Kyyroksen pojan ja seuraajan Kambyseen aikana tuli vuoro kolmannen
niistä mahtavista valtioista, jotka olivat liittyneet yhteen pannakseen
sulun persialaisten etenemiselle länttä kohti, nim. Egyptin. Sota
tätä maata vastaan oli, kuten olemme nähneet, päätetty jo Kyyroksen
eläessä, mutta vasta hänen seuraajansa aikana voitiin siihen ryhtyä.
Varustukset valmiiksi saatuaan Kambyses samosi Niilin suistomaahan,
missä Egyptin pääkaupunki silloin oli. Erään Niilin suuhaaran rannalla
taisteltiin verinen taistelu, joka päättyi Egyptin sotajoukon tappioon
ja pakoon.[9] Kun sitten lyhyen aikaa oli piiritetty Memfistä,
saatiin viimein faarao, Psammetik III, vangiksi, ja egyptiläiset
tunnustivat Kambyseen hallitsijakseen vuonna 525 e.Kr. Sillä aikaa
Persian laivasto, johon kuului Foinikian kaupunkien ja Vähä-Aasian
kreikkalaisten siirtokuntain sotalaivoja, oli pitänyt kurissa Egyptin
laivastoa.
Menestystänsä Kambyses ei ollut saavuttanut yksistään asevoimin —
Egyptin armeijassa ja laivastossa ilmenneellä kavalluksella oli suuri
osa. Näissä salaisissa selvittelyissä olivat myöskin Siinain niemimaan
arabialaiset olleet mukana. He varustivat näet Persian sotajoukon
vedellä, mikä oli aavikkojen halki marssittaessa kaikkein tärkeimpiä
tarvikkeita.
Egyptin valtauksen perästä Kambyses teki sotaretken etelään, sitä maata
vastaan, missä asuivat »pitkäikäiset aithiopialaiset», joiden sanottiin
olevan tavattoman kookkaita ja saavuttavan 120 vuoden iän ja ylikin
siitä. Yrityksessä persialaiset kärsivät suuria häviöitä.
Herodotos kertoo, että Kambyses valmisteli »sotaretkeä lähettämällä
miehiä maata vakoilemaan, tekosyynä lahjojen vienti Kambyseeltä sen
kuninkaalle.
Kerrotaan aithiopialaisten tapana olleen valita kuninkaakseen miehistä
kookkain ja voimakkain. Kun miehet tulivat aithiopialaisten kuninkaan
luo, he sanoivat: »Kambyses, persialaisten kuningas haluaa tulla sinun
ystäväksesi ja liittolaiseksesi ja on senvuoksi lähettänyt meidät tänne
tuomaan näitä lahjoja.» Mutta aithiopialainen osoitti, että hän älysi
heidän tulonsa tarkoituksen, ja lisäsi: »Persialaisten kuningas ei ole
oikeamielinen mies, sillä muuten hän ei haluaisi toisten maata eikä
koettaisi saattaa orjuuteen ihmisiä, jotka eivät ole tehneet hänelle
mitään pahaa. Antakaa hänelle tämä jousi ja sanokaa hänelle näin:
»Aithiopialaisten kuningas antaa persialaisten kuninkaalle sen neuvon,
että vasta sittenkuin persialaiset niin helposti kuin minä kykenevät
jännittämään tämän suuruisen jousen, vasta sitten hän lähteköön suuren
suurin sotajoukoin retkelle pitkäikäisiä aithiopialaisia vastaan.
Mutta siihen saakka kiittäköön hän jumalia, jotka eivät herätä
aithiopialaisten lapsissa ajatusta anastaa vierasta aluetta omansa
lisäksi.» Sitten hän pilkkasi Persian kuninkaan lahjoja ja kysyi
lopuksi vakoojilta muun muassa, mitä heidän kuninkaansa tavallisesti
söi, ja kuinka kauan persialainen enintään voi elää. He vastasivat,
että hän söi vehnästä tehtyä leipää, jota viljaa maa kasvoi, jos sitä
lannoitettiin. Ja mitä persialaisten ikään tuli, niin kahdeksankymmentä
vuotta oli ihmisiän pisin mitta. Tähän aithiopialainen vastasi, ettei
hän ihmetellyt heidän ikänsä lyhyyttä, koska he söivät lantaa. Oman
kansansa saavuttaman korkean iän hän luki sen ansioksi, että heidän
ravintonaan oli keitetty liha ja juomanaan maito. Sitten hän vei heidät
kaivon luo, joka oli oikea nuorennuslähde. Sen vesi oli lienteätä
kuin öljy ja tuoksui kuin orvokki ja oli niin kevyttä, että mikään ei
pysynyt sen pinnalla, ei edes puu, vaan kaikki vajosi pohjaan. Toisen
Aithiopian merkillisyyden vakoojat saivat nähdä vankilassa. »Siellä
olivat», Herodotos kertoo, »kaikki kultaisissa kahleissa. Aithiopiassa
on näet kupari harvinaisempaa ja kallisarvoisempaa kuin mikään muu.»
Kun vakoojat palasivat Kambyseen luo, tuli tämä samalla kertaa niin
katkeroituneeksi ja uteliaaksi, että hän lähti liikkeelle malttamatta
koota edes tarpeellisia ruokavaroja, vaikka hänen, kuten Herodotos
sanoo, »oli marssittava maailman loppuun». Aivan kuin raivoissaan ja
suunniltaan hän lähti liikkeelle, heti kuin oli kuullut vakoojain
sanat. Ennenkuin sotajoukko oli kulkenut viidennen osan matkaa, olivat
kaikki ruokavarat lopussa. Niin kauan kuin miehet voivat löytää jotakin
maasta, he elättivät itsensä ruoholla ja yrteillä. Mutta kun he tulivat
erämaahan, tekivät muutamat heistä hirmuisen teon. He ottivat arvalla
joka kymmenennen miehen ja söivät suuhunsa. Kun Kambyses kuuli,
että he söivät toisiansa, hän kauhistui. Hän jätti sikseen retken
aithiopialaisia vastaan ja lähti paluumatkalle ja saapui Memfikseen
menetettyään paljon miehiä.»
Kelpo Herodotos on tässä niinkuin usein muulloinkin iskenyt kirveensä
kiveen. On näet todisteita siitä, että Kambyseen Aithiopiaan tekemä
retki ei ollut niinkään suunnittelematon, kuin Herodotos väittää,
vaan että hän päinvastoin etukäteen oli perustanut varastopaikkoja
aina niin kauaksi kuin kolmannen putouksen seuduille. On kyllä totta,
että Kambyseen täytyi lähteä peräytymisretkelle, mutta se ei johtunut
Aithiopiassa kärsityistä vastoinkäymisistä, vaan levottomuutta
herättävistä tiedoista, että Persiassa oli syntynyt vaarallinen kapina.
Kun Kambyses palasi Memfikseen, vietettiin siellä parastaikaa suurta
ilojuhlaa sen johdosta, että papit olivat löytäneet uuden Apis-härän.
Kadut vilisivät iloisia, juhlapukuisia ihmisiä. Mutta Kambyses, joka
oli menettänyt tyyneytensä sotaretken epäonnistumisen johdosta, luuli,
että egyptiläiset iloitsivat hänen vastoinkäymisistään. Mielettömän
katkeroituneena hän kutsutti Apiksen papit eteensä. Mutta kun kuningas
purki vihaansa egyptiläisten vahingonilon johdosta, he selittivät
hänelle, että kansan riemu johtui siitä, että heidän jumalansa oli
jälleen ilmestynyt heille. Silloin hän käski pappeja tuomaan tuon
jumalan hänen eteensä. He menivät noutamaan Apista.
»Kun papit toivat Apiksen», sanoo Herodotos, »veti Kambyses aivan
kuin puolihulluna esille miekkansa ja yritti pistää sillä Apista
vatsaan, mutta osui kupeeseen. Silloin hän nauroi ja sanoi papeille:
»Te yksinkertaiset oliot! On siis jumalia, jotka ovat lihaa ja verta
ja joihin teräs pystyy. Sellainen jumala voikin olla kyllin hyvä
egyptiläisille!» Sitten hän ruoskitutti pappeja ja kielsi egyptiläisiä
kuolemanrangaistuksen uhalla jatkamasta juhlaa. Apis-härkä sai kuolla
veren vuotoon, mutta papit hautasivat sen salaa.
Herodotos on saanut nämä tietonsa egyptiläisiltä. Niiden
todenperäisyyttä on meidän aikanamme voitu tutkia, Mariettei'n
ansiosta, joka löysi Apis-härkäin hautauspaikan. Hän löysi sieltä
kaksi hautakirjoitusta Kambyseen aikaisista pyhistä eläimistä. Niistä
käy selville, että toinen eläin kuoli Kambyseen ollessa Aithiopian
retkellään ja että tämän Apiksen lähin seuraaja eli yli Kambyseen
ajan. Ainoan Kambyseen aikana kuolleen Apiksen hautakivessä kerrotaan,
että Kambyses itse hautautti pyhän eläimen juhlallisesti, ja kuningas
on siinä kuvattu Apista rukoilemassa. Toinen Herodotoksen kertomusta
vastaan ratkaisevasti puhuva todistuskappale on miehen hautakivi,
joka Kambyseen aikana oli Saȋs kaupungin ylipappina. Kivi on nykyisin
Vatikaanin museossa Roomassa. Miehen elinaikanansa piirrättämä
hautakirjoitus todistaa, että Kambyses oli suhtautunut hienotunteisesti
egyptiläisten uskonnollisiin tapoihin. Jos hän olisi tehnyt niin
kuohuttavan rikoksen, mitä Apiksen murha egyptiläisten silmissä
oli, hän olisi ehdottomasti saanut korkealta pappismieheltä vallan
toisenlaisen arvostelun. Kertomus niin tästä kuin muistakin Kambyseen
tekemistä häpeällisistä tihutöistä on ilmeisesti tulosta erinäisten
egyptiläispiirien katkeruudesta vallananastajia kohtaan. Siten vihaa
uhkuva perintätieto on aina meidän päiviimme saakka saanut Kambyseen
esiintymään historiassa julmana tyrannina, mitä häpeällisinten tekojen
tahraamana. Hänen kerrottiin murhanneen veljensä, surmanneen parhaan
ystävänsä pojan ja vihapäissään potkineen vaimoansa, niin että tämä sai
keskenmenon ja kuoli.[10] Hautoja ja temppeleitä hän muka häpäisi ja
päästi aina ivanaurun, kun oli tehnyt oikein roistomaisen teon.
Apis-historiasta saamamme totuudenmukaiset tiedot saivat ehdottomasti
epäilemään noita herjauksia. Se tieto, jonka Herodotos antaa Kambyseen
viimeisistä hetkistä onkin vallan toista laatua kuin hänen elämänsä
kuvaus. Siinä ei puhu veren tahraaman tyrannin, vaan kuolevaisen
maanisän ääni.
Veljensä hän kuitenkin raivautti pois tieltänsä, mutta tätä tekoa
lieventää se, että surmattu oli kapinoitsija, ja sellaisten suhteen oli
tuohon aikaan laulu lyhyt.
Joka tapa uksessa Kambyses oli kovempi ja väkivaltaisempi luonteeltaan
kuin Kyyros. Se ilmenee hänen sisäpolitiikassaan, joka selvästi pyrki
mahtikäskyllä sulattamaan ennen itsenäiset valtiot, jotka Persian
valtakunnan muodostivat, yhtenäisvaltioksi, jossa suurkuninkaan
tahdon piti määrätä kaikki. Kambyseen hallitustoimet osoittavat,
että hän luopui Kyyroksen inhimillisemmästä hallitusperiaatteesta
antaa valtakunnan eri osien säilyttää huomattavan suuri itsenäisyys.
Hallinnon _keskitys_ ja _rajaton yksinvalta_ olivat Kambyseen
päämääränä. Onkin kuvaavaa, että persialaiset nimittivät Kyyrosta
»isäksi», mutta Kambysesta »valtiaaksi.»