Onnistuneilla kaivauksillaan, joita suoritti Troiassa
Vähässä-Aasiassa ja Mykenessä sekä sen läheisyydessä olevassa
Tirynsissä Peloponnesoksella, Heinrich Schliemann on herättänyt
kuolleista kokonaisen sivistyskauden Schliemann syntyi vuonna 1822
Mecklenburgissa, missä hänen isänsä oli pappina. Kuullessaan isänsä
kertovan Troian sodasta hän jo pienenä poikana innostui niin, että
hänen suurin toivomuksensa siitä ajasta alkaen oli päästä näiden
tarujen tapahtumapaikoille tutkimaan, oliko muinaisesta loistosta enää
mitään jäljellä.
Mutta koti oli köyhä, eikä poika mitenkään voinut saada toivomaansa
tieteellistä sivistystä. Sen sijaan hänen oli pakko ruveta
kauppa-apulaiseksi pieneen sekatavarakauppaan. Hänen Troian
haaveensa eivät kuitenkaan päättyneet tähän. Ja vihdoin kävikin niin
ihmeellisesti, että hän näki niiden toteutuvan. Muutaman vuoden
kuluttua hän sai paikan suuressa liikeyrityksessä, edistyi työssään
ja saattoi 25-vuotiaana perustaa Pietariin oman kauppaliikkeen, joka
teki loistavia kauppoja. Schliemannista tuli rikas mies ja hän voi nyt
antautua muinaisuuden harrastukseensa.
Suuren tehtävänsä innoittamana hän alkoi syksyllä 1871 suorittaa
kaivauksia Hissarlikin kummussa Vähän-Aasian uloimmassa
luoteiskolkassa, missä hän arveli sijainneen vanhan Troian, josta
Homeros on laulanut. Parhaimpana työtoverinaan hänellä oli vaimonsa,
kreikatar, joka yhtyi puolisonsa uhrautuvaan innostukseen.
Schliemann oli tosin vain arkeologian harrastelija, ja siksipä hänen
työskentelytavassaan alussa olikin tieteelliseltä kannalta paljon
toivomisen varaa. Pahaksi onneksi kaivauksia suoritettiin varsin
epäjärjestelmällisesti. Schliemann antoi umpimähkään kaivaa syviä
rotkoja sinne tänne rauniokumpuun ja hävitti täten monin paikoin kaiken
yhteyden eri kaupunkikerrosten välillä.
Onneksi Schliemann myöhemmin sai verrattoman arvokkaan avustajan
maanmiehestään arkkitehti Dörpfeldistä. Scliemannin kuoltua Dörpfeld
jatkoi kaivauksia yhdessä muitten tiedemiesten kanssa.
Kreikkalaisten ja turkkilaisten työmiesten avulla[16] Schliemann
Hissarlikissa puhkaisi kaivauksillaan kokonaista yhdeksän
raunioitunutta n.s. kaupunkia, s.o. oikeastaan linnoja niihin
liittyvine kylineen, jotka olivat syntyneet päällekkäin toistensa
raunioille. Ylimmäinen oli roomalaisten perustama. Se oli tuhoutunut,
jollei aikaisemmin, niin turkkilaisten hyökätessä maahan noin vuonna
1300. Rauniokaupungit sijaitsivat 35 metrin korkuisella kukkulalla,
jonka korkeutta sille kasaantuneet asutuskerrokset olivat lisänneet
kokonaista 10 metriä.
Toisessa näistä »kaupungeista» Schliemann luuli löytäneensä Troian
rauniot. Toisena kaivaus vuonna hän löysi tästä asutuskerroksesta
komean varaston talouskaluja sekä kultaisia, hopeisia ja vaskisia
koruja.[17] Otaksumansa Priamoksen linnan raunioilla hän äkkiä huomasi
paksun muurin juurella omituisen kupariesineen ja kauempana hän
oli näkevinään kullan kimaltelua. Luovutamme nyt hänelle itselleen
puheenvuoron. »Jos tahdoin», hän sanoo, »pelastaa tämän arvokkaan
löydön tieteelle, oli välttämättömästi mitä suurimmalla kiireellä ja
kaikkia varovaisuustoimenpiteitä noudattaen turvattava se työmiesteni
uteliaisuudelta. Sentähden annoin heti julistaa aamiaisloman.
Väkeni syödessä ja levätessä kaivoin suurella veitsellä aarteen
irti kivikovaksi jähmettyneestä kalkkisorakerroksesta, johon nuo
kallisarvoiset esineet olivat vajonneet. Se oli erittäin rasittavaa ja
sitäpaitsi hengenvaarallista työtä, sillä suuri muuri, jonka alle minun
oli ryömittävä työskennellessäni, uhkasi joka hetki luhistua päälleni.
Mutta nähdessäni kaikki nämä verrattoman arvokkaat arkeologiset aarteet
tulin uhkarohkeaksi, jopa sokeaksi vaaran suhteen. Kuitenkaan en olisi
onnistunut saamaan aarretta turvaan, ellei vaimoni olisi auttanut
minua. Hän seisoi koko ajan vieressäni valmiina ottamaan kunkin
kalleuksista shaaliinsa sitä mukaa kuin ne tulivat esille ja kantamaan
ne pois.» Siinä oli raskaita kultapikareita, suuria hopeakannuja
ja kultaisia otsaripoja, rannerenkaita ja kaulaketjuja tuhansista
yhteenliitetyistä kultalevyistä.[18] Niin paljon kultaa ja hopeaa oli
vain tämän maan mahtava hallitsija voinut omistaa.
Onnellinen löytäjä luuli nyt koskettelevansa käsillään Homeroksen
laulujen ylistämiä kalleuksia. Priamos kuninkaan aarteet olivat
hänen — hän riemuitsi, ja sitä hän ylen onnellisena julisti kaikelle
maailmalle. Rohkea nuoruudenunelma on tuskin milloinkaan niin
loistavasti toteutunut. — Onnellinen löytäjä lahjoitti »Priamoksen
aarteen» Berliinin esihistorialliselle museolle, jonka suurimpana
ylpeytenä se yhä edelleenkin on.
Se »kaupunki», jossa Schliemann teki suuren löytönsä, on kuitenkin
varmasti paljon vanhempi kuin Homeroksen Troia — sen on täytynyt olla
asuttu jo 3:nnella vuosituhannella e.Kr. ja se kuuluu siis aikaan,
jolta muuten tunnemme vain varsin mitättömiä muinaisjäännöksiä
tässä maanosassa. Se Troia sitävastoin, jonka kreikkalaiset kerran
piirittivät ja hävittivät noin 1200 vuotta ennen meidän ajanlaskuamme
on osoittautunut olevan kuudes alhaaltapäin laskettuna Hissarlikin
kummulle perustetuista »kaupungeista». Mutta tämän kaupungin Schliemann
oli suureksi osaksi tahtomattaan hävittänyt. Koettaessaan innokkaasti
kaivaa esiin juuri Homeroksen Troiaa hän ei ollut malttanut pysähtyä
ennenkuin vasta n.s. toisessa kaupungissa. Vasta vuonna 1890, vähää
ennen Schliemannin kuolemaa, tuli esille kuudennen kaupunkikerrostuman
ensimmäinen rakennus, josta löytyi mykeneläisen ajan maljakoita. Mitään
sellaisia ei oltu löydetty alemmista kerroksista. Nyt kaivettiin
esiin osia Homeroksen laulamasta Ilionin kuninkaanlinnasta, jossa
oli ympärysmuurit ja vankat tornit.[19] Linnassa oli myös useita
kaivoja, joista asukkaat saivat vettä. Tämän kerroksen rakennukset
eroavat rauniokumpujen kaikista muista rakennuksista vankkuutensa ja
mittasuhteittensa jykevyyden puolesta.
Viholliset ja tulipalot ovat perustuksia myöten hävittäneet komean
linnan. Paremmin on 4—5 metrin paksuinen ympärysmuuri valtavine
lohkareineen vastustanut hävitystä. Pronssista tai jaloista metalleista
tehtyjen esineiden silmäänpistävä niukkuus kuudennessa kaupungissa —
etenkin verrattuna toiseen kaupunkiin alhaalta lukien — viittaa siihen,
että viholliset ovat perinpohjaisesti ryöstäneet kaupungin.
Kahdestakin seikasta voi huomata, että Homeroksen Troia oli jo kauan
ollut olemassa, ennenkuin kreikkalaiset sen hävittivät: osaksi siitä,
että kaikki maanpäälliset linnan muurirakennukset sen kukoistuskaudelta
ovat vahvasti rapautuneet, osaksi siitä, että samoihin aikoihin, maa
monin paikoin eri rakennusten välissä on kerrostumien vaikutuksesta
runsaasti kohonnut.
Suotuisa asema selittää sen, että paikalle, jonka nimenä nykyjään
on Hissarlik, on eri aikoina voinut kasvaa rikkaita ja mahtavia
kaupunkeja. Troia oli Mustanmeren ja sen viljavien rantamaiden
avain. Varmaankin tämä kadehdittava valta-asema oli kauan ollut
kreikkalaisille silmätikkuna, kun he päättivät tuhota kaupungin. Sopiva
aika oli tullut, kun suuri osa kreikkalaisia heimoja oli liittynyt
yhteen mykeneläisen kuninkaan hallittaviksi. Hän kutsui silloin koolle
vasallinsa laivoineen ja miehistöineen ja lähti sotaretkelle Troiaa
vastaan noin 1.200 laivan suuruisella laivastolla. Sotaa käytiin itse
asiassa Hellespontoksen herruudesta, vaikka sen aiheeksi on tarinoissa
tullut kauniin Helenan ryöstö. Kreikkalaisilla oli varmaankin
houkuttelevana päämääränään esteetön pääsy rikkaaseen seikkailujen
maahan Mustanmeren rannalle. Sotaa kesti kymmenen vuotta, kunnes Troia
valloitettiin, ja sekin onnistui vain viekkauden avulla. Ainakin
perimätieto kertoo niin.
* * * * *
Vuonna 1876 Schliemann siirtyi Mykeneen ja Tirynsiin suorittamaan
kaivauksia. Iloissaan siitä, että oli löytänyt kuningas Priamoksen
linnan kaikkine rikkauksineen hän toivoi nyt löytävänsä kätkettyjä
aarteita myöskin Troian kuninkaan voimakkaimman vihollisen linnasta,
Agamemnonin »kultaisesta Mykenestä», kuten sitä tavallisesti nimitetään
Homeroksen lauluissa. Muinaisesta »kaupungista» on nykyjään tullut
ruskea rauniokasa alastomien vuorten keskelle.
Kreikan vanhoihin kaupunkeihin kuului tavallisesti korkealla sijaitseva
»_yläkaupunki_», akropolis, johon vihollisen oli vaikea päästä ja joka
lisäksi oli suojattu muureilla, ja akropoliin juurella sijaitseva
»_alakaupunki_». Yläkaupungissa asui kuningas virkamiehineen, hoveineen
ja palvelijoineen lujassa linnassa. Sota-aikoina myöskin alakaupungin
väestö vetäytyi akropoliin suojelevien muurien sisäpuolelle. Mykenen
yläkaupungissa oli aittarakennuksia, jonne voitiin koota varastoja
rauhattomia aikoja varten, ja valtavat kallionontelot voitiin silloin
täyttää vedellä piiritettyjen tarpeiksi. — Kuten kreettalaisissa
palatseissa oli myös Mykenen linnassa hyvät viemärijohdot.
Kallion korkeimmalla huipulla sijaitsevasta linnastaan Agamemnonilla,
Mykenen kuuluisalla kuninkaalla, oli komea näköala yli koko
valtakuntansa. »Mitään kokousta ei voitu pitää hänen näkemättään»,
sanoo eräs tämän ajan historian tuntija. »Kotkan tavoin hän voi
tähystellä ja iskeä maahan, milloin jotakin tapahtui, joka ei häntä
miellyttänyt», ja vihollisen lähestyessä hän sai heti merkin miehiltä,
jotka vartioivat niiden kahden vuoren huipuilla, jotka olivat Mykenen
akropoliin kummallakin puolella. »Väkevänä kuin jumala tämä hallitsija
asui linnassaan kuuliaiset tasangot jalkojensa juuressa, ja kautta koko
Hellaan hänellä oli alikuninkaita, jotka olivat valmiina lähtemään
liikkeelle hänen käskystään.»
Alakaupungin alueella tehdyistä löydöistä ovat mielenkiintoisimpia
valtavat kekomaiset _kupuhaudat_, jotka ovat ominaisia mykeneläiselle
sivistyskaudelle. Suurinta niistä Schliemann luuli Agamemnonin
haudaksi. Löytäjän tullessa Mykeneen se kuitenkin oli jo aikoja
sitten ryöstetty tyhjäksi. Mutta hautojen ja rakennusten raunioista
yläkaupungin alueelta hän löysi joukoittain aseita ja koruja, jotka
oli tehty pronssista, hopeasta, kullasta ja norsunluusta. »Kultainen
Mykene» ei siis ollut mikään tyhjä sana, vaan todellisuus vastasi sitä
kirjaimellisesti! Muutamat vainajat oli suorastaan haudattu kultaan.
Siellä oli niin runsaasti tätä jaloa metallia, että jo sen arvo
sinänsä olisi riittänyt peittämään kaivauskustannukset. Merkillisimpiä
hautalöytöjä ovat ohuesta pakotetusta kullasta tehdyt naamiot, jotka
muistuttavat egyptiläisiä kuolinnaamioita.
Jälleen Schliemann oli avannut uuden maailman historialle ja
taiteelle.[20] Mykeneläiset löytönsä Schliemann lahjoitti Ateenan
kansallismuseolle.[21]
Kultaiseen Mykeneen kertyneet aarteet eivät kylläkään olleet
rauhallisen kaupan hedelmiä, vaan sotasaalista merentakaisilta
retkiltä, joita silloin tehtiin etenkin kukoistavaan Kreettaan. Monet
Agamemnonin kaupungista löydetyistä kalleuksista ovat ilmeisesti
kotoisin Minoksen saarelta. Sikäläiset kaupungit ja palatsit suorastaan
houkuttelivat ryöstäjiä, sillä päinvastoin kuin Mykenessä ne olivat
linnoittamattomia. Luottaen laivastoonsa Kreetan hallitsija ei varmaan
ollut ajatellutkaan mitään vakinaista maanpuolustusta.
Schliemannin ajoista tietomme mykeneläisestä sivistyksestä ovat
laajentuneet tavalla, jota ei kukaan olisi voinut aavistaa hänen
aloittaessaan kaivauksensa Mykenessä. Samaan tyyppiin kuuluvia
muinaisesineitä on näet tavattu lukuisista muista paikoista Kreikan
mantereelta sekä itäisen Välimeren syvänteen saarilta. Samalta kaudelta
on myös, kuten sanottu, kuudes niistä kaupungeista, joita Hissarlikissa
suoritetut kaivaukset ovat saattaneet päivänvaloon.
Miten tämä sivistys on syntynyt? Ilmeisesti Kreetasta saatujen
vaikutusten nojalla, joita on tullut sekä sotaista että
rauhallista tietä Mykeneläisen sivistyksen omanneena kansana
pidetään _joonialaisia_, sitä helleenien heimoa, joka ensimmäisenä
saapui nykyiseen Kreikkaan ja asettui sinne asumaan. Heitä
seurasivat myöhemmin helleenien molemmat muut pääheimot:
ensin _akhaialais-aiolialaiset_, sitten _doorilaiset_. Näiden
indo-eurooppalaisten heimojen tunkeutuminen Balkanin niemimaalle kuuluu
yhtenä näytöksenä suureen kansainvaellusnäytelmään, joka täyttää
suuren osan toista vuosituhatta ennen meidän ajanlaskuamme. Helleenien
vaellus nykyiseen Kreikkaan oli näistä kansojen siirtymisistä _meidän_
sivistyksellemme tärkein. Erään teorian mukaan he tulivat Mustanmeren
pohjois- ja itäpuolella olevilta aroilta erottuaan lähisukuisia kieliä
puhuvista kansoista, jotka siirtyivät länteen- ja itäänpäin.
Kreikan pääheimoista olivat, kuten sanottu, joonialaiset ensimmäisinä
lähteneet liikkeelle. He olivat puheenaolevana aikana — toisen
vuosituhannen keskivaiheilla e.Kr. — ehtineet tunkeutua Balkanin
niemimaan halki Aigeianmeren lauhkeampaan ilmastoon. He tuntuvat
aloittaneen elämänsä täällä merirosvoina ja ahdistivat ryöstöillään
sekä Kreettaa että muita saaria. Helleenien ensimmäinen osuus
länsimaisessa sivistyksessä ei siis ollut rakentavaa, vaan _hävittävää_
laatua. Mutta vähitellen tulokkaiden ja muiden aigeialaisten kansojen
välinen yhteys muuttui rauhallisemmaksi, ja joonialaiset alkoivat
omaksua sivistystä, jonka kanssa olivat tulleet kosketuksiin, mikäli se
oli heidän oman luonteenlaatunsa mukaista. Näin syntyi sivistys, jota
nyt nimitämme mykeneläiseksi.
Vaikka joonialaiset siis olivat olleet kreettalaisten oppilaita, n.s.
mykeneläisen sivistyksen luomuksilla on kuitenkin oma luonteensa, joka
selvästi erottaa ne kreettalaisista sivistysesineistä. Rakennustyylille
on erikoisen ominaista mieltymys _jykevään suuruuteen_, joka on
vastakohtana sirolle, lopulta miltei liikahienostuneelle kreetalaiselle
sivistykselle. Tämä makusuunta ilmenee muun muassa Mykenen
linnanmuureissa, jotka on rakennettu mahtavista kivilohkareista.
Myöhemmät sukupolvet eivät voineet kuvitella näitä jättiläisrakennuksia
ihmiskätten aikaansaamiksi, vaan luulivat niiden rakentajien olleen
kyklooppeja[22], eräänlaisia jättiläisiä, joilla oli yksi ainoa
silmä keskellä otsaa, ja nimittivät siitä syystä rakennustyyliä
_kyklooppiseksi_.
Myöskin itse huoneiden ryhmityksen suhteen Mykenen kuninkaanlinnan
rakenne eroaa kreettalaisesta palatsista. Edellisen muodosti
rykelmä, taloja, joista kussakin oli vain yksi suuri päähuone, jonka
keskellä oli lämmittävä liesi, ja yksi tai kaksi pienempää kamaria.
Kreettalaisen palatsin huoneet sitävastoin olivat ryhmittyneet
keskellä, sijaitsevan suuren, avoimen ja valoisan hallin ympärille.
Kun täällä kaikin tavoin pyrittiin hankkimaan huoneisiin ilmaa ja
viileyttä, niin mykeneläinen rakennustapa taas, jossa liesi loi
talon keskipisteenä, ennen kaikkea otti huomioon lämmön. Lämpimän
etelän ja kylmän pohjolan kodikkuuden tarpeet ovat tässä vastakkain.
Kreikkalaiset ovat todennäköisesti tuoneet rakennustyyppinsä mukanaan
vanhasta pohjoisesta kotimaastaan ja säilyttäneet sen eteläisemmissäkin
seuduissa, missä liesi tosiaankin saattoi olla tarpeen suurena osana
vuotta, varsinkin ennenkuin maahan muuttaneet olivat ennättäneet tottua
kuumuuden ja kylmyyden jyrkkään vaihteluun etelässä.
Mykeneläinen rakennustaide on, kuten sanottu, luonteeltaan toisenlaista
kuin kreettalainen. Sitävastoin näitä sivistysmuotoja edustavan
saviteollisuuden tuotteet ovat enemmän sukua toisilleen. Onkin
ilmeistä, että kreettalainen taide kuten yleensä kreettalainen sivistys
Kreetan suuruudenaikana on huomattavassa määrässä ollut mykeneläisen
taiteen esikuvana.[23]
Mykeneläisistä haudoista löydettyjen ihanien kultasepäntuotteiden
suhteen ollaan nykyjään varmoja siitä, että ainakaan useimmat niistä
eivät voi olla mykeneläisten käsityöläistaiteilijain työtä, vaan niiden
täytyy olla kreettalaista alkuperää. Mykeneläinen kuvanveistotaide,
sellaisena kuin se näihin aikoihin esiintyy ruhtinasten hautakivissä,
on niin alkeellisella asteella, ettei sitä voi edes mainita itse
haudoista löydettyjen taide-esineiden yhteydessä. Nämä kohokuvat, jotka
esittävät kuninkaita seisomassa sotavaunuissaan, tuntuvat lapsellisen
kömpelöiltä yrityksiltä silloisten kreettalaisten taideteosten
rinnalla. Ne muistuttavat enemmän heettiläistä kuvanveistotaidetta.
Kenties tämän ja mykeneläisen taidelajin välillä on olemassa
yhteyttä?[24]
Korkeampaa astetta mykeneläisen taiteen kehityksessä edustaa Mykenen
kuninkaanlinnan muurin pääportti, n.s. _leijonaportti_, joka on saanut
nimensä siitä, että sen yläosan koristeena on kahta pystyssä seisovaa
leijonaa esittävä kohokuva. Tässä tapaamme todella monumentaalisen
veistoksen, joka ennustaa _suuren_ kreikkalaisen taiteen voimaa ja
ilmeikkyyttä.
Mykeneläisen sivistyskauden mieltymystä suureen ja jykevään osoittavat
myös erikoisesti suuret mehiläiskeon muotoiset kupuhaudat. Suurin
niistä, jota Schliemann nimitti Agamemnonin haudaksi, on yli 15 metriä
korkea.
Mykeneläinen sivistys on erikoisen mielenkiintoista senvuoksi,
että tämän kauden muinaislöydöt ovat ikäänkuin kuvia Homeroksen
laulujen ajan elämästä. Nykyjään huomaamme Homeroksen kuvaamien
aseiden, varsinkin komeiden kilpien, muistuttavan mykeneläisen ajan
taidetaontaa. Ja muuan Mykenestä löydetty taideteos on kuin suoranainen
kuva Homeroksen mainitsemasta Nestorin maljasta, jonka kädensijoja
koristivat nokkivat kyyhkyset.
Niin kauan kuin kreettalaiset kirjoitusmerkit vielä ovat meille
arvoituksena, ei aigeialaisesta sivistyksestä ole muuta perimätietoa
kuin myöhemmiltä ajoilta peräisin olevat Homeroksen laulut ja osittain
myös Hesiodoksen runot. Sekä Homerosta että Hesiodosta on kuitenkin
sivistyshistoriallisina lähteinä käytettävä varovasti. Siihen aikaan,
jolloin Homeroksen laulut sepitettiin, sivistys näet ei enää ollut
aigeialaista, vaan se oli muuttumassa nuoremmaksi sivistysmuodoksi,
kreikkalaiseksi tai helleeniseksi. Homeroksen runot ovat siis
vaihekaudelta. Iliaassa ja Odysseiassa on paljon luonnonmukaisia
kuvauksia muinaisaigeialaisista oloista, vaikka runoteosten toisissa
osissa kuvataan siihen aikaan vallinneita sivistysoloja, jolloin laulut
_sepitettiin_. Niinpä Homeroksen vanhojen laulujen sankarit olivat aina
aseistetut »julmalla kuparilla», vaikka rauta oli yleisesti käytännössä
laulujen syntymäaikoina. Homeroksen lauluissa ei siis esiinny mitään
yhtenäistä sivistystä, kuten ennen luultiin. Vanhempien ja nuorempien
sivistysasteiden erotteleminen näissä runoissa on tehtävä, jossa
kielentutkijat ja kirjallisuushistorioitsijat tarvitsevat avukseen
lapion, »vaatimattoman, mutta rehellisen lapion». Mutta on hidasta
työtä ryhtyä penkomaan klassillisen maaperän mahtavia maakerroksia,
jotka uskollisesti ovat säilyttäneet muinaismuistonsa tutkijalle.
* * * * *
Mykeneläisellä sivistysalueella suoritetuista kaivauksista on
erikoisesti kaksi kiinnostanut ruotsalaisia, nimittäin kaivaustyöt,
joihin aivan viime aikoina on ryhdytty _Asinessa_ ja _Dendrassa_.
Siellä näet ruotsalaiset arkeologit ovat työskennelleet Ruotsin
varoilla. Asinen kaivausten aloitteentekijä on kruununprinssi Gustaf
Adolf.
Jo Heinrich Schliemann oli kiinnittänyt huomionsa Asineen, joka on vain
peninkulman päässä Tirynsistä, mutta hän ei koskaan ehtinyt suorittaa
siellä kaivaustöitä — onneksi, on sanottava, vaikka ihailemmekin hänen
tutkimustensa tuloksia, sillä hänen aikaansaannostensa tieteellisellä
arvolla ja meidän päiviemme nykyaikaisesti koulutetun arkeologin työllä
on suuri ero.
Kreikanmatkalla vuonna 1920 Ruotsin kruununprinssin mieleen johtui
ajatus, että myöskin ruotsalaisten pitäisi ottaa osaa nykyisiin
kaivaustöihin klassillisella maaperällä, ja niin hän hankki Kreikan
hallitukselta ruotsalaisille arkeologeille luvan kaivaa Asinessa.
Hallituksen, tieteellisten laitosten ja yksityisten kotimaisten
lahjoittajien myöntämistä määrärahoista kertyi tarvittavat rahavarat,
ja keväällä 1922 tämä ainoalaatuinen ruotsalainen yritys voitiin panna
täytäntöön. Kruununprinssi otti itse jonkin aikaa osaa kaivauksiin,
joita jatkettiin vuosina 1924 ja 1926 [25] noin kolmenkymmenen
työmiehen avulla.
Muinainen Asine sijaitsi Välimereen pistävällä kallioisella niemellä.
Vielä tänä päivänä kallion harjalla on valtavia raunioita, ja seudun
kansa nimittää sitä »linnaksi». Kreikkalaisten kaupunkien ikivanhan
rakennustavan mukaisesti Asinessa myöskin oli »yläkaupunki», jonka
keskuksena oli luja, suojeleva linna, sekä »alakaupunki» akropoliin
juurella. Maassa hajallaan olevat saviastioiden sirpaleet todistivat
kaikkialla Asinen alueella muinaisesta asutuksesta. Kaivauksien
tulokset ovat myös vahvistaneet nämä ensi vaikutelmat oikeiksi.
Sekä asuinrakennusten että hautojen jätteitä on kaivettu esiin.
Myöskin on löydetty runsaasti kauniita hajallisia esineitä, varsinkin
saviteoksia,[26] mutta myöskin pronssisia ja hopeisia pieniä
veistokuvia, astioita ja aseita sekä kullasta, puolijalokivistä,
norsunluusta, meripihkasta ja lasista valmistettuja koruja.[27]
Arkeologien työn avulla on saatu tosin katkelmallisia, mutta kuitenkin
hämmästyttävän hyviä tietoja Asinen vaiheista pronssikauden alun ja
muinaisajan lopun välisinä vuosituhansina. Huomattavimpia ovat ne
löydöt, jotka ovat peräisin mykeneläisen sivistyskauden edelliseltä
ajalta. Kreikasta on tosin useista muistakin paikoista löydetty
vanhimman pronssikauden esineitä, mutta vain harvoissa paikoissa
on voitu tämän ajan asuinpaikkoja ja hautoja perinpohjaisesti
ja järjestelmällisen tieteellisesti tutkia. Sentähden Asinen
löytökerrostumat ovat aivan erikoisen mielenkiintoisia ja sitäkin
suuremmalla syyllä, kun ne ovat tavattoman runsassisältöisiä.
Huomattavia tuloksia on jo saavutettu kaivamalla ohuita kerroksia,
joiden multa on aina seulottu. Näiden kaivausten lopputuloksesta on
kuitenkin vielä liian aikaista puhua. Se selviää vasta, kun vuosikausia
on harjoitettu löytöjen vertailevaa tutkimusta. Muun muassa toivotaan,
että mittaamalla ja tutkimalla talteenotettuja pääkalloja päästäisiin
ainakin _lähemmäksi_ esihistoriallisten maahanmuuttoprobleemain
ratkaisua: _johtuvatko_ Kreikan sivistyksen erilaiset esihistorialliset
vaiheet todellakin kansainvaelluksista, ja mistä uudet asukkaat siinä
tapauksessa ovat tulleet.
Asinen löydöt ovat vahvistaneet väitteen, että Kreikan mantereen ja
saarten välillä on vallinnut vilkas yhteys jo ennen mykeneläistä
aikakautta. Kiviset sinetit ja saviset sinetinpainamat ovat uusia
todistuksia yhteydestä Kreetan kanssa, jonka saviastialöydöt saattavat
todennäköiseksi, ja joukko pieniä obsidiaaniesineitä viittaa aikaisin
alkaneeseen ja kauan jatkuneeseen yhteyteen Meloksen kanssa.
* * * * *
Keväällä 1926 löydettiin _Dendrassa_ Asinen lähellä luhistunut
kupuhauta. Paikallinen kreikkalainen muinaistutkija, joka innokkaasti
oli seurannut Asinen kaivauksia, tarjosi ruotsalaiselle retkikunnalle
tilaisuuden tutkia uutta löytöä. Kun kaivaustyöt Asinessa olivat
päättyneet, siirtyikin osa ruotsalaisista arkeologeista Dendraan.
Täällä alkoi nyt kesähelteessä hikinen raivaustyö. Hauta oli pahoin
turmeltunut. Kupu oli luhistunut, ja ympäröivää peltoa raivattaessa
oli kuoppaan heitetty kiviröykkiö. Suurta päänvaivaa tuotti kysymys,
oliko haudassa käynyt ryöstäjiä ennen sen luhistumista. Ei juuri
ollut todennäköistä, että se olisi niiltä säästynyt, sillä useimmat
aikaisemmin löydetyt kupuhaudat olivat jo muinaisaikana ryöstetyt.
Läheltä Sparttaa oli löydetty tuollaisten hautojen arvokkaimmat
muinaisesineet, kuuluisat Vaphion kultaiset pikarit. Kuvitelkaa
löytäjäin hämmästystä, kun he kaivauduttuaan melkein miehen korkuisen
savikerrostuman läpi, tapasivat haudan pohjalta kalliopaasien alta
nuoren naisen luurangon, joka oli loistavasti koristettu kaulaketjulla,
kultaruusukkeilla ja muilla koristeilla!
Ja pian tehtiin vieläkin rikkaampia löytöjä. Eräällä toisella
naisenluurangolla oli ruumiin ja oikean käsivarren välissä kultainen,
ulkopuolin hopealla silattu malja, jonka hopeisessa ulkopinnassa
oli kultaisia ja pronssisia häränpäitä. Tämänkin loistokappaleen
voitti kuitenkin vielä kultamalja, joka oli erään miehen luurangon
rinnalla. Sen kohokuvissa on kuvattu elämää meren syvyyksissä. Tässä
tapaamme kreettalaisen taiteen mieliaiheen: korallien ja näkinkenkien
välissä temmeltäviä delfiinejä, ympärillään kiemuralonkeroisia
mustekaloja. Tämä koru on kreettalaisen taiteen loistotuote, jonka
voittavat vain Vaphion pikarit. Maljassa oli sormuksia ja kalliita
kiviä. Sitä paitsi tavattiin niin paljon koruja ja kultakoristeisia
pronssiaseita, että Dendran löytöä täytyy pitää lajinsa suurimpana
Schliemannin runsaskultaisten Mykenen kuninkaanhautojen löydön jälkeen.
Kreettalais-mykeneläisen taiteen tuntemuksemme on Dendranlöydöstä
saanut erittäin arvokkaan lisän.
Kreikan hallituksen v. 1922 antamalla luvalla on osa Asinenlöytöä jäävä
Ruotsin omaisuudeksi.
Kirjallisuutta:
Wilhelm Dörpfeld, Troja und Ilion.
Henry Schliemann, Troja.
Heinrich Schliemann, Mykene.
Heinrich Schliemann, Tiryns.
Carl Schuchardt, Schliemanns upptäckter i Troja, Tiryns, Mykene,
Orchomenos och på Ithaka. Julius Centerwallin mukaillen suorittama
käännös saksasta.
Heinrich Schliemanns Selbstbiographie, herausgegeben von Sophie
Schliemann.
Chrestos Tsountas and Irving Manatt, The mycenaean age.
Martin P:n Nilsson, Den stora folkvandringen i andra årtusendet f.Kr.
(Ymer 1912.)
Martin P:n Nilsson, Nyare forskningar till Greklands förhistoriska
kultur. (Ymer 1918. Kirjallisuusviittein.)
Andrew Lång, World of Homer.
Otto Frödin et A. W. Persson, Rapport préliminaire sur les fouilles
d'Asiné 1922—1924. (Kungl. humanistiska vetenskapssamfundets i Lund
årsberättelse 1924—1925.)
A. W. Persson, Kungagraven i Dendré.