Kun Orasta illalla palasi kotiin karjoillensa ja tapasi veljensä, sai
hän heiltä nuhteita, kun oli niin helpolla laskenut sen, jonka heidän
mielestään olisi pitänyt saada kärsiä entisten tapausten johdosta.
Orasta ei vastustanut sanallakaan. Itsekseen hän vaan ajatteli: »Tekoni
oli oikein. Tuo nuori herra ei ole syyllinen kotini häviöön».
Mutta jotain erityistä tunsi hän nyt mielessään. Nuoren miehen arvokas
käytös, hänen rohkea esiintymisensä, sointuva puheensa ja uljas,
miehekäs ryhtinsä, oli painunut Orastan mieleen ja hänestä tuntui kun
ikävöisi hän jälleen näkemistä.
Aamulla vei Orasta karjaansa taaskin eiliselle paikalle. Ei sentähden,
ettei haassa muuallakin olisi ollut karjalle syötävää, vaan sentähden
että juuri se kohta hänestä tuntui nyt erityisesti viehättävän.
Tuntonsa sanoi hänelle selvään, että hän siellä oli tavannut ensimäisen
sellaisen nuoren miehen, jonka paljas näkemä on kylliksi vetämään
nuoren tytön kunnioituksen puoleensa.
Ajatuksiinsa vaipuneena soljui häneltä puolen päivää vallan huomaamatta
ohitse. Aurinko osoitti päivällisaikaa, karja oli laskenut levolle ja
kaunis paimen, syötyään tuohikontistaan jonkun suupalan, heittäysi
nurmikolle, pensaan siimekseen mukavasti pitkälleen, seuraten
silmillään taivaan sinilaella ohi rientäviä pilvenhattaroita, jotka
niin vapaasti siellä liitelivät, aivan kuin houkutellen: tuleppa
mukaan, täällä on niin vilpoista ja vapaata...
Metsän reunaan ilmestyi valkeaan ylioppilaslakkiin puettu nuori mies.
Siellä hän seisahti ja katseli ruohistoon. Nähtyään sen toisella
laidalla karjalauman, puheli hän itsekseen:
— Minä en erhettynyt. Karja on taas tönään täällä ja luullakseni
myöskin niiden viehättävä paimen.
Arnold lähti astumaan eteenpäin. Hän oli tänään tullut velan maksoon ja
täytyi siis saada tavata tyttö. Tuntonsa sanoi myöskin vallan selvään,
että tuo velan makso oli mainio sattuma, koska sen kautta kävi helpoksi
saada puhella suloisen saamamiehensä kanssa.
Mitään aavistamatta, saapui hän pensasten luo, jossa Orasta, kädet
ristissä pään takana nukkui rauhallista unta, niin vapaana kun konsaan
omalla vuoteellaan.
Arnold pysähtyi äkisti. Tämä näky oli hänestä hurmaava.
Tyttö oli vaatetettu löysään vilpoiseen kesäpukuun. Huivinsa oli
valunut kaulalle, kastanjan väriset kutrinsa lepäsivät vapaina
ruohistossa, avara maalais-röijynsä oli auki joten tasaisesti
hengittäessä lainehtiva povi lumivalkoisen paidan yläpuolelta pisti
näkyviin. Paljaissa jaloissaan oli sievät tuohi-virsut, joista toinen
nukkuessa kuitenkin oli pudonnut ja pieni täyteläinen jalka lepäsi niin
tyytyväisen näköisenä ruohikossa.
Huumaantuneena seisoi Arnold hetken. Hän ei uskaltanut jäsentään
liikuttaa pelosta että häiritsisi nukkujaa ja näkemänsä ihanuus
katoaisi. Hampaittensa lomitse hän itsekseen nupisi:
— Mikä viehättävä kuva... Oi, jospa olisin nyt maalari, en milloinkaan
löytäisi onnistuneempaa mallia... Mikä tyyni rauha, mikä vapauden
nautinto... Oi, äiti!... Kuinka onnellinen olisit ollut korven tyttönä,
jonne ei hekumoitsijan silmä olisi ylettynyt... Konna se, joka moisen
sydämen rauhan saattaa särkeä...
Juuri sinä hetkenä vetäytyivät tytön purpurahuulet suloiseen hymyyn ja
Arnold tunsi kuinka halusta hän olisi tahtonut hellän suudelman noille
huulille painaltaa.
Samalla aukenivat tytön silmät, ne tapasivat Arnoldin ja heikko
huudahdus pääsi hänen huuliltaan kun hän säikähtyneenä hypähti ylös.
Joskin hieman hämillään, rohkaisi Arnold itsensä, astui lähelle ja
tarjoten kättään hän vilpittömällä äänellä lausui:
— Anteeksi... En tahtonut häiritä ja toivon että rauhoitutte. Minä
tulin maksamaan velkani.
— Minä olin nukkunut ja...
— Juuri se minua huvitti katsoa. Te nukuitte todella rauhallisesti...
Mutta istutaan. Tässä on varsin mukava paikka.
Arnold istui turvepenkereelle, vetäen Orastan rinnalleen. Ystävällinen
puhelu rauhoitti tyttöä, hymyillen veitikkamaisesti kiinnittäessään
auki olleet röijynsä napit ja pyyhkäisten valloillaan olevat kiharansa
ohimoiltaan, hän virkoi:
— Te olette rohkea... Kielsihän isäni eilen...
— Minun astumasta hänen valtakuntansa alueelle. Kielsi tosin, mutta
velkani tulon suorittamaan toki siinä missä se on tehty. Kieltämättä on
kylkeni vielä eilisestä hieman kipeä, mutta se ei kuitenkaan estä minua
uusista seikkailuista.
— Minäpä jo eilen sanoin lampaani hinnan.
— Jota hintaa en puolestani hyväksy. Lupaamani hinnan siitä suoritan...
Niin... suorittaisin siitä kymmenkertaisesti, kun se oli teidän
lampaanne.
— Killistäni pidin tosin paljon, mutta en käsitä miksikä te siitä
tahtoisitte maksaa niin paljon. Eihän se ollut kuin lammas vaan.
— Mutta se oli teidän, Orastan, lammas... Mutta sanokaapas, miksi
isänne oli niin suutuksissaan minulle?
Orasta kertoi mitä hän tiesi Oraslehdosta, paroonin ja isänsä välisistä
rettelöistä ja lopetti puheensa seuraavasti:
— Kun hän kuuli nimenne ja tiesi että te olette sen talon isäntä,
päätti hän kostaa kärsimyksensä.
Arnold oli seurannut tarkkaavasti kertomusta. Sen loputtua hän sanoi
synkästi:
— Isällenne on tehty vääryyttä. Mutta syytön olen siihen minä. En
omista sitä, enkä yhtään taloa. Olen vaan köyhä kasvatti, en muuta.
Lupaan kuitenkin tehdä parhaani tuon vihan poistamiseksi.
— Mutta tehän olette paroonin poika. Isä on niin sanonut.
Sana »äpärä» ei ollut selvillä vielä yksinkertaisen Orastan
käsityksessä. Isä oli sanonut nuoren miehen paroonin pojaksi, siinä
kaikki.
— Minulla ei ole mitään oikeutta omistaa itseäni hänen pojakseen. Sen
vastaisuudessa ehkä tulette käsittämään.
Pitkän ajan keskustelivat he yhdessä, toisinaan laskien leikkiäkin
ja Orasta tunsi pian itsensä varsin rohkeaksi viettämään yhdessäoloa
nuoren herran kanssa karjaa paimentaessa.
Vasta illan tullessa huomasi Arnold ajan olevan poistua, hän kaivoi
esille setelin, painoi sen Orastan käteen ja virkoi hilpeästi pitäen
tytön kättä omassaan:
— Tuossa velkani, lampaan hinta. Hän pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi
heti levollisesti:
— Niin, todella lampaan hintaa... Jospa tietäisitte, kuinka kalliin
hinnan maksaisin tuon lampaan omistajattaresta itsestä.
Tuo oli lausuttu niin kummallisella äänellä, niin suloisesti
sointuvalla äänellä, mutta myöskin mitä painavammin, että Orasta,
vaikkei sitä täydellisesti käsittänytkään, puoleksi säikähtyneenä aikoi
temmata kätensä ja juosta pakoon. Arnold ei hellittänyt. Hän jatkoi:
— Sallimus johti eilen tänne tieni. Täällä näin suloisen
Orasta-paimenen ja hän tuskin tiennee, kuinka paljon tuosta
näkemisestäni olen hänestä ruvennut pitämään... Vastatkaapas minulle,
Orasta: voisitteko yhtään pitää lampaanne surmaajasta?
Nyt käsitti Orasta mistä oli kysymys. Hänen sielunsa leimusi
ilmiliekissä, hän tunsi veren syöksyvän kasvoilleen ja vaieten painoi
hän kasvonsa maahan ikäänkuin peläten niiden jotain ilmaisevan.
Arnold jatkoi:
— Voisinko käsittää väärin. Sydämeni ilmoittaa kuitenkin, että Orasta
minua käsittää, että hän kantaa tunteita yhtyneitä minun tunteisiini...
Vastaa minulle, Orasta?
Arnold laski hiljaa toisen kätensä tytön vyötäisille, vetäen häntä
hellästi luokseen. Kuiskaten hänen korvaansa lisäsi Arnold:
— Orasta, armas! Kuinka paljon pidän sinusta. Sano vaan sana: pidätkö
Arnoldista? ja minä olen tyytyväinen.
Hiljaa kuului silloin vastaus. Se tuli sydämestä, oli arka mutta armas.
Ja kun se sydämestä oli lähtenyt, se toiseenkin sydämeen sattui.
Muutamaan hetkeen ei kumpikaan virkannut mitään. Orasta oli suljettu
Arnoldin syliin, hänen kätensä oli kiedottu isänsä vihollisen kaulaan,
heidän huulensa koskettivat toisiaan ja metsän humina kuletti
kuulumattomat kuiskaukset kauvas rakkauden jumalattarien kuuluviin.
* * * * *
Redigin ja hänen vaimonsa kummaksi muuttui Arnoldin käytös ja
mielenlaatu äkisti, edelläkerrotun tapauksen jälestä.
Ennen hän huvitteli vanhuuksia leikillisyyksillään, nyt oli hän
vakava ja ajattelevainen, huolettomuutensa oli kadonnut ja hänestä
tuli hiljainen, totinen nuorimies. Hän oleskeli mieluimmin yksin ja
viipyi usein päiväkauden metsässä, ilman pyssyä ja koiraa ja kun
palasi takasin, söi hän illallisensa tuskin virkoen sanaakaan ja meni
kiireesti omaan huoneeseensa.
Paroonikin, joka tuon tuostakin pistäysi Oraslehdossa, huomasi pian
tuon muutoksen. Visusti uteli hän tietoa siitä Redigiltä ja kun tämä
ei tiennyt asiasta antaa mitään luotettavaa varmuutta, määräsi parooni
hänen siitä ottamaan selvää sekä heti ilmoittamaan siitä hänelle.
Näin kului muutamia aikoja. Suvi teki jo loppuaan ja eräänä iltana
kun Arnold tapansa mukaan palasi metsästä, päätti kunnon Redig ottaa
asiasta selvyyttä. Illallisen perästä hän siis heti menikin Arnoldin
huoneseen ja virkkoi ilman mitään pidempiä mutkia, haluavansa kerta
kuulla syyn hänen muutokseensa. Ukon sana oli vakava, siinä oli
totuutta, Arnold tiesi itsekin muutoksestaan ja kun se noin suoraan
kysyttiin päätti hän myöskin antaa suoran vastauksen. Melkein
huolettomasti hän siis vastasi, ukon suureksi kummaksi:
— Niin, nähkääs... Minä olen rakastunut!
— Rakastunut?
— Eli oikeimmin: olen kihloissa ja aion ottaa vaimon ihan ensi tilassa.
— Minä en käsitä... Kuinka se olisi mahdollista.
— Oi, isä! Se käy varsin helposti laatuun. Erkanen tästä talosta, etsin
itselleni työtä jolla elätän itseni ja perheeni.
— Erkanet täältä?... Mahdotonta.
— Jo kylliksi olen paroonille kiitollisuuden velassa. En tahdo lisätä,
sillä kenties kiitokseni loppuisivat kesken, ennenkuin velka tulisi
suoraksi.
— Ja kuka on morsiamesi?
— Köyhä, yksinkertainen paimentyttö. Nimensä on Orasta ja isänsä
on joskus omistanut tämän talon, joka häneltä vietiin vääryydellä
ikipäiviksi.
— Mitä? Martti Martalanko tytär? Mahdotonta.
Ukko oli säikähtyä kuoliaaksi.
— Hän on ihana tyttö. Orasta rakastaa minua, tärkein asia avioliittoon
mennessä, ja samaa tunnen itsestäni. Isänsä kyllä on uhannut, saatuaan
kuulla aikeistamme, ennen antaa tyttärensä vaikka mustilaiselle kuin
minulle. Onneksi on kuitenkin nykyinen avioliittolaki väljempi kun
entisaikoina ja minä en epäile voitostani.
— Sinäkö, herrasmies, suuren paroonin poika, torpparin tytön.
— Tuo kaikki on liikaa, rakas isä. Tiedätte itse, pitääkö isä minua
poikanaan. Ja vaikka hän vielä pitäisikin, niin suostumustani Orastan
kanssa en ikinä purkaa. Hyvää yötä, rakas isä.
Arnold heittäytyi levollisesti vuoteelleen, ukko kömpi omaan
huoneeseensa, mutta vielä unessaankin höpisi hän harmistuneena:
»Torpparin tyttö, yksinkertainen kollo. Mahdotointa». Paroonille päätti
ilmaista asian ihan ensi tilassa.
Muuttuneet olivat asiat ja olosuhteet myöskin Martti Martolan torpassa,
jälestä lammasjutun metsässä. Orasta tosin ilmaisi salaisuuden heti
rakastetulle äidilleen, mutta se päätettiin pitää isältä salassa
mahdollisimman kauvan. Tytär kävi edelleen karjaa paimentamassa ja
jokapäiväisenä seuralaisenaan oli hänelle Arnold. Päivät soljuivat
joutuin, he tunsivat itsensä onnelliseksi ja kun Orasta toisinaan
muisti heidän välillään olevasta syvänteestä, hän kun oli ainoastaan
köyhä töllin tytär, poisti sen heti Arnoldin rehellinen katse ja hänen
vakuuttava äänensä.
Eräänä sunnuntaipäivänä päätti Martti mennä Orastan tilalle ja päästää
hänet vapauteen. Hän poistui kotoa ja kulki suoraa päätä hakaan. Suuri
oli kuitenkin hänen hämmästyksensä kun näki, astuttuaan metsästä
ruohistolle, pensaitten luona istuvan valkealakkisen herrasmiehen ja
Orastan hänen sylissään. Hämmästykseltään ei hän tiennyt mitä tuli
tehdä. Mutta vielä suuremmaksi kävi hänen silmänsä tuntiessaan tuon
nuoren herran vihollisensa pojaksi.
Sillä hetkellä olisi Martti ollut valmis musertamaan pään Arnoldilta,
mutta onneksi ei löytänyt mitään asetta. Hän tyytyi siis hyökkäämään
suoraan Arnoldin rintoihin, ärjyen vihasta vimmastuneena:
— Sinä kirottu... Taloni on viety, vieläkö lapsenikin, roisto, tahdot
murhata. Minä sinut katala tapan!
Arnold, joka huomasi ajoissa Martin tulon, ennätti kuitenkin nousemaan
pystyyn, ja yhdellä nykäisyllä oli hän irti Martista tämän itse
suistuessa maahan.
Ukon ylösnousemista käytti Arnold hyväkseen lausuen maltillisesti:
— Hyvä Martola. Heittäkää jo syytöksenne ja vihanne. Että talonne on
teiltä ryöstetty ei suinkaan ole minun syyni, ja jos voisin olisin
valmis sen tänäpäivänä takaisin antamaan. Rakastan tytärtänne, enkä
sallisi että kukaan häntä loukkaisi.
— Sinä! sinäkö rakastat tytärtäni? Kirottu rakkaus! sähisi Martti
päästyänsä pystyyn, uudelleen kuitenkaan hyökkäämättä käsiksi.
— Ihana rakkaus, kunnon Martola. Se on kahdenpuolista, ja ainoastaan
sellainen liitto joka siitä solmitaan, kaunistaa avioliiton.
— Lopeta! Tytärtäni, sen kuulkoon hän itse ja sinä, en milloinkaan
anna viholliselleni. Pois täältä, äläkä koskaan lähene. Minä sinua ja
kirottua sukuasi vihaan hautaan asti. Pois silmistäni!
— Minä lähden. Sillä ei ole sentään sanottu että rakkaudestani Orastaan
luopuisin. Hyvästi, Martti Martola! En epäile, ettei meistä vielä tule
ystäviä, ehkä enempikin. Hyvästi Orasta! ja varjelkoot sinua taivaan
vallat joutumasta sattuneiden koetuksien uhriksi.
— Hyvästi, Arnold! Kestän kaikki, lausui Orasta niin pelottomasti, että
Martti vallan hölmistyi tyttärensä rohkeudelle.
Kun Arnold katosi metsään, lausui Martti Orastalle äänellä, josta sai
päättää, että hänkin puolestaan on luja päätöksessään:
— Pois kotiisi sinäkin! Tämä on viimeinen päivä kun vietit metsässä.
Vannon antavani sinut onnen mustalaiselle akaksi kun tuolle kirotulle
puolisoksi. Pois!
Martti piti lupauksensa. Vielä samana iltana haki hän kylästä erään
poikasen karjaa paimentamaan ja Orasta sai määräyksen olla liikkumatta
ulkopuolella kotinsa rajoja.
Virran juoksua on kuitenkin helpompi tukkia kun estää kaksi
yksimielistä toisiansa tapaamasta.
Martti kävi kotona olevien poikiensa keralla joka päivä työssä,
vaimonsa taas oli nuorten puolella ja niin oli nuorten yhtyminen
mahdollista. Arnold kävi vapaasti torpassa, yhdessä samoilivat he
metsiä torpan läheistöllä eikä Martilla niistä kohtauksista ollut
pienintäkään tietoa.
Päivää jälkeenpäin herra Redigin kohtausta Arnoldin kanssa, ilmoitti
Arnold Orastalle että hän seuraavana päivänä illalla tulisi suoraan
hänen isänsä luokse pyytämään hänen suostumustaan ja ellei hän
suostuisi, täytyisi heidän toteuttaa ennen tehty päätöksensä, joka oli:
Orasta poistuu kotoa, he yhtyvät pariskunnaksi ilman suostumusta.
Mikään ei näyttänyt Arnoldista mahdottomalta. Paroonin lahjoittamia
rahoja oli hänellä säästössä kaunis summa ja eräältä uskolliselta
toveriltaan oli hän saanut lupauksen päästä rakenteilla olevalle
rautatielle sievään toimeen, ilmoitettuaan hänelle miten asiansa
olivat. Niin oli hän varma toimeentulostaan, vaikka jättäisi paroonin
tilukset selkänsä taakse. Orasta tosin epäili kotoaan poistumista,
mutta Arnoldin rakkaus poisti pelon ja kun he erosivat lupasi Orasta
seurata häntä vaikka maailman ääriin joskaan ei isä suostuisi heidän
yhteenmenoonsa lupaustaan antamaan.
Ja tyytyväisinä erkanivat rakastavaiset toisistaan.
* * * * *
Seuraavana päivänä saapui parooni B. Oraslehtoon.
Redig oli tapansa mukaan häntä vastassa ja autti kohteliaasti toista jo
myöskin vanhaksi käynyttä ukkoa vaunuista.
Arnoldikin oli tänään kotosalla, — hän päätti valmistua illalliseen
koetukseen morsiamensa kotona — ja vastasi kohteliaasti joskin
kylmän puoleisesti paroonin tervehdykseen. Tämä ei myöskään jäänyt
paroonin huomiosta ja oikopäätä kutsui hän Redigin luoksensa kartanon
vierassaliin, jonne saavuttua heti tiedusti, josko kasvatusisä olisi
saanut tietoa Arnoldin mielen muutokseen.
— Kaikki, herra parooni, on jo selvillä.
— Ja syy?...
— On rakkaus!
— Mitä lempoa? Rakkaus?
— Valitettavasti niin on laita.
— Sepä saakeli... Rakkaus!
— Luullakseni on se auttamattomissa. Poika on vallan raivoissaan.
— Hm, hm!... Entä rakastettu?
— Kokonaisen torpparin tytär, herra parooni. Sen Martti Martolan, joka
ennen omisti Oraslehdon.
— Pah! Perkele! Sen käräjäpukarin, joka muinoin antoi isälleni niin
paljon huolta? Sepä perhanaa!
Paroonin viha tuntui nousevan. Hetkisen mietittyään, purskahti hän
kuitenkin raikkaan nauruun ja virkoi leikillisesti:
— Kuulkaapas, hyvä Redig! Minä uskon ettei tuosta rakkaudesta ole
suurempaa vaaraa. Rakastella täällä maalaisoloissa moukan tyttöjä,
ei ole synniksi luettava nuorelle ylioppilaalle... Käskekää Arnold
puheilleni heti. Tahdon itse kuulla tunnustuksen hänen omasta suustaan.
Redig kumartui ja poistui. Muutaman minutin kuluttua saapui Arnold
vierashuoneeseen.
Parooni istui mukavasti lepotuolissaan huoneen perällä ja osoitti
Arnoldille istuinta vierellään.
Koneentapaisesti noudatti Arnold kehoitusta.
— Olen kutsunut — aloitti parooni — sinua tänne keskustelukseni
kanssasi asioista, joista mahdollisesti riippuu tulevaisuutesi.
Arnold kumarsi.
— Kuten tiedät — jatkoi parooni ystävällisesti — olen jo ikämies ja
siitä syystä tarvitsen ehdottomasti apua. Virastossani kaipaan aina
jo apulaista, jonka nuori, terävä äly voisi olla avuksi. Sitäpaitse
nämä maatalot vievät paljon huolta. Apulaisekseni olen ajatellut sinua
ja kun siitä varmaan tulevaisuutesi tulee vakavalle pohjalle, luulen
ettet itsekään sitä vastusta. Lukuja voi silti jatkaa, siitä ei mitää
haittaa. Mitä itse vastaat?
— Suuri kiitos huolenpidostanne, herra parooni!
— Sinä olet osoittaunut järkeväksi nuorukaiseksi ja siksi olenkin
valmis katsomaan parastasi.
— Minulla on syytä aina muistella hyväntekijänäni teitä, herra parooni!
— Muuten, kuten muistan, täytät sinä kohta kaksikolmatta ja joutuu
heti aika katsoa toimelias puoliso. Vasta silloin vakaantuu käsitys ja
elämä saa seisovan kohdan. Virkauralle pyrkiessä tulee se seikka ottaa
erityiseen huomioon.
— Anteeksi, herra parooni, siitä asiasta suoraan puhuen, olen jo
pitänyt huolta.
— Mitä? Olisitko jo valinnut itsellesi puolison? Parooni näytti
tietämättömältä.
— Olen! Aion ryhtyä siihen liittoon vielä tämän vuoden kuluessa.
— Todella rohkea päätös. Tähän asti et vielä ole voinut tietää mitään
tulevaisuudesta; luvut kesken, y.m. Saanko olla utelias ja tiedustaa,
ken on morsian?
— Nimensä on Orasta Martola, ja on hän erään torpparin tytär tästä
läheltä.
Parooni näytti hämmästyneeltä.
— Mitä? Torpparin tytär... Talonpoikaistyttö.
— Oh, se ei tee mitään. Tulee huomata, että itsekin olen vaan
kartanonhoitajan ottopoika, kasvatti ja kuten luulen löytölapsi. Mitä
huonompi minua olisi torpparin rehellinen tytär?
Se lausuttiin kuivasti ja pisteliäästi.
— Äh! Sehän on pelkkää hullutusta. Sinä, toivorikas nuorimies,
avioliittoon halvan torpparin tytön kanssa.
— Herra parooni, sallikaa minun kysyä jos rakkaus todella on
hullutusta. Minusta sillä on paljoa syvempi merkitys.
Minusta on hullutusta, että mies jolle tulevaisuus hymyilee onnea
ryhtyy tuonlaisiin liittoihin. Järkeä myöskin tarvitaan avioliittoon
mennessä.
— Se on vakaa päätökseni ja siitä en luovu, herra parooni!
— Entä tulevaisuus?
— Herra parooni vastikään esitteli.
— Pyydän huomauttaa, hyvä Arnold, ettei se tila ole torpparin
tyttärelle.
Arnold nousi.
— Siis ei ole minulla muuta sanottavaa, kun kiittää tarjouksesta johon
en tullut hyväksytyksi.
Hopeahapsinen parooni menetti mielenmalttinsa:
— Tämä on kerrassaan kiittämätöntä! Noinko palkitset
myötätuntoisuuteni? Sanot päätöksesi järkähtämättömäksi. Mutta minä
sanon, että se peruutetaan... Vai luuletko, ettei asioissasi ole
kellään toisella sanan valtaa? Ei! Siitä ei tule mitään, niin totta kun
elän. Ei!
Paroonin nyrkki sattui pöytään. Arnold seisoi vakavana ja kun myrsky
taukosi lausui hän levollisesti:
— Herra parooni! Tosin olen ollut teidän ja talonne hoitajan
armoilla. Olen saanut teiltä hyvän hoidon ja kasvatuksen. Siitä olen
kiitollinen. Niin... Ehkä enempi kun tulisikaan. Mutta että minua,
löytölasta, joku, olipa hän vaikka kasvattajani, alkaa eroittamaan
siitä, joka on elämäni ainoa aatos, ihanin unelmani, niin siitä ei
tule mitään! Minulle rakkauteni on korkeampi kun arvo ja kunnia, jonka
usea vallassäätyläinen kernaasti unohtaa. Teillä, herra parooni, ei
ole pienintäkään oikeutta avioliittoni peruuttamiseen. Onko tämä
kiittämättömyyttä en tiedä, se vaan on vakaa ajatukseni.
— Niinkö luulet? Ehkä minulla kuitenkin löytyy siihen oikeutta
isommassa määrin kuin saatat uskoakaan. Mitä siihen sanot?
— Minulla ei ole enää mitään lisättävää.
— Sitä enempi on minulla... Onko kasvattajalla tai isällä mitään
eroitusta?
— Minä en käsitä herra paroonin tarkoitusta.
— Isällä täytyy poikansa ylitse olla täysi valta, kasvattajalla ainakin
sivullinen määräysvalta. No, niin. Minulla on molemmat. Mitä siihen
vastaat?
— Mitä? Teillä, paroonillako, täysi valta isänä ja kasvattajana? Mikä
tunnustus, herra parooni.
Parooni huomasi menneensä liikaa pitkälle. Sitä ei enää käynyt
peruuttaminen. Hän siis enempi lauhtuneena jatkoi:
— Oli aika kuin tulin tuntemaan äitisi. Sen muistoja olet sinä. Otin
äitisi kuoltua sinut hoitooni ja siitä asti olet saanut kantaa etuja
joita parempia ei yksikään avioliitosta syntynyt lapsi ole saanut
hyväkseen. Siinä koko selvitys.
Arnold väistyi muutaman askeleen ja katsoi omituisesti isäänsä.
— No, niin! Olet siis poikani ja minä toivon että osoitat isällesi
lapsen rakkautta ja kuuliaisuutta.
Arnold väistyi vielä etäämmälle virkkamatta sanakaan.
— Sinä vetäydyt syrjään. Mitenkä minun tulee tämä käsittää?
Nyt tuli Arnoldin vuoro vastata. Selvään, joskin hieman vapisevalla
äänellä hän puhui:
— Minäkin luulen muistavani tuon naisen, äitini. Hän oli, kuten
niin moni muu, joutunut ylhäisien uhriksi. Näki nälkää, sillä nuo
ylhäiset ovat liikaa korkealla huonompiaan ottamaan rinnalleen. Hän
kuoli kurjuuteen ja poikansa pääsi isän armoihin, kuten juuri kuulin
todistettavan. Löytölapsena hän hoidettiin parhaan mukaan, mutta
halpuutensa ei sallinut häntä kantamaan isänsä nimeä. Nyt häneltä
vaaditaan lapsen rakkautta. Mutta sitä hänen on mahdoton tuntea. Isä,
joka lapselleen on vieras hyväntekijä, ei koskaan saa lapsenrakkautta
omistaa. Hän on vieras ja kiitollinen kasvatti katsoo häneen vaan nöyrä
pelontunne sydämessä.
— Arnold! Tämäkö sinulla on antaa isällesi!
— Oh, parooni, isäni! Nyt kun tahdotte riistä minulta rakastettuni, nyt
ilmaisitte vasta olevanne isäni. Mutta äitini oli köyhä, rahvaan tyttö,
pojallansa ei ole ollut tähän asti isää ja siis ei löydy mitään syytä
joka voisi minut eroittaa Orasta-armaastani.
Parooni ei vastannut heti. Hän käveli ajatuksissaan edestakaisin
lattialla ja pysähtyi vihdoin Arnoldin eteen sekä virkkoi hiljaa mutta
painavasti:
— Niinkö uskot? Ehkä kuitenkin isäsi aatelisvaakuna?
— Ei kuulu minulle, joskin oikeuden mukaisesti niin olisi laita. Ja
sanon suoraan, jos vaikka se niin olisikin, en sittekään luopuisi
päätöksestäni. Alina pidän arvossa oman vaakunani, sen sain äidiltäni
ja on se niin puhdas ettei mikään paroonin kilpi voi sitä somentaa.
Se on ryysyläisen vaakuna, omantunnon puhtaus, eikä sitä rumenna edes
torpparin siveä, ihana tytärkään. Sen vaakunan kanssa olemme niin
jaloja kuin kukaan aatelismies tai neito saattaa olla. Siinä päätökseni.
Kumartaen poistui Arnold huoneesta. Paroonilla ei ollut mitään sitä
vastaan, hän vaipui lepotuoliinsa eikä käsittänyt mitä tulisi tehdä.
Suuri mies oli neuvotonna nuoren miehen sanojen johdosta.
Äkisti pisti hänen mieleensä eräs tuuma. Tarttuen pöydällä olevaan
kelloon, soitti hän tulisesti. Palvelija astui huoneeseen.
— Hevoset joutuin valjaisiin ja käskekää Redig tänne! komensi parooni.
— Heti, herra parooni.
Palvelija poistui ja heti saapui ukko Redig sisälle.
— Poika on riiviöissään, selitti parooni. Nyt on täytymys keksiä
keinoja. Olen sen jo keksinyt. Ajamme suoraa päätä tuon Martolan
torppaan ja vaadimme, että hänen täytyy kieltää nuorten avioliitto.
— Luulen ettemme onnistu. Hän vihaa teitä, herra parooni.
— Silloin koetamme käyttää rahaa, ellei sekään onnistu, tulee käyttää
pakkokeinoa.
Palvelija tuli ilmoittamaan että hevoset olivat valjaissa.
Parooni Redigin seurassa astui vaunuihin, jotka vierivät nopeasti
Oraslehdon pihalta.
— Kylää kohti. Ensimäinen sivutie oikealle ennen kylää, komensi Redig
kuskille.