Eräänä päivänä Odysseus purjehti saaren ohi, jossa Aiolos,
tuulien kuningas, asui. Hän astui siellä maihin ja suurenmoisen
vieraanvaraisesti tuulten haltia häntä kestitsi. Kun hän lähti
matkaansa jatkamaan, Aiolos tahtoi osoittaa hänelle suosiotaan. Hän
lupasi antaa länsituulen puhaltaa, kunnes helleenit olivat ehtineet
Ithakaan; ja varmuuden vuoksi hän lahjoitti Odysseukselle nahkapussin,
johon hän oli sulkenut kaikki muut tuulet niin lujasti, etteivät
ne voineet päästä ulos mellastamaan. Hän neuvoi Odysseusta mitä
huolellisimmin vartioimaan kallisarvoista pussia ja antoi hänelle luvan
avata sen, vasta kun oli päässyt Ithakaan, jotta kaikki tuulet yhdellä
kertaa saattaisivat palata herransa luo.
Myötäisen länsituulen puhaltaessa laivat purjehtivat hyvää vauhtia
kotiinpäin, ja yhdeksännen päivän iltana Odysseus havaitsi Ithakan
tuttujen kallioiden kohoavan näkyviin merestä.
Mutta pahaksi onneksi pari hänen miestään ei voinut hillitä haluansa
saada tietää, mitä kalleuksia tuo salaperäinen pussi mahtoikaan
sisältää. Odysseuksen nukkuessa he aukaisivat säkin. Samassa vinkuva
ja pauhaava ilmavirta syöksyi ulos säkistä ankaralla voimalla. Nyt ei
peräsimestä eikä purjeista ollut lainkaan apua. Nuolen nopeudella laiva
ajautui takaisin kotimaan rannoilta tuulien saarelle. Odysseus toivoi
kuitenkin onnettomuudessaan, että ystävällinen Aiolos vielä kerran
auttaisi häntä. Mutta tällä kertaa Aiolos katsoi häntä tuimasti silmiin
ja sanoi suuttuneella äänellä: »Korjaa paikalla luusi minun saareltani!
Sinuahan seuraa alituinen huono onni, ja missä ikänä oletkin, tuot
onnettomuutta mukanasi. Varmaan on joku mahtava jumala päättänyt tuhota
sinut, enkä minä enää tahdo auttaa sinua, sillä silloin joudun hänen
vihoihinsa.»
Murhemielin Odysseuksen täytyi jälleen lähteä uusille harharetkille.