Päätettyään päivän työn metsässä, palasi Martti poikinensa ajoissa
kotiin. Aamulla olivat menneet jo päivän sarastaessa ja siitä syystä
katsoivat olevansa oikeutettuja hieman aikasemmin illalla lopettamaan.
Illallinen kannettiin pöytään. Orasta, vaikkakin levoton tietämättään
Arnoldin vielä samana iltana saapuvan tekemään ratkaisevan askeleen,
kyseli kuulumisia metsästä, koettaen olla niin hilpeänä ja isälle niin
mieleisenä kuin mahdollista. Martti olikin oikein hyvällä tuulella,
kertoi jäniksestä joka oli ollut vähällä juosta hänen syliinsä y.m.
Silloin kuului huoneiden takaa rattaiden kolinaa ja samalla töytää
parivaljakot torpan pihalle.
Pala takertui Martin kurkkuun. Vaunut tunsi hän heti parooni B:n omiksi.
Parooni ja Redig nousivat vaunuista ja astuivat hämmästyneen torpan
väen vetäytyessä sivuun, vähääkään kursastelematta sisään.
Martti seisoi keskellä tuvan lattiaa osaamatta ajatella mitään.
Vihansakin oli hän tällä hetkellä unohtanut, niin tavattomalta tuntui
hänestä herrojen vierailu.
Ystävällinen parooni toivotti kohteliaasti hyvää iltaa, Redig
luonnollisesti seurasi esimerkkiä.
— Minulla olisi — aloitti parooni — puhuttavaa teille, Martti Martola.
Ehkä voisimme tuolla kamarissa vapaammin keskustella.
Viipyi hetki ennen kuin Martti löysi vastausta. Sillä aikaa ennätti
parooni silmäillä ympärillensä ja kohtasi hänen silmänsä säikähtyneen
Orastan seisomassa uunin lähellä.
»Tyttö on todellakin kaunis», tuumi parooni naistuntijana itsekseen.
Martti oli tällävälin saanut puhelahjansa: viha raivosi hänen
suonissaan ja hän vastasi äänellä joka heti ilmaisi että leikki oli
kaukana:
— Tämä huone on minun vierassalini. Nämä ihmiset ovat perheeni jäseniä
ja niin salaisia en halua kuunnella ettei niistä perheeni saisi tietää.
— Kernaasti minun puolestani... Asia koskee tytärtänne ja nuorta
ylioppilas Redig'iä joita te isänä ja minä sekä hra Redig pojan
kasvattajina olemme velvolliset huolehtimaan.
— Tytärtäni ja ylioppilas Redig'iä?
— Arvattavasti tiedätte varsin hyvin heidän keskinäiset suhteensa.
Tyttärellenne se ei ennusta hyvää, varsinkin kun poika vielä nauttii
kasvattajainsa hoivaa.
— Josko minä tiedän?... Se tahtoo sanoa: jos minä muka olen
samassa juonessa avustamassa tytärtäni herra paroonin äpäräpojan
kainaloiseksi... Niin totta kun olenkin vaan kerjäläiseksi ryöstetty
vaivainen rinnallanne, rohkenen kuitenkin sanoa: hävetkää!
Parooni puri huuliaan.
— Huomatkaa, Martola, kenen kanssa puhutte. Muutoin voin vakuuttaa,
että huolimatta kaikesta menneisyydestä kunnioitan teitä ja soisin
siis, että tyttärenne suhteet mainitun pojan kanssa ensi tilassa
lopetatte. Sitä vaatisi oma etunnekin.
Paroonin lausuessa viimeisiä sanoja temmastiin ovi auki ja Arnold astui
pelottomana sisään. Hämmästys valtasi kaikki.
— Arnold! huudahti Orasta ja syöksyi suoraa hänen rinnoilleen.
— Saavuinpa otolliseen aikaan, lausui Arnold tavallisella
tyyneydellään. — Otolliseen aikaan sentähden että täällä on toisiakin
vieraita.
Taluttaen vyötäröisiltä Orastaa, astui Arnold suoraan Martin eteen
ja osoittaen vierellään olevaa pelosta vapisevaa tyttöä, lausui hän
syvällä äänellä:
— Isä Martti! Tässä on tyttärenne. En tahdo häntä ryöstää teiltä, sillä
tiedän että rakastatte lastanne vanhemman rakkaudella. Kysyn siis,
näiden kaikkien läsnäollessa, josko suostutte antamaan hänet minun
rakkaaksi puolisokseni?
Vihan tuli leimahti Martin silmissä. Hän oli juuri antamassa
vastauksensa joka olisi epäilemättä ollut kaikkea muuta kuin myöntävä,
mutta parooni ennätti ennen häntä ja sai aikaan Martille viivytyksen.
— Siinä nyt kuulette ja näette itse. Mutta huomatkaa mitä sanon: Tuon
nuoren miehen isänä kiellän minä sellaisen avioliiton!
— Ja minä — vastasi Arnold — hylkään senlaisen lapsen arvon, jonka
joku saattaa toiselle parinkymmenen vuoden kuluttua antaa. Minä en
ole tuntenut isääni, olen ottopoika tälle kunnon Redig-vanhukselle
ja jos te, parooni, tahdotte omistaa minut pojaksenne, on se teidän
vallassanne. Omatuntoni sanoo kuitenkin, ettei minulla enää milloinkaan
ole oikeaa isää... Vastatkaa kysymykseeni, Martti-isä!
Kosto oli valmis Martilla. Sen tahtoi hän tällä hetkellä heittää
paroonin silmille. Hän lausui:
— Niinkuin kuulin, omisti tämä suuri parooni, teidät, nuorimies,
vastikään pojakseen. Hänen paroonillinen korkea arvonsa, ei sallisi,
että hänen poikansa, olipa se vaikka salaisestikin, yhtyisi
talonpojan ja vielä päälliseksi köyhän torpparin tyttäreen. Mutta
juuri tämän paroonin ja hänen isänsä ansio on se, että entisestä
Oraslehdon kartanon isännästä on tullut köyhä torppari. Ja kun minä
todellisuudessa olen sen kartanon oikea omistaja, ei liene suuresti
säädystä poikkeamista jos paroonin salainen poika nai tyttäreni. Minä
myönnyn avioliittoonne.
— Isä! Oi isä! huudahti Orasta syöksyen isänsä kaulaan.
— Tämä on hävytöntä! huusi parooni. — Sen, niin totta kun elän, minä
kostan! En penniäkään myönnä perintöä sinulle, Arnold! Ja sinulle,
Martti Martola, löytyy kyllä kosto hävyttömyydestäsi. Haa! Tämän
torppasi liitän talooni vieläkin ja sinä jäät puille paljaille. Ehkä
käsität, kenen kädessä riippuu sinunlaistesi menestys.
— Se riippuu omista ja poikieni kätten töistä. Torppani on toisessa
pitäjässä ja eilen lunastin kauppakirjat siitä talosta jonka maalla
torppani sijaitsee ja minkä isäntänä on tästä lähtien vanhin poikani.
Kostonne ei siis enää ylety, korkea herra parooni.
Martti hymyili voitonriemulla.
— Ja minun parhain perintöni on tässä, lausui Arnold vetäen Orastan
rinnoilleen.
Muutaman minutin kuluttua olivat paroonin parivaljakot lähteneet töllin
pihalta, kuluttaen arvoisan omistajansa ja herra Redigin takaisin
Oraslehdon kartanoa kohti.
* * * * *
Noin puolitoista vuotta edellä kerrotusta tapauksesta Martti Martolan
torpassa, oli erään uuden yksityisradan jokaisella asemalla hyörinää.
Rata avattiin tänään liikenteelle, juhlajuna korkeine herroineen saapuu
Helsingistä ja se suuremman huolen antoi asemien miehistölle.
Määrätty hetki alkoi lähenemään. K:n aseman miehistö ja päällystö
seisoi valmiina uusissa univormuissaan asemasillalla junaa vastassa.
Yleisöäkin oli kokoontunut melkoinen joukko juhlajunaa katsomaan ja
kuului siinä puhetta jos toistakin vartoilevan yleisön huulilta. Mikä
oli tietävinään junassa saapuvan erään korkea-arvoisen ruhtinaankin,
toinen taas, kaikki senaattorit, joilla olisi mitä loistavammat
univormut, kolmas tiesi siinä saapuvan »Yli-kenraalitirehtöörin» ja
uteliaisuus kasvoi kasvamistaan.
Nuori asemapäällikkö asteli kuitenkin hyvin huolettoman näköisenä
vaimonsa keralla edestakaisin asemasillalla, hauskasti haastellen
keskenään.
Molemmat olivat he nuoria, reippaita ja solakkavartaloisia. Itse
asemapäällikkö oli puettu virkapukuunsa, vaimonsa taas siistiin mutta
yksinkertaiseen vaatetukseen ja näytti sinään melkein enempi nuorelta
maalaistytöltä kuin asemapäällikön rouvalta.
Eikä se jäänyt huomiotta läheisestä kylästä saapuneilta naisilta,
etenkin parempaan säätyyn kuuluvilta.
— Minusta tuo asemapäällikön rouva näyttää kuin mikäkin
maalaistollo, lausui hiljattain Jyväskylän seminaarista laskettu
kansakoulunopettajatar postinhoitajaneidille.
— Kuuluu olevankin vaan sivistymätöin talonpoikaistyttö, selitti
postinhoitajatar.
— Kaunis rouva asemapäälliköllämme, mutta kovin vaatimattomasti puettu,
sanoi puolestaan hovin pehtoorin nuori ryökynä seuralaiselleen,
rovastin ryökynälle.
— Vallan lapsi vielä, selitti järkevä rovastin ryökynä, joka jo itse
oli useita vuosia sitten sivuuttanut kaksikymmentäviisi vuotta.
Piiiiii!
— Juna tulee! huudettiin joka taholta ja yleisö ryntäsi asemasillalle
niin että asemamiehillä oli täysi työ pitäissään sitä hieman
loitommalla...
Junaa seurasi kaksi I luokan vaunua, korkeampia herroja varten, pari
II luokan, kutsuvieraita, sanomalehtimiehiä y.m. »ylijäämää» väkeä
kulettamassa.
Junan pysähdyttyä, täyttyivät aseman puoleiset ikkunat kasvoista,
sillä korkeat herrat eivät viitsineet vaivata vanhoja kankeita
jäseniään käymällä jokaisella aseman tapaisella, ainoastaan uteliaat
sanomalehtimiehet juoksentelivat papereineen ja jokin nuori insinööri
tai arkkitehti katsoi velvollisuutensa vaativan hieman silmäillä itse
aseman soveliaisuutta, rakennusta ja ympäristöä.
»Korkeiden herrojen» vaunuissa kulki myöskin parooni B., ja hänen
seurassaan rata-yhtiön puheenjohtaja.
K:n asemalla istui parooni taaskin, puheenjohtaja rinnallaan, akkunan
ääressä silmäillen asemaa. Se oli samaan malliin rakettu kun yleensä
toisetkin asema-talot. Pienenpuoleinen rakennus, maalilla töherretty
keltasen väriseksi, portaat nousi keskikohdalta rakennusta ja parooni
haukotteli välinpitämättömästi, harhaillen silmillään vuoroin
rakennusta ja väkijoukkoa.
Äkkiä hänen silmänsä keksivät jotain ja melkein säikähtyneenä hypähti
hän seisaalle.
— Tuoko nuori mies on asemapäällikkö?
— Niin, herra parooni. Erittäin tarkka ja käsittäväinen mies, selitti
puheenjohtaja pelosta että asemapäällikön nuoruus oli tehnyt pahan
vaikutuksen parooniin.
»Merkillistä! Muoto muistuttaa häntä» nupisi parooni itsekseen.
Hajamielisenä sanoi hän ääneen:
— Hänen nimensä on... Hm! Mikä on hänen nimensä?
— Aarno Ottila! Tuntuu olevan fennomanni, koska täällä ollessaan
muutti nimensä suomalaiseksi. Siitä huolimatta on hän kuitenkin kunnon
nuori mies, ja yhtiö, insinöörin puoltolauseella, valitsi hänet tälle
asemalle.
— Aarno Ottila... Kummallista... Mikä oli, muistatteko, hänen entinen
nimensä?
— Se oli... tuo... Äh, kun en nyt muista. Hän työskenteli insinöörin
apulaisena ja...
— Eihän se ollut vaan?... Ei, ei se voi olla mahdollista.
— Ah! Nyt muistan! Redig! Redig, herra purooni.
— Redig! Arnold! huudahti parooni ja lähti syöksemään vaunuista ulos,
puheenjohtaja pyrynä perässä.
Fililililii!
Piiiiiiii!
Konduktöörin ja junankulettajan merkit vaihtuivat keskenään, kymmenen
minuuttia asemalla oli kulunut ja juna lähti liikkeelle.
— Pysähtäkää! Hei! Perhana! karjui parooni, viittoen kädellään,
puheenjohtajan toistaessa täsmällisesti.
Sitä ei huomattu ja yleisö huiskutti nenäliinoillaan vastaukseksi,
luullen paroonin ja hra puheenjohtajan jäähyväisiä heittelevän,
puhjeten samalla raikuvaan »hurraa»-huutoon, jonka sanomalehtimiehet
kertomuksessaan sanoivat alkaneen parooni B:n kehoituksesta.
* * * * *
Muutama ilta myöhemmin istui asemapäällikkö, Aarno Ottila, asunnossaan,
haastellen iloisesti nuoren vaimonsa kanssa teetä juodessa. Postijuna
meni juuri ohitse, mutta asemapäällikön tehtävää hoiti sillä kertaa
aseman kirjuri.
— Kuinka hyvin muistan aina sen hetken, Orasta, kun sinä unenhelmoissa
ruohikolla karjaa paimensit.
— Ja minä muistan niin hyvin silloisen uneni, nauraen vastasi Orasta.
— Muistaakseni et ole sitä minulle koskaan kertonut.
— Olin lepäävinäni omalla vuoteellani kotini torpassa, vapaana kuten
tavallista...
— Ilman röijyä, hieman rintasi näkyvissä, keskeytti Arnold nauraen.
— Äläppä keskeytä... Vapaana kuten tavallista. Silloin saavuit sinä,
kädessä eräs paperi, painoit suudelman huulilleni ja virkoit: nyt,
armas Orastani, on isäni hyväksynyt avioliittomme. Tässä paperi jolla
hän sen myöntää ja pääliseksi tunnustaa minut osalle perintöön. Ja
minun mieleni tuli sanomattoman iloiseksi, ei niin paljon perinnön
vuoksi, vaan sen tähden, että nyt tiesin isäsi myöntymisen seuraavan
liittoamme.
— Ja unessakin hymyilit sinä niin sievästi. Mutta tiedäppä, että juuri
silloin ajattelin painaltaa suukkosen sinun ihanille huulillesi ja vaan
vaivoin sain itseni siitä ryöviöstä pidätetyksi... No, niin. Unesi
toinen kohta, isäni myöntyminen, on vielä synkässä verhossa.
— Hän ei tiedä edes olinpaikastamme. Lisäksi muutit sinä nimesikin.
— Tahdoin sen ottaa äitini muistoksi. Åthelén oli hänen nimensä, joten
Ottila sitä suomenkielellä hyvin muistuttaa... Mutta olemmehan silti
onnellisia?
— Oi, Aarno! Kellä onni ja tyytyväisyys tuntuneekaan suuremmalta,
korkeammalta, kun juuri meillä. Orasta hypähti miehensä syliin ja
kietoi kätensä lujaan hänen kaulalleen.
— Kirje asemapäällikölle! kuului samalla ääni avoimessa ovessa. Orasta
kiirehti ottamaan kirjeen vastaan.
Suureksi aukenivat molempien silmät, avattuaan kirjeen ja nähtyään
keitä se oli lähetetty. Kirjeen lopussa seisoi näet sanat: »toivoo
isäsi B.!»
Suurella tarkkuudella luettiin kirje. Siinä parooni tunnusti
erehdyksensä, pyysi anteeksi, luvaten muun muassa muistaa Arnoldia
testamenttinsa sisällössä. Lopussa kirjoitti parooni:
»Huoneeni seinällä riippuu erään ihanan, mutta alhaisen tytön
kuva. Vaan se asema, jossa olin ja olen yhteiskunnassa, esti minun
liittämästä tuota naista vaakunaani. Se puhuu minulle kuitenkin
niin paljon ja minä tunnen tehneeni väärin tuota naista kohtaan.
Se on äitisi kuva ja se jää sinulle, minun jälkeeni, äitisi
muistoksi... Kuten kuulin itseltäsi, ei nimeni ja arvoni ole sinulle
enää suurestakaan merkityksestä. Se on oikein! Toivon, että sinun
todellinen vaakunasi tulisi aina olemaan: sydämen puhtaus ja tunnon
rauha. Se on todella aateliskilpi, joka kykenee kilpailemaan minkä
jalosukuisen vaakunan kanssa tahansa».
— Unesi on toteutunut! huudahti Arnold kirjeen luettua. — Tuossa on
se paperi jonka silloin näit kädessäni. Ja, — Arnold sulki Orastan
rinnoilleen, — tuossa se suutelo jonka painoin huulillesi...
* * * * *
Pari vuotta myöhemmin kuletettiin suurella surujuhlasaatolla
parooni B:n maalliset jäännökset vanhaan sukuhautaan, ylhäisen
puolisonsa, Pauliinen, rinnalle. Serkkunsa perii hänen kilpensä,
sukutalonsa ja suuren joukon rahaa ja irtainta omaisuutta. Mutta
kun testamentti avattiin, löytyi sieltä, suuriin summiin nousevan
hyväntekeväisyyslaitoksiin lahjoitettujen määräysten ohella, myöskin
määräys asemapäällikkö Aarno Ottilalle suoritettavasta isonpuoleisesta
summasta sekä Oraslehdon kartano kaikkine karjoineen ja irtaimistoineen.
Sitä määräystä usea ihmetteli, mutta löytyi myöskin niitä jotka
hiljakseen tuumailivat: »Asemapäällikkö Aarno Ottilalle kuuluisi
oikeuden mukaan kaikki perittävä omaisuus».
Niin kauvan, kun vanha ukko Redig eli, sai Oraslehdon kartano olla
sinänään. Mutta ukon kuoltua, joka tapahtui noin vuosi paroonin
kuolemasta, muutettiin se kokonaan toiseen uskoon. Talon asuinhuoneista
valmistettiin köyhien ja orpolasten koti ja osa maasta jäi sen kodin
hyväksi viljeltäväksi, sekä koko maa jaettiin palstoina kartanon
alustalaisten ja palvelusväen kesken, jotka varsin huokeasta saivat
itselleen omistaa ja josta kertyneet varat annettiin lasten kodon
rahastoon.
Vanha Martola elää vieläkin torpassaan hiljaisena ja tyytyväisenä.
Sydämestään on hän poistanut vihan paroonia kohtaan, sillä se kosto
jonka hän sai osoittaa paroonille myöntäissään tyttärensä Arnoldin
puolisoksi, oli hänestä riittävä. Millään ei ukkoa ole saatu torpastaan
luopumaan parempien tarjouksien sattuessa, vaan tahtoo hän siellä elää
ja kuolla.
Mutta metsässä ruohiston reunalla, sillä samalla kohtaa jossa Tommi
muinoin lampaan raateli, on soma pieni kesähuvila jonka omistaa Arnold
Orastansa ja kahden poikansa kanssa. Siellä viettävät he kesällä useita
hupaisia hetkiä muistellen entisiä aikoja ja nauttien nykyisyyden yhä
jatkuvasta onnesta. Sitä on aina vireillä pitämässä puhdas ja hyvä
omatunto ja sielun rauha, jotka ovat pysyväiset piirrokset ryysyläisen
vaakunassa.