KYYROS,

babylonialaisten voittaja ja juutalaisten vapauttaja, oli alkujaan

Meedian alakuningas. Mutta noin vuonna 550 hän nostatti kapinan ja

kukisti Meedian valtakunnan. Neljä vuotta myöhemmin hän voitti Lyydian

rikkaan kuninkaan Kroisoksen ja laski valtaansa tämän valtakunnan, joka

käsitti melkein koko Vähän-Aasian. Vuonna 539 hänestä tuli myöskin

Babylonian valtakunnan herra.

Monta tarua liittyy Kyyroksen kuten muidenkin suurten miesten

lapsuuteen ja nuoruusaikaan. Herodotos oli kuullut kokonaista neljä eri

muunnosta Kyyros-tarusta. Hän kertoo niistä sen, mikä hänen mielestään

oli vähimmän epätodennäköinen. Aluksi, hän sanoo, oli suorastaan ihme,

että lapsi säästyi kuolemalta. Kyyroksen äiti oli Herodotoksen mukaan

Astyageen tytär, juuri sen Meedian kuninkaan, jonka Kyyros kukisti.

Itse asiassa tämä on hyvin epätodennäköistä, varsinkin kun Kyyros

voitettuaan Astyageen otti tämän tyttären puolisokseen. Mutta olkoonpa

tämän laita miten hyvänsä — kuunnelkaamme Herodotosta!

Astyageella oli tytär nimeltä Mandane. Hän näki unen, että tämä laski

niin paljon vettä, että se täytti koko kaupungin ja tulvi yli koko

Aasian. Hän kertoi unensa unenselittäjille ja kauhistui saadessaan

tietää, mitä uni merkitsi. Sillä unenselittäjät tulkitsivat hänen

unensa niin, että hänen tyttärensä poika oli tuleva kuninkaaksi

hänen tilalleen. Senvuoksi hän ei naittanut Mandanea ylhäiselle

meedialaiselle, vaan antoi hänet Kambyses-nimiselle persialaiselle,

joka oli hyvää syntyperää, mutta jota hän piti paljoa vähemmänarvoisena

kuin keskiluokan meedialaista.

Mandanen odottaessa synnytystä Astyages näki jälleen merkillisen

unen. »Hänen tyttärensä kohdusta oli kasvavinaan viinipuu, ja tämä

levittäytyi yli koko Aasian.» Tästä kauhistuneena hän noudatti

tyttärensä Persiasta ja vartioitutti häntä aikoen tuhota hänen kohtunsa

hedelmän. Ja kun Kyyros syntyi, kutsutti äidinisä luokseen Harpagoksen,

luotettavimman miehensä, ja velvoitti tämän ankaran rangaistuksen

uhalla viemään lapsen kotiinsa ja surmaamaan hänet.

Harpagos lupasi täyttää kuninkaan käskyn. Mutta hän ei hennonut

itse suorittaa murhaa, vaan päätti uskoa tehtävän eräälle Astyageen

karjanpaimenelle, joka kaitsi laumaansa vuoristossa, missä vilisi

verenhimoisia petoja. Hänen Harpagos käski panna lapsen heitteille

rotkoon.

Paimen otti pienokaisen mukaansa. Kun hän tuli kotiin, oli hänen

vaimonsa, joka oli odottanut synnytystä, saanut juuri lapsen. Mutta se

oli kuolleena syntynyt. Hän lohduttautui kuitenkin hiukan surussaan,

kun mies tuli hänen luoksensa, kaunis, hyvinmuodostunut lapsi mukanaan.

Ja tämä oli kaiken hyvän lisäksi vielä prinssi! Sillä lapsen syntyperän

paimen oli saanut tietoonsa eräältä Harpagoksen palvelijalta.

Vaimon ilo muuttui kumminkin kauhistukseksi, kun hänen miehensä kertoi,

minkä tehtävän hän oli saanut Harpagokselta. Hän puhkesi itkuun,

syleili miehensä polvia ja vannotti häntä, ettei hän millään muotoa

panisi lasta heitteille. »Ota sen tilalle», hän sanoi, »meidän kuollut

lapsemme ja pane se heitteille, ja pitäkäämme me pikku prinssi omana

lapsenamme.» Ja niin kävikin.

Kuninkaallista syntyperää oleva poika sai siis kasvaa paimenpojaksi.

Hän leikki ikäistensä kanssa kylässä, missä oli hänen kotinsa. Kerran

tapahtui leikissä, että toiset pojat valitsivat hänet kuninkaaksi.

Kyyros antoi silloin, heille erilaisia tehtäviä: toisten tuli

olla hänen henkivartijoitaan, toisten hänen tiedustelijoitaan tai

neuvonantajiaan j.n.e. Mutta erään ylhäisen meedialaisen poika ei

halunnut tehdä, mitä Kyyros oli hänelle määrännyt. Silloin pikku

kuningas antoi hänelle kelpo selkäsaunan. Mutta nuori meedialainen

juoksi ylhäisen isänsä luo ja valitti tälle sitä arvotonta kohtelua,

joka hänen osaksensa oli tullut »Astyageen karjanpaimenen pojan»

taholta. Ja isä luonnollisesti otti pitääkseen poika parkansa puolta

ja meni suoraa päätä Astyageen linnaan. »Katso, herra kuningas»,

hän sanoi, »kuinka minun poikaani on kohdellut sinun orjasi, sinun

karjanpaimenesi poika!»

Astyages lähetti heti noutamaan rikollista ja hänen isäänsä. »Kun

molemmat olivat saapuneet» — Herodotos jatkaa — »katsoi kuningas

tiukasti Kyyrokseen ja sanoi: 'Sinä, niin vähäpätöisen miehen poika,

olet siis uskaltanut näin häpäisevällä tavalla kohdella tämän miehen

poikaa, joka on minun ylin mieheni.' Kyyros vastasi: 'Herra kuningas,

siinä olen menetellyt oikein, sillä hän ja muut pojat olivat yhdessä

valinneet minut kuninkaaksi. Muut tekivät sitten, mitä käskin, mutta

tämä oli tottelematon, ja senvuoksi hän sai rangaistuksensa. Jos

nyt tästä syystä ansaitsen saada rangaistuksen, niin — tässä seison

edessäsi.'»

Astyages hämmästyi pojan ujostelematonta puhetta, ja kun hän lähemmin

häntä tarkasteli, hän oli huomaavinaan, että pojan kasvonpiirteet

muistuttivat häntä itseänsä. Hän tuli ajatelleeksi sitäkin, että pojan

ikä soveltui Kyyroksen heitteille panon aikaan; ja kun hän ryhtyi

paimenta tiukasti kuulustelemaan, tunnusti tämä kauhuissaan, miten

asianlaita oli. Sitten kuningas kutsui luoksensa Harpagoksen, ja kun

tämä näki paimenen, ymmärsi hän, ettei maksanut vaivaa kieltää, ja

tunnusti koko totuuden.

Mutta Astyages ei näyttänyt lainkaan vihastuvan siitä, että häntä oli

petetty, vaan selitti iloitsevansa siitä, että tyttärenpojan henki oli

pelastunut. Ja kääntyen Harpagoksen puoleen hän sanoi: »Kun nyt asia

on saanut näin onnellisen käänteen, niin lähetä poikasi tänne tämän

saapuneen pojan luo! Saavu sitten itse pöytäni vieraaksi, sillä aion

uhrata kiitosuhrin tyttärenpoikani pelastuksesta.»

»Tämän kuullessaan Harpagos lankesi maahan kasvoilleen kuninkaan eteen

ja ylisti itseänsä onnelliseksi siitä, että hänen rikkomuksensa oli

näin hyväksi kääntynyt ja että hänet sellaisella onnen hetkellä oli

kutsuttu kuninkaan pöytään. Ja sitten hän meni kotiinsa.

Heti kotiinsa tultuaan hän käski ainoan poikansa, joka silloin oli

noin kolmentoista vuoden vanha, mennä Astyageen taloon ja tehdä, mitä

kuningas käskisi. Mutta kun Harpagoksen poika oli tullut Astyageen luo,

surmautti tämä hänet ja paloittelutti jäsen jäseneltä. Osan lihaa hän

paistoi, osan keitti ja laittoi hyvän ruoan.

Kun aterian aika tuli ja Harpagos muiden vieraiden mukana oli saapunut,

katettiin Astyageelle ja muille vieraille lampaanlihaa, mutta

Harpagokselle oman poikansa lihaa, kaikki paitsi pää, sormet ja varpaat

— ne olivat peitossa eri vadissa. Kun Harpagos oli mielestään syönyt

kylläkseen ruokaa, kysyi Astyages häneltä, pitikö hän kestityksestä.

Kun Harpagos sanoi, että ruoka oli maistunut oivalliselta, kantoivat

palvelijat esiin hänen poikansa pään, kädet ja jalat, hyvin

verhottuina. Ja he kehoittivat Harpagosta poistamaan verhon ja ottamaan

vadista, mitä haluaisi. Harpagos poisti peiton ja näki poikansa

jätteet. Mutta hän ei siitä joutunut pois suunniltaan, vaan säilytti

malttinsa. Astyages kysyi silloin häneltä, huomasiko hän, minkä eläimen

lihaa oli syönyt. Hän vastasi, että hän huomasi ja että kaikki, mitä

kuningas teki, oli hyvää.»

Sitten kuningas kutsui unenselittäjänsä kuullakseen, mitä nyt oli

tehtävä Kyyrokselle. He selittivät, että kuningas voisi nyt olla

levollinen, sillä hänen unensa oli jo käynyt toteen, kun poika oli

ollut kuninkaana leikissä. Astyageen ei sen vuoksi tarvinnut pelätä

mitään hänen puoleltaan. Uni kävisi toteen vain yhden kerran.

Kyyros sai siis jäädä eloon. Mutta varmuuden vuoksi äidinisä lähetti

hänet hänen oikeiden vanhempainsa luokse Persiaan. Heidän iloansa voi

helposti kuvitella.

Persialaiset elivät siihen aikaan hyvin yksinkertaisissa oloissa.

Herodotos, jonka tiedonannot saa ottaa vastaan hyvin varovasti,

kertoo heistä muun muassa: »Lapsillensa he viidennestä aina

kahdenteenkymmenenteen ikävuoteen saakka antavat opetusta vain

kolmessa taidossa: ratsastamisessa, jousella ampumisessa ja

totuuden puhumisessa. Valhe on heistä kaikkein häpeällisintä ja sen

perästä velan tekeminen. He ajattelevat näet, että velkaisen miehen

välttämättömästi täytyy myöskin joskus valehdella.» Kohtuullisuuden

hyveessä persialaiset sitävastoin Herodotoksen käsityksen mukaan eivät

olleet yhtä pitkälle päässeet kuin totuudenrakkaudessa. »Viiniin he

ovat hyvin halukkaita», hän sanoo, »mutta ylenantaminen tai veden

heittäminen ei ole sallittua toisten läsnäollessa. Siinä he ovat

hyvin tarkkoja. Humaltuneina he tavallisesti keskustelevat kaikkein

vakavimmista asioista; ja mikä heidän mielestään silloin on oikein,

sen esittää isäntä, jonka luona keskustelu tapahtuu, heille uudelleen

seuraavana päivänä, kun he ovat selviä. Jos he silloinkin selvillä

päin pitävät sitä oikeana, niin se tulee päätökseksi; muutoin asia saa

raueta.»

Herodotos kertoo edelleen: »Kun Kyyros oli päässyt täysikasvuiseksi,

oli hän miehekkäin ja suosituin ikätoveriensa joukossa. Nyt Harpagos

alkoi lähettää hänelle lahjoja ja yllytti häntä kiihkeästi kostamaan

Astyageelle.» Vähitellen koston ajatus kypsyi Kyyroksessakin, ja hän

keksi keinon, miten saada persialaiset mukaan. Eräänä päivänä hän

kutsui kokoon heidän ylhäisimmät miehensä ja luki heille Astyageen

kirjeen, jonka mukaan Kyyros nimitettiin persialaisten ylipäälliköksi.

Mutta tuon kirjeen Kyyros oli kirjoittanut itse! Uuden arvonsa nojalla

hän käski persialaisten saapua seuraavana päivänä sirppi mukanaan. He

tekivät niin, ja hän käski heidän silloin yhdessä päivässä raivata

suuren alan, joka oli orjantappurain peitossa.

Kun persialaiset olivat päättäneet raskaan päivätyönsä, käski hän

heidän seuraavana päivänä saapua juhlapukimissa. Heidän saavuttuaan

hän toimeenpani uhkeat pidot ja kestitsi heitä runsaasti ruoalla ja

viinillä. Kun juhla oli lopussa, hän kysyi heiltä, kummasta päivästä he

olivat enemmän pitäneet. Vastaus oli selvä. Tämän vastauksen saatuaan

Kyyros sanoi: »Niin kauan kuin te olette meedialaisten alamaisia,

saatte ikuisesti raataa ja tehdä orjan työtä, aivan kuin eilen. Mutta

jos luovutte Astyageesta ja seuraatte minua, niin jokainen päivä on

oleva tämän kaltainen.» Silloin kaikki persialaiset vannoivat hänelle

uskollisuutta.

Kun Astyages sai tiedon persialaisten kapinasta, hän kutsui

kansansa aseisiin ja teki Harpagoksen heidän päälliköksesi unohtaen

sen hirmuisen vääryyden, jonka hän aikaisemmin oli tälle tehnyt.

Seurauksena oli, että suurin osa Meedian sotajoukkoa joko meni

Kyyroksen puolelle tai pakeni. Tästä katkeroituneena Astyages

seivästytti ne unienselittäjät, jotka olivat neuvoneet häntä jättämään

Kyyroksen eloon. Sitten hän kokosi ympärilleen ne kansastaan, jotka

olivat pysyneet hänelle uskollisina, ja johti heidät persialaisia

vastaan, mutta hänet voitettiin ja hän joutui itse vangiksi. Näin tuli

Kyyroksesta Meedia-Persian valtakunnan hallitsija noin vuonna 550 e.Kr.

* * * * *

Kyyroksen menestys huolestutti kovin toista mahtavaa hallitsijaa,

Lyydian kuningasta Kroisosta, miestä, jonka rikkaus on tullut

sananparreksi. Hänen valtakuntaansa kuului suurin osa Vähää-Aasiaa.

Itään päin se ulottui Halys-jokeen saakka, joka virtaa pohjoista kohti

laskien Mustaan mereen. Erinomaisen viljavassa seudussa oli pääkaupunki

Sardes, Smyrnasta itään päin, joen rannalla, joka tuli kultarikkaasta

seudusta ja itse kerrosti kultaa sisältävää hiekkaa rannoilleen.

Kroisoksen ei ollut vaikeata saada liittolaisia, sillä monen muunkin

turvallisuutta uhkasi Kyyroksen äkillinen kohoaminen valtaan ja

kunniaan. Babylonian ja Egyptin kuninkaat tekivät hänen kanssansa

liiton Aasian tasapainon häiritsijää vastaan, ja levisipä Kyyroksen

pelko Kreikkaankin. Ennenkuin Kroisos kumminkaan uskalsi ryhtyä

taisteluun Kyyrosta vastaan, hän tahtoi tiedustella jumalain tahtoa

ja lähetti senvuoksi lähettiläitä kallein lahjoin Delphoin kuuluisan

oraakkelin luo Kreikkaan. Temppelin sisimmässä huoneessa, niissä

rikkipitoista höyryä nousi vuoren halkeamasta, istui Apollonin papitar

Pythia ja lausuili hurmiotilassa katkonaisia sanoja, joita jumalan

luultiin hänelle ilmoittaneen. Temppelin papit merkitsivät ne muistiin

ja sommittelivat ne yhteen, niin että ne sisälsivät ajatuksen. Kun

Kroisos tiedusteli, pitikö hänen lähteä sotaretkelle persialaisia

vastaan, kuului oraakkelin vastaus: »Jos Kroisos menee Halys-joen

yli, on hän hävittävä suuren valtakunnan.» Kun tämä Pythian vastaus

kerrottiin Kroisokselle, iloitsi tämä suuresti. Hänen ihastuksensa

oli niin suuri, että hänen piti tiedustella oraakkelilta vielä kerran

ja tällä kertaa sitä, tulisiko hänen ja hänen jälkeläistensä valta

pitkäaikaiseksi. Tähän hän sai Pythialta vastauksen, että hänen sukunsa

kukistuisi vasta »sitten, kun muuli kerran tulee Meedian valtakunnan

kuninkaaksi.»

Tällaiset vastaukset saatuaan Kroisos luuli voivansa olla varma

asiastaan eikä kuullut varoituksia.[7] Voitonvarmana hän vei

sotajoukkonsa Halys-joen yli.

Kyyros puolestaan kokosi myöskin sotajoukon ja läksi häntä vastaan. Hän

oli myöskin koettanut saada Vähän-Aasian länsirannikon kreikkalaiset

siirtokunnat luopumaan Kroisoksesta ja asettumaan persialaisten

puolelle. Mutta he kieltäytyivät siitä.

Lähellä rajaa viholliset kohtasivat toisensa. Mutta ankara taistelu

jäi ratkaisematta. Kroisos peräytyi silloin Sardeeseen hankkiakseen

apuvoimia liittolaisiltaan egyptiläisiltä ja babylonialaisilta. Mutta

Kyyros oli häntä nopeampi, ja ennenkuin Kroisos aavistikaan, oli

vihollinen hänen pääkaupunkinsa ääressä. Lyydialaiset olivat kumminkin

hyvin pelättyjä, erinomaisia ratsumiehiä. Mutta Harpagoksen neuvosta

Kyyros turvautui sotajuoneen: hän järjesti rivin kameeliratsastajia

persialaisen sotajoukon kärkeen. »Hevonen näet», kuten Herodotos sanoo,

»pelkää kameelia eikä voi sietää sen näkemistä eikä sen hajua. Kun nyt

iskettiin yhteen, pyörähtivät hevoset heti ympäri ja pakenivat, kun

ne olivat vainunneet kameelien hajun ja nähneet ne.»[8] Lyydialaiset

lyötiin pakoon, ja Kyyroksen joukot valloittivat ja hävittivät Sardeen.

Kyyros oli antanut ankaran käskyn, että Kroisos oli otettava vangiksi,

mutta että häntä ei saisi tappaa, vaikka hän tekisi vastarintaakin. Hän

oli kuitenkin vähällä saada surmansa erään persialaisen kädestä, joka

syöksyi häntä vastaan tietämättä, kuka hän oli. Kroisoksen oma poika

pelasti hänet silloin kuolemasta. Sen kerrotaan tapahtuneen seuraavalla

tavalla. Poika oli kuuromykkä — tietenkin suureksi suruksi isälle, joka

oli tehnyt kaikkensa saadakseen hänet parannetuksi. Muun muassa hän

oli lähettänyt kysymään neuvoa Delphoin oraakkelilta. Ja Pythia oli

vastannut: »Mahtava Lyydian kuningas, mieletön Kroisos, kauan olet sinä

odottanut saada kuulla poikasi riemuisan äänen sinua tervehtävän. Luovu

kaipauksestasi! Paljon parempi sinulle, jos koskaan et saisi nähdä

surujen päivää — sitä päivää, jolloin poikasi on puhkeava puhumaan!»

Tämän hämärän vastauksen sisällys selvisi isälle vasta nyt, hetkellä,

jolloin kaikki oli menetetty ja hän odotti vain surman iskua. »Kun

nyt», niin kertoo Herodotos, »kuuromykkä poika näki persialaisen

syöksyvän esiin, irroitti pelko ja onnettomuus hänen kielensä siteet ja

hän sanoi: »Mies, älä surmaa Kroisosta.» Nämä olivat ensimmäiset hänen

lausumansa sanat, ja sitten hän osasi puhua koko elinaikansa.»

* * * * *

Näin Kroisos oraakkelin ennustuksen mukaisesti oli kukistanut suuren

valtakunnan menemällä Halys-joen yli, mutta ei sitä valtakuntaa, jota

hän itse oli ajatellut. Nyt hänellä oli edessänsä pahempi kohtalo

kuin se surmanisku, jolta hän oli säästynyt. Kahleissa hänet vietiin

Kyyroksen eteen, joka rakennutti suuren rovion, jolla Kroisos piti

poltettaman elävältä. Onnettomuuksiensa masentamana äsken mahtava

kuningas seurasi äänettömänä kuljettajiansa roviolle. Vasta siellä

seisoessaan hän puhkesi puhumaan. Hän huokasi syvään ja huusi kolme

kertaa sanan »_Solón_».

Kuningas, sen kuullessaan, tiedusteluni Kroisokselta, ketä hän huusi.

Tämä vastasi: »Paljon antaisin, jos saisin mainitsemani miehen

kaikkien maailman kuninkaiden puheille.» Kun häneltä tiedusteltiin,

mitä hän noilla arvoituksellisilla sanoilla tarkoitti, hän kertoi,

miten hänen mahtavuutensa päivinä, jolloin hän mielestään oli

ihmisistä onnellisin, viisas mies nimeltä Solon, sama, joka oli

säätänyt Ateenalle sen kuuluisat lait, oli paljon matkustellessaan

käynyt kerran häntä tervehtimässä. Kroisos kuljetutti häntä yltympäri

aarrekammioissaan ja näytätti hänelle kultansa, hopeansa ja jalot

kivensä koko ihanuudessaan. Sitten hän sanoi hänelle: »Ateenalainen

vierasystäväni, sinä olet matkustellut laajalti ja nähnyt paljon

ihmisiä. Haluaisin kysyä sinulta, oletko tavannut ihmistä, joka on

kaikkia muita onnellisempi.» Mutta vastaus kuuluikin vallan toisin,

kuin Kroisos oli odottanut. Suorasukaisesti ja imartelematta viisas

vastasi: »Kyllä, herra kuningas, ateenalaisen Telloksen.» Kroisos

hämmästyi ja kysyi uteliaana: »Minkä vuoksi mielestäsi Tellosta on

pidettävä onnellisimpana?» Solon vastasi: »Tellos eli aikana, jolloin

hänen kotikaupunkinsa oli kukoistavimmillaan, hänellä oli hyviä, kelpo

lapsia ja hän sai nähdä, miten he vuorostaan saivat lapsia. Vihdoin

hän taistellen isänmaansa puolesta kaatui voittoisana sankarina, ja

ateenalaiset pitivät hänen muistoansa suuressa kunniassa.»

Silloin Kroisos kysyi, kuka Solonin tapaamista ihmisistä oli lähinnä

onnellisin — ja nyt hän ainakin oli varma siitä, että oli kuuleva

oman nimensä. Mutta rajattomaksi hämmästyksekseen hän sai vastauksen:

»Kleobis ja Bitōn. Heidän äitinsä, joka oli papitar, piti kerran mennä

Hera jumalattaren kunniaksi vietettävään juhlaan temppeliin. Mutta

kun vetojuhtia ei saatu ajoissa laitumelta kotiin, valjastautuivat

nuorukaiset itse vaunujen eteen ja vetivät äitinsä temppeliin, lähes

penikulman matkan. Miehet ylistivät nuorukaisten voimaa, ja naiset

ylistivät onnelliseksi äitiä, jolla oli sellaisia poikia. Ylen

onnellisena äiti astui temppeliin ja rukoili jumalia antamaan lapsille

parasta, mikä ihmisen osaksi voi tulla. Tämän rukouksen johdosta

nuorukaiset nukahtivat temppelissä ikuiseen uneen. Silloin äiti

ymmärsi, että ihmiselle on onnellisinta kuolla nuorena.»

Nyt Kroisos jo oli vallan pahastunut ja puhkesi puhumaan: »Minun

onneani sinä siis et pidä minkään veroisena, et edes niinkään suurena

kuin tavallisten ihmisten.» Solon vastasi: »Tällä hetkellä sinä olet

mahtava, rikas mies ja monien kansojen kuningas, mutta ketään ei voi

ennen kuolemaansa kiittää onnelliseksi. Sillä monille ihmisille jumalat

ovat näyttäneet onnen syöstäkseen heidät sitten sitäkin syvemmälle.»

Solon joutui rikkaan miehen epäsuosioon, eikä Kroisos sen koommin

suvainnut häntä silmissänsä.

Mutta nyt, kuolinhetkellä, hän oli täysin tajunnut viisaan miehen

sanojen totuuden ja tullut ajatelleeksi, etteivät ne koskeneet vain

häntä, vaan kaikkia ihmisiä, jotka pitivät itseänsä onnellisina.

Ajatellessaan tämän johdosta onnen epävakaisuutta Kyyros tuli

liikutetuksi: tämä mieshän, joka nyt oli valmiina kärsimään tuskallisen

kuoleman, oli kerran ollut yhtä mahtava ja onnellinen kuin hän itse!

Hän antoi tuoda voitetun vastustajansa pois roviolta, päästi hänet

kahleista, antoi hänen istua vierellään ja kohteli häntä siitä päivin

hyvin kunnioittavasti.

Herodotoksen kaunis kertomus viisaan Solonin käynnistä rikkaan

Kroisoksen luona on kumminkin historiallisesti mahdoton, sillä

Solon kuoli samoihin aikoihin, jolloin Kroisos tuli kuninkaaksi.

Vanha viisas oli silloin jo aikoja sitten lakannut kiertelemästä

matkoillaan, sillä hän oli kuollessaan kahdeksankymmenvuotias ukko.

Yhtä vähän uskottava on Herodotoksen draamallinen kuvaus Kroisoksen

roviolla olosta, sillä tulen käyttö teloitukseen ei ole sopusoinnussa

sen kanssa, että persialaiset osoittivat tälle luonnonvoimalle

jumalallista kunnioitusta. Pelkäsiväthän he niin tulen kuin maankin

saastuttamista siinä määrin, etteivät koskaan halunneet polttaa eikä

haudata kuolleitaan. Kohtaus on ristiriidassa senkin kanssa, että

Kyyros kohteli muita vastustajiaan säälivästi ja hienotunteisesti.

Sekä Meedian että Babylonian kuninkaita hän näet heidän kukistuttuaan

kohteli niin humaanisesti, että herätti sillä huomiota koko maailmassa.

Sellaista voittajan osoittamaa jaloutta ihmiskunta ei vielä koskaan

ollut saanut nähdä. Miten erilaista se olikaan kuin Assyrian

soturikuninkaiden tapa silpoa voitetut viholliset!

Jotakin historiallista pohjaa täytyy kuitenkin olla Herodotoksen

kertomuksella Kroisoksen roviolla olosta. Tähän on esitetty

selitykseksi se olettamus, että hän tappionsa jälkeen, kuten Assyrian

viimeinen kuningas, olisi yrittänyt uhrata itsensä jumalille.

Sotaretkensä päätyttyä onnettomasti Kroisos lähetti lähettiläitä

Delphoihin kysymään, mitä oraakkeli oli tarkoittanut puhuessaan hänelle

vastauksessaan muulista. Hän sai selityksen, että sillä tarkoitettiin

juuri Kyyrosta. Hän oli näet syntyperältään kahta eri heimoa, äitinsä

puolelta ylhäisempää, isän taholta alhaisempaa.

* * * * *

Niin pian kuin Kyyros siten oli tullut Lyydian valtiaaksi, lähettivät

Vähän-Aasian seutujen kreikkalaiset siirtokunnat hänelle Sardeeseen

pyynnön saada olla hänen valtansa alaisina samoilla ehdoilla kuin

aikaisemmin Kroisoksen. Kyyros ei ollut unohtanut sitä vastausta, jonka

oli saanut pyytäessään heiltä apua Kroisosta vastaan. Hän vastasi

kertomalla läheteille seuraavan tarinan: »Oli kerran huilunsoittaja.

Kun hän näki kaloja meressä, hän alkoi soittaa toivoen niiden hyppäävän

maalle. Mutta kun hänen toivonsa ei täyttynyt, hän otti verkon ja

pyydysti suuren joukon kaloja ja veti ne maalle. Nähdessään niiden

siinä pyristelevän hän sanoi niille: »Tauotkaa tanssistanne, koska ette

halunneet tulla tanssimaan minun soittaessani!»

Kreikkalaiset ymmärsivät yskän ja varustautuivat vastaanottamaan

uhkaavaa vaaraa. Mutta Kyyrosta he luonnollisesti voivat yhtä vähän

vastustaa kuin lyydialaisetkaan.

* * * * *

Vähemmässä kuin viidessä vuodessa oli Iraanin ylängön pikkuinen

persialainen kuningaskunta laajentunut aina Välimereen saakka ja tullut

maailman mahtavimmaksi valtakunnaksi. Persian valtakunnan ulkopuolella

oli enää vain yksi Etu-Aasian valtakunta, nimittäin _Babylonia_. Olemme

jo nähneet, mitenkä Kyyros vuonna 539 e.Kr. helposti pääsi tämänkin

valtakunnan valtiaaksi. Kaivauksia tehtäessä Babylonissa on tavattu

eräästä palatsista savilieriö, jonka piirtokirjoitus tavallansa kertoo,

miten Babylonian valtakunnan häviö tapahtui. Se riippui siitä, että

Marduk jumala oli vihastunut Babylonian kuninkaan jumalattomuuteen.

Suuttuneena siitä, ettei ollut saanut asianmukaisia uhreja Marduk ja

häntä seuraten kaikki muutkin Babylonian jumalat olivat hylänneet maan.

Vihdoin hän kuitenkin oli tuntenut sääliä kansaa kohtaan ja valinnut

babylonialaisille hyvän ja oikeamielisen hallitsijan, nimittäin

Kyyroksen. Tätä oli Marduk seurannut sotaretkellä Baabelia vastaan ja

auttanut häntä, niin että hän »voi miekan iskutta marssia Baabeliin».

Sitten seuraa kuvaus Kyyroksesta itsestänsä ja siitä, miten lempeästi

hän kohteli Baabelin asukkaita: »Eivät yksin he, vaan kaikki Babylonian

mahtimiehet lankesivat polvillensa hänen eteensä ja suutelivat hänen

jalkojansa. He riemuitsivat hänen herruudestaan, ja heidän kasvonsa

säteilivät.»

Piirtokirjoituksen on ilmeisesti sepittänyt Kyyroksen käskystä joku

Baabelin Mardukin papeista. Sekä valoisain että tummien värien

liioittelu on silmäänpistävää.

Babylonian valtauksen johdosta joutui _Syyriakin_ Persian

valtakunnalle. Siellä niinkuin muuallakin Kyyros kohteli kukistettua

kansaa miellyttävän sovinnollisesti. Hän noudatti hienotunteisuutta

eri kansojen uskonnollisten tottumuksien suhteen ja otti tahdikkaasti

huomioon heidän kaupalliset harrastuksensa. Hänen pyrkimyksensä

voittaa Syyrian kansat täten puolelleen oli läheisessä yhteydessä

hänen niiden suunnitelmiensa kanssa, jotka koskivat hyökkäystä

Syyrian naapurimaan _Egyptin_ kimppuun. Tähän hänen pyrkimykseensä

saavuttaa suosiota Syyrian kansojen keskuudessa kuului viimeisenä

vetona hänen politiikkansa sitä kansaa kohtaan, joka eli Babylonian

vankeudessa ja hartaammin kuin mikään muu kansa kaipasi pääsyä

kotimaahansa. On hyvin todennäköistä, että valtioviisas Persian

kuningas oli käyttänyt hyväkseen tätä Baabelissa eläväin juutalaisten

mielialaa jo ennen kuin hän kävi kaupungin kimppuun. Tällaiseen

valloittajan kiitollisuudenvelkaan viittaa se seikka, että hänen

Baabelissa suorittamistansa hallitustoimista oli kaikkein ensimmäisiä

juutalaisten päästäminen palaamaan pyhään kaupunkiinsa rakentamaan

jälleen temppelinsä. Eikä siinä kyllä, että työ piti suoritettaman

hänen kustannuksellaan, vaan Kyyros salli juutalaisten viedä takaisin

ne kultaiset ja hopeiset pyhät temppeliastiat, jotka Nebukadnesar oli

riistänyt Salomon temppelistä.

Pyrkiessään tekemään kukistetut kansat tyytyväisiksi ja itsensä

suosituksi Kyyros käytti valtiotaidossaan myöskin periaatetta:

»Hallitse ja hajoita.» Hän varoi sekaantumasta kotona olevien ja

vankeudesta palaavien juutalaisten Jerusalemin temppelin rakentamista

koskeviin riitoihin ja antoi molempien pyrkiä suurkuninkaan suosioon

ja etsiä hänen tukeansa. Voi olla hyvä voida luottaa molempiin

suunniteltaessa Egyptiin tehtävää sotaretkeä. Samasta syystä Kyyros

suosi Sidonia sen vanhan kilpailijan Tyroksen edellä, ja Vähän-Aasian

kreikkalaisten siirtokuntien levotonta väestöä hän piti jonkinlaisessa

tasapainossa antamalla armonsa auringon loistaa välistä joillekuille

kaupunkiruhtinaille, välistä erinäisille aatelisperheille.

* * * * *

Babylonian valtauksen jälkeen olisi vuoro oikeastaan ollut Egyptin.

Mutta Kyyros saikin, kuten näyttää, tarpeeksi tekemistä niistä hurjista

paimentolaiskansoista, jotka asuivat Jaksartes-joen takana ja tekivät

sieltä ikäviä tervehdyskäyntejään koillisen Persian sivistyskeitaille.

Egyptin sotaretken valmistelut hän sen sijaan jätti poikansa Kambyseen

huoleksi.

* * * * *

Vuosikymmen sen jälkeen kuin Kyyros oli kukistanut Babylonian

valtakunnan, hänen sankariuransa katkesi. Tarun mukaan hän

kaatui sotaretkellä _massageetteja_ vastaan, joka urhoollinen

paimentolaiskansa asui Kaspian meren itäpuolella olevilla aroilla.

Tästä yrityksestä kertoo Herodotos: »Massageetteja hallitsi tähän

aikaan, puolisonsa kuoleman jälkeen, Tamyris niminen nainen. Kyyros

lähetti nyt lähettiläitä kosimaan häntä teeskennellen aikovansa

naida hänet. Mutta Tamyris, joka ymmärsi, että Kyyros ei niinkään

paljon kosiskellut häntä kuin massageettien kuningaskuntaa, torjui

hänen lähentelynsä. Kun viekkaus ei siis onnistunut, marssi Kyyros

Arakses-jokea kohti ja ryhtyi avoimesti sotaretkeen massageetteja

vastaan.» Aluksi Kyyroksella näyttää olleen menestystä. Petoksella

hänen onnistui saada vangiksi Tamyriksen poika ja tuhota suuri osa

massageettien sotajoukosta. Tätä surren poika päätti päivänsä. Saatuaan

tiedon näistä onnettomuuksista massageettien kuningatar kirjoitti

Kyyrokselle kirjeen ja kehoitti häntä lähtemään pois hänen maastansa.

»Jos et sitä tee», hän kirjoitti, »vannon minä nimessä auringon,

massageettien herran, että sinä minun toimestani, niin kyllästymätön

kuin oletkin, saat juoda verta kylliksi.»

Hänen uhkauksensa täyttyikin. Kyyroksen sotajoukko lyötiin, eikä yksin

hän itse, vaan useimmat hänen sotureistansakin kaatuivat. Tamyris

täytti nyt nahkasäkin ihmisen verellä ja etsi kuolleiden persialaisten

joukosta Kyyroksen ruumiin. Löydettyään sen hän pisti hänen päänsä

säkkiin, herjasi ruumista ja sanoi: »Sinä olet tuhonnut minun elämäni

ottamalla poikani petoksella vangiksi. Mutta sinulle annan minä nyt

verta kylliksesi, kuten olen uhannut.»

* * * * *

Eräs aikamme parhaita Persian historian tuntijoita kokoaa suunnilleen

seuraaviin sanoihin arvostelunsa persialaisten suurimmasta kuninkaasta:

Kyyros ansaitsee nimen Suuri. Valloittajana hän on paljoa suurempi kuin

kaikki Assyrian, Babylonian ja Egyptin hallitsijat ja hän on luonut

elinvoimaisen maailmanvallan. Valtiomiehenä hänellä ei aikaisemmin

ole ollut vertaistaan. Hänellä oli kauas kantava valtiollinen katse.

Vastoin vanhaa perinnäistapaa hän jätti kukistamillensa maille

jonkinlaisen itsenäisyyden; ja joskin tämä itsenäisyys oli vain

näennäistä, se joka tapauksessa mairitteli voitettuja kansoja. Ja

miten erilaista olikaan hänen ja aikaisempain voittajain tapa kohdella

kukistettujen kansojen uskonnollisia tunteita! Miten suurta edistystä

merkitsikään Kyyroksen valistunut kunnioitus toisten kansojen uskontoa

kohtaan verrattuna Assyrian kuningasten Assur jumalan kunniaksi

harjoittamaan murhaamiseen ja silpomiseen! Baabelissa hän rinnatusten

poikansa kanssa uhrasi Mardukille ja Jerusalemissa hän auttoi

juutalaisia Jahven temppelin rakennuskustannuksissa.

Lopuksi Kyyros ansaitsee kunniasijan maailmanhistorian kuvagalleriassa

myöskin lainsäätäjänä sellaisten miesten kuin babylonialaisten

Hammurapin ja kreikkalaisten Solonin rinnalla. Suurin edistysaskel

hänen työssään oikeuden inhimillistämiseksi oli se, että hän kielsi

omankäden koston ja jätti rankaisemisen valtion tuomioistuinten

huostaan.