Odysseus astui täällä maihin kahdentoista valitun miehen kanssa
tutkimaan, missä oltiin. He kantoivat mukanaan eväitä ja
vuohennahkaleiliä, jossa oli »suloviiniä tummaa», »taivaallist' ihanaa
ilojuomaa». Lähellä rantaa oli luola, jossa kyklooppi Polyphemos
asusti. Kykloopit olivat eräänlaisia hirviöitä, joilla oli vain yksi
silmä keskellä otsaa. Sillä hetkellä jättiläinen oli ulkona kaitsemassa
lampaitaan ja vuohiaan, mutta kreikkalaiset päättivät jäädä odottamaan
hänen takaisintuloaan. Annamme nyt Odysseuksen itsensä kuvailla
Polyphemoksen saapumista luolaansa.
»Valtavan taakan
kuivia rankoja koonnut ol' iltaisnuotio-puikseen;
hirmustuin pakenimme me viimeiseen peräsoppeen.
Uhkean lauman laski nyt laajaan onkalo-luolaan,
lypsävät laski hän vain, urospuolet taas, pukit, oinaat,
korkea-aitaiseen ulos yöpyä sai pihatarhaan.
Tuost' oviaukkoon nosti jo paksun kalliopaaden,
kauhean koolt', eip' ois sitä kaksinkymmeninkaksin
saattanut kuljettaa nelipyöräisin, lujin rattain;
moisen järkälehenpä hän koppoi nostaen aukkoon.
Kyyryss' istuen nyt kutut määkivät lypsi ja lampaat
kaikk' ihan säntilleen, emät laski jo luo imuvuonain.»
Kun jättiläinen oli suorittanut päivän askareet, hän istahti ja sytytti
tulen.
Tulen valossa hän huomasi kutsumattomat vieraat. Hän kohotti silloin
meluisan äänensä ja kysyi heiltä, keitä olivat miehiään. Kreikkalaiset
eivät peloissaan voineet saada sanaakaan suustansa, mutta Odysseus
rohkaisi mielensä ja kertoi hänelle, että he olivat helleenejä, jotka
myrsky oli ajanut hänen rannikolleen ja jotka nyt toivoivat hänen
jumalien tahdon mukaan ottavan muukalaiset vieraanvaraisesti vastaan ja
antavan heille lahjan.
Ivallisesti jättiläinen vastasi silloin: »Luuletko minun välittävän
jumalien tahdosta! Me kykloopit emme lainkaan huoli jumalista, sillä
itse olemme heitä paljoa voimakkaammat. Ellen itse halua, niin en
säästä sinua enkä tovereitasi.» Ja ilkeän pilkallisesti hän tarttui
käsin kahteen Odysseuksen miehistä,
»ne permantoon kuni pennut
iski, ja purskuin pois ajat lensi ja kasteli multaa.
Iltaisekseen söi palasiksi hän silpoen heidät,
kaikk' ihan tarkkaan ahmi hän niinkuin leijona vuorten,
söi lihat, söi sisälmykset myös sekä luut ytimekkäät.
Vaan kädet vaikertain kohotimme me Zeus-isän puoleen
nähden hirmuja noita, ja neuvoa vaill' oli mieli.
Vaan Kyklooppi kun valtaisen oli täyttänyt vatsan
noin lihall' ihmisen, myös kera särpien maitoa silkkaa,
heittihe luolaan maata hän keskeen lampahiensa.»
Odysseuksen ensimmäinen ajatus oli nyt pitää varansa ja työntää
miekkansa kykloopin ruumiiseen. Mutta viimeisessä silmänräpäyksessä
hän malttoi mielensä, sillä hän tuli ajatelleeksi, ettei hän eivätkä
hänen miehensä koskaan voisi vierittää paatta pois luolan suulta. Jos
Polyphemos surmattaisiin, he eivät ikinä pelastuisi luolasta. Hänen oli
mietittävä toista keinoa vapauttaakseen itsensä ja kumppaninsa siitä
kauheasta kohtalosta, mikä heitä odotti.
Kun kyklooppi aamun valjettua oli vaalinut eläimiään, hän koppasi
jälleen kouraansa kaksi miestä ja söi ne suurukseksi. Syötyään
hän nosti paaden luolan suulta niin helposti, kuin se olisi ollut
lapsenleikkiä, ajoi karjansa laitumelle ja pani valtavan paaden
uudelleen paikoilleen.
Polyphemoksen ollessa poissa laumaansa paimentamassa Odysseus ilmoitti
onnettomuuskumppaneilleen nyt keksineensä keinon pelastua: kyklooppi
oli sokaistava, jotta hän raivoissaan syöksyisi ulos luolastaan ja
jättäisi sisäänkäytävän avoimeksi.
Löytyipä luolasta kykloopin öljypuinen sauva, samankokoinen kuin laivan
masto. Sen Odysseus teroitti toisesta päästä ja kärvensi sitten kärjen
hiilloksessa. Sen jälkeen hän kätki sen huolellisesti sokaistakseen
sillä Polyphemoksen unen aikana.
Illalla jättiläinen palasi kotiin karjoineen, ja kun hän oli
suorittanut päivätyönsä, uudistui sama hirvittävä näytelmä kuin
edellisenä iltana. Mutta kun Polyphemos oli syönyt uhrinsa, Odysseus
astui esiin, ojensi hänelle maljan täynnä väkevää viiniä, jota oli
ottanut mukaansa, ja tarjosi hänen juotavakseen. Kyklooppi tyhjensi
maljan yhdellä siemauksella. Tyytyväisenä maiskutellen hän pyysi saada
toisenkin maljan. »Sepä oli jumalain juomaa», hän sanoi. Hän kyseli
Odysseuksen nimeä ja lupasi antaa hänelle lahjan, josta hän olisi
iloitseva.
Odysseus ei vitkastellut täyttäessään maljan päihdyttävällä viinillä,
ja kun hän kolmannen kerran ojensi sen jättiläiselle, hän huomasi
ilokseen, että väkevä juoma alkoi vaikuttaa. Sill’aikaa hän oli
miettinyt, miten nimellänsä pettäisi Polyphemoksen. »Tahdot tietää
nimeni», hän sanoi. »Nimeni on Ei-kuka. Mutta nyt on sinun myöskin
annettava minulle lupaamasi vieraslahja.»
»Olet saava lahjan», hirviö vastasi, »ja se on oleva se, että syön
suuhuni sinut viimeiseksi kaikista.» Mutta kyklooppi oli jo niin
humaltunut, että hän samassa kellahti selälleen ja vaipui sikeään uneen.
Nyt oli toivottu hetki tullut. Odysseus miehineen otti pölkyn,
kuumensi tulessa sen pään hehkuvan kuumaksi, ja yhdistetyin voimin he
survaisivat sen syvälle hirviön silmään.
Hirmuisesti huutaen Polyphemos kavahti pystyyn ja huusi apuun muita
kyklooppeja, joita asui hajallaan toisissa luolissa.
»Huudot kuullessaan mikä mistäkin riensi jo heitä
luolan luo töminällä ja tutki, mi noin hätä hällä:
'Hoi, mikä sull' on nyt, Polyphemos, että sä huudat
rauhass' ambrosiolaisen yön havauttaen meidät?
Rosvoamassako laumojas on joku ihminen inha
vai väell' uhkaa henkeä sun tahi viekkaudella?'
Vastasi luolastaan väki voimainen Polyphemos:
'Ei-kuka henkeä mun tääll' uhkaa vahva ja viekas.'
Vastasivat sanat siivekkäät heti hälle ne siihen:
'Kosk' ei kenkään siis sua uhkaa, vaan olet yksin,
niin liet sairas; on torjumaton Zeun tuottama tauti,
vaan ano, ett' avun taattos suo, isovalta Poseidon'!
Noin hoki poistuen nuo. Sydämessäin siinä mä nauroin,
heitä kun noin nimi tuo erehytti ja juoneni oiva»,
sanoo Odysseus.
Vihdoin Polyphemoksen onnistui käsillään haparoiden päästä luolan
suulle. Hän nosti paikaltaan paaden, joka sulki sen, ja istuutui aukon
eteen käsivarret levällään ottaakseen kiinni jokaisen, joka yritti
luolasta ulos.
Nyt luolassa olevat lampaat ja vuohet kävivät levottomiksi ja alkoivat
pyrkiä ulos laitumelle. Kun elukat saapuivat luolan suulle, jättiläinen
tunnusteli niiden jokaisen selkää ollakseen vakuutettu siitä, ettei
kukaan luolassa olevista miehistä pääsisi hiipimään ulos. Tämän
Odysseus pani merkille ja mietti uuden petoksen. Lampaiden joukossa oli
monta tavattoman suurta oinasta, kyllin voimakasta kantamaan miehen.
Ne hän valitsi laumasta ja sitoi kykloopin vuoteesta löytämällään
vitsoilla kunkin eläimen vatsan alle yhden miehistään. Mutta jottei
jättiläinen ulottuisi liian tarkkaan tunnustelemaan isoja oinaita, hän
sitoi kummallekin puolen kuormaeläintä toisen oinaan. Eläinten selässä
olevia vitsoja kyklooppi ei voinut huomata, sillä ne peittyivät pitkään
villaan.
Sidottuaan täten elossa olevat kuusi onnettomuustoveriansa Odysseus
ajoi oinaat taakkoinensa luolan suuta kohti, ja kaikki pääsivät
onnellisesti kykloopin ohitse. Itse Odysseus valitsi lauman suurimman
jäärän ja ripustautui sen vatsan alle käsivarret eläimen villaisen
selän ympäri. Viimeisenä tämä suuri oinas tuli ulos astua laahustaen
taakkoineen.
»Koitteli selkää sen Polyphemos vahva ja virkkoi:
'Oinas kulta, nyt kuink' ulos viimeiseks sinä vasta
luolast' urkenet? Jäänyt et ennen laumasi jälkeen,
ain' etumaisena käyt sinä haukaten kukkia nurmen,
aimona astelet, luo puron ain' etumaisena ehdit,
illoin intos on ain' etumaisena saapua tarhaan;
viimeisinp' olet nyt. Suret ehkä sa haltias silmää,
kurjine kumppalineen jonk' Ei-kuka ilkiö raastoi,
kons' oli hervaissut minut ensin, viiniä juottain.
Mutt' ei turmaa vielä hän välttänyt lie, minä luulen.
Mieli se sulla jos ois, mikä mulla, ja haastava kieli
virkkaakses, mihin on vihanvimmani alta hän piillyt!
Permantoon hänet iskisin, ett' yltympäri luolaa
aivot roiskahtais; sydämelleni lievike siitä
tuskiin ois, mitä Ei-kuka, tuo vätys surkea, luotti.'»
Näin sanottuaan Polyphemos laski suuren oinaankin menemään. Sitten
Odysseus irroitti kumppaniensa siteet, ja ajaen edellään jättiläisen
karjaa he palasivat kaikki laivaan, missä huolestuneina odottelevat
maanmiehet riemuiten tervehtivät heitä. Mutta kun laiva oli päässyt
jonkin matkan päähän rannasta, Odysseus ei kauemmin voinut hillitä
itseään, vaan huusi: »Polyphemos, näetkö nyt, että jumalat ovat
rangaisseet sinua ilkitöistäsi muukalaisia kohtaan; jotka tulivat
asunnollesi!»
Sanat kuullessaan jättiläinen tunsi Odysseuksen äänen, otti
vihapäissään valtavan suuren kallionlohkareen ja nakkasi sen siihen
suuntaan, mistä huuto oli kuulunut. Kaikeksi onneksi se ei osunut
laivaan, vaan putosi keulan eteen, mutta se nosti hyökylaineen, joka
työnsi laivaa takaisin rantaa kohden. Ainoastaan kaikki voimansa
ponnistaen soutajien onnistui estää se ajautumasta maihin.
Mutta kun he olivat päässeet rannasta kahta kauemmaksi kuin edellisellä
kerralla, sai Odysseus jälleen vastustamattoman halun herjata
pahansisuista jättiläistä ja huusi hänelle: »Jos joku kysyy sinulta,
ken silmäsi sokaisi, niin vastaa hänelle, että sen tein minä, Odysseus,
joka hallitsen Ithakaa!»
Silloin rukoili Polyphemos isäänsä Poseidonia, meren jumalaa, että
tämä kostaisi häntä kohdanneen onnettomuuden ja estäisi Odysseusta
milloinkaan pääsemästä kotiin Ithakaan tai ainakin antaisi hänen kärsiä
paljon vaivoja merellä, saapua kotiin haaksirikkoisena ja siellä tavata
omaisensa onnettomina.
Odysseus olikin pian kokeva, että Poseidon aikoi täyttää poikansa
rukouksen.