkoon.
Täällä Odysseus uhrasi sysimustan uuhen ja sysimustan oinaan vainajille.
»Veri koht' ulos uhkui tumma, sen ääreen
sielut vainajien elotonten nous iki-yöstä,
morsiot, sulhot, vanhukset myös, vaivoja nähneet,
impyet hennot, niin suru outo ja uus sydämessään,
urhot peitsien vammaamat, terävaskien tuimain,
Areen[37] surmaamat, tamineissaan hurmehisissa:
tunkihe kuopan luo luvutonna he tuolta ja täältä
pauhuin hirmuisin; minut valtasi kalpea kauhu.»
Heti alkoi siihen tulla vainajien varjonkaltaisia haamuja, uhri
veren houkuttelemina. Niitten joukossa oli myöskin sokea Teiresiās.
Uhriverta juotuaan hän sai kyvyn puhella Odysseuksen kanssa. Odysseus
kysyi häneltä silloin, kuinka hän voisi välttää kotimatkalla häntä
vielä uhkaavat vaarat. Tietäjä vastasi: »Matkallasi olet saapuva
Trinakrian[38] saareen. Mutta varo, ettet itse eikä kukaan muu teistä
millään tavalla vahingoita sen rannalla laitumella olevia karjoja!
Ne ovat näet auringonjumalan, jolta ei mikään pysy salattuna. Jos
surmaatte jonkin eläimistä, niin laivasi ja kaikki toverisi joutuvat
tuhon omiksi, ja sinä yksin olet vieraalla laivalla saapuva kotiin ja
siellä tapaava kurjuutta.»
Haamujen joukosta Odysseus tunsi myöskin äitinsä, ja uhriverta juotuaan
tämäkin alkoi puhua hänen kanssaan. Hän kertoi päivänsä päättyneen
poikaa ikävöidessään, puolisonsa elää kituuttavan köyhyyden ja murheen
murtamana ja Penelopen ja Telemakhoksen ikävöiden ja kyyneleitä
vuodattaen odottelevan Odysseuksen kotiintuloa.
Kun Odysseus sitten kerran itse kertoi äiti-vainajansa kohtaamisesta,
hän päätti kertomuksensa seuraavin sanoin:
»Noin hän virkkoi, vaan, sydämessäni sykkivi kaipaus,
mailt' elon erjenneen emon haamua koin halaella.
Kertaa kolme ma tarttua koin ikävöitsevin innoin,
kertaa kolme hän väistyi kuin uni tai kuni varjo;
tyhjää vain syli sulki, ja nous yhä tuskani tuima.»
Lopuksi Odysseus sai tavata myöskin useita Troian luona kaatuneista
aseveljistään, niiden joukossa Akhilleuksen ja Aiaan.
Odysseuksen ylistäessä onnelliseksi Akhilleusta, joka eläessään oli
saavuttanut kreikkalaisten suuren kunnioituksen ja vielä kuolleenakin
oli arvossapidetty hallitsija, vainaja vastasi:
»Suott' älä lohduttaa mua, kuulu Odysseus, koita!
Ennenp' orjana raataisin maatilkkua vieraan,
vaikk' ois köyhäkin mies, osapuutto ja oltavat niukat,
kuin minä kaikkien vainajien ylivaltias oisin.»
Odysseus sai vielä nähdä, mitä tuskia kadotettujen oli kärsittävä.
Siellä oli Tantalos, eläessään äärettömän rikas kuningas, joka
rangaistukseksi ylpeydestään sai kärsiä ikuista janoa ja nälkää, vaikka
seisoikin vedessä kaulaa myöten ja vaikka hänen päänsä päällä oli puu,
jonka oksat olivat täynnä mehevimpiä hedelmiä.
»Aina, kun vanhus kuuristui alas aikoen juoda,
pois olemattomihin vesi vieri, ja vain muta musta
jalkojen all' oli, veen joku haltia vei heti kuiviin.
Pään yli kaartui puut isolehvät, päärynät kantoi
tuo ja granaatit tuo, omenatkin tuo helokyljet,
viikunat armaat tuo ja oliivit tuo ani-runsaat
mutta kun herkkuihin käden kurkottaa koki vanhus,
heitti ne tuulispää heti tummia pilviä kohti.
Sisyphos[39] siell' oli myös, kova joll' oli kärsiä vaiva,
suunnaton väättävänään käsin kaksin kalliolouhi.
Väänsi ja reutoi, ponnistain kovin kättä ja jalkaa,
vuoren huippua kohti hän louhta, mut aina kun sinne
juur' oli saada jo sen ihan huippuun, ryöstihe vauhtiin
taas kivi kiusallinen, tuli vyöryen tanterehelle.
Alkoi taas sama vääntö ja ponnistus, hiki juoksi
virtoinaan jäsenistä, ja peittyi pää tomupilveen.»[40]
Kun Odysseus näki kaikki nämä kärsimykset, valtasi hänet viimein
sellainen kauhu, että hän kiiruhti takaisin laivaansa ja käski
miehistön heti laskea ulapalle. Myötäinen tuuli kuljetti helleenit
takaisin itää kohti. He kävivät uudestaan Kirken saarella, ja
tämä lausui heidät mitä sydämellisimmin tervetulleiksi. Hän
varoitti Odysseusta seireeneistä, jotka hurmaavalla laulullaan
vastustamattomasti houkuttelevat purjehtijaa kukikkaille seuduilleen
repiäkseen hänet siellä kappaleiksi. Hän varoitti myöskin Skylla-
ja Kharybdis-nimisistä vesihirviöistä. Mutta ennen kaikkea hän
teroitti helleenien mieliin, että heidän kaikkien oli noudatettava
auringonjumalan karjoja koskevaa Teiresiaan varoitusta.