Noin kuusitoista vuotta on kulunut siitä, kun Oraslehdon hoitaja, herra
Redig sai itsellensä kasvatin. Vanhus elää vieläkin, vaikka tukkansa
on hopeoitunut ja vuodet selkänsä kangistanut. Vaimo on yhtä pitkälle
ennättänyt miehensä kanssa kaikissa suhteissa. Elämä on ollut heille
yksivakaista, joskin puutteetonta. Mutta kun kumpikin on ennättänyt
seitsemänkymmentä sivuuttamaan tuntuisi tuo sama elämä heille synkältä
ja vastenmieliseltä, ellei olisi olemassa yhtä joka heitä ilahduttaa.
Se oli nuori Arnold.
Vanhempain hellyydellä, olivat he molemmat, siitä hetkestä kun hän
Oraslehtoon saapui, häntä hoitaneet; hänestä yksin löytäneet huvia
ja tyydytystä. Ylpeillen katsoivat vanhukset taaksepäin elettyyn
aikaan, luoden samalla voittoriemuisen katseen nuoreen solakkaan
ylioppilaaseen, joka heleän valkoinen lakki päässä, innon tuli
silmissä ja lapsen kiitollisella rakkaudella tervehti heitä portailla,
palatessaan kotia onnellisesti ylioppilastutkinnon suoritettuaan.
Arnold oli nyt yhdenkolmatta vuotias ja niin iloinen ja huoleton kuin
saattaa olla vain nuori ylioppilas, jonka vastaisuus näyttää taatulta.
Lapsuutensa aikaisempia vaiheita hän tuskin hämärästikään enää muisti.
Hän ei kysellyt itseltään eikä keltään, mistä tuo kaikki hyvyys häntä
kohtaan tuli, miksi kasvatusvanhempansa pitivät häntä kun omaa lastaan,
miksi hänelle paroonin luona oli huone, palvelija ja mukavuutta,
jollaista vaan harva koululainen, joka on toisien hoidossa, saa
osakseen. Huolettomana nautti hän vaan kaikki hyväkseen ja kun ei edes
kukaan ollut milloinkaan huomauttanut hänelle sanallakaan vanhemmistaan
tai sukuperästään, ei hän niistä itsekään enempää tiedustellut, kantoi
vaan rehellisesti nimeä: Arnold Redig, jonka kasvatusisänsä hänelle
heti luoksensa otettua antoi.
Sukuperänsä, lapsuutensa, äitinsä ja isänsä, olivat siis verhonpeitossa
ja sitä verhoa ei kukaan olisi uskonut kenenkään koskaan poistavan.
Kaikkein vähemmän Arnold itse olisi sitä uneksinut.
Se ystävyys, jota parooni aina osoitti Arnoldille, ei myöskään
milloinkaan saattanut häntä ajattelemaan pitemmälle, eikä mitenkään
niin pitkälle, että hänen ja paroonin välillä löytyisi jotain lähempää
sidettä, joka heitä toisiinsa yhdisti. Aina uudistuvat raha-lahjat,
hienot pukimet, ratsuhevoset ja kaikenmoiset ylellisyystarpeet, olivat
hänestä vaan jonkinmoisia lahjoja kasvatusisänsä ystävältä ja kun
niitä oli tottunut aina saamaan, tuli niiden merkitys jokapäiväiseksi
ja huomaamattomaksi. Näin kului aika, Arnold sivuutti yksikolmatta,
suoritti ylioppilastutkinnon ja palasi Oraslehdon vanhuksien luo
iloisena ja onnellisena.
* * * * *
Muutamana päivänä palaamisestaan, muistui Arnoldin mieleen vanha
lemmitty pyssynsä ja metsä. Siellä oli hän monta hetkeä viettänyt
uskollisen Tommi-koiransa parissa, ja moni jänö oli viimeisen juoksunsa
päättänyt näiden ystävyyksien lähelle saavuttua.
Metsä muistutti taaskin niin vastaavasti häntä, että pienen ajan
kuluttua sai pyssy ja Tommi luvan jättää Oraslehdon taaksensa ja kulkea
humisevan metsän siimeksessä isäntänsä seurassa, pyssy isäntänsä
olkapäällä ja Tommi juosten, kieli pitkällä, lähellä metsikössä.
Metsien Haltijatar osottautui tänään kuitenkin peruuttaneen entisen
suosionsa. Pyssy sai rauhallisesti pysyä paikoillaan, Tommi juosta
hölkötti toimettomana ja itse metsästäjä kuljeksi välinpitämättömänä
metsiä ristin rastiin, tarkempaa määrää askeltensa suhteen panematta.
Huomaamattaan oli hän joutunut kulkemaan rajan poikki ja oli aivan
tuntemattomilla seuduilla, kun huomasi erehtyneensä metsässä. Kun
samalla oli mahdollista eksyäkin, päätti hän, kuullessaan kaukana
karjankellon kalkatusta, kulkea eteenpäin, sieltä jos mahdollista
löytää ihmisasuntoa ja sen kautta jonkin oikotien takaisin Oraslehtoon.
Tällä ajatuksella lähti hän astumaan eteenpäin, mutta tuskin oli hän
päässyt sataa askelta lähenemään kun jo kuuli Tommin ankaraa haukuntaa
ja samalla ihmisäänen huutavan jotain kovalla hätäisellä äänellä.
Siepaten pyssyn käteensä, jotta oli helpompi juosta tiheässä
metsikössä, kiiruhti Arnold kohti ääntä, sillä hänen aavistuksensa
sanoi että Tommi oli alkanut hätyyttää karjaa ja että paimen koetti
sitä äänellään pelättää.
Päästyänsä tiheiköstä ulos, näkikin hän ruohikossa karjalauman syövän
rauhallisna, mutta taampana useita lampaita kiirehtivän edellä ja Tommi
tuiskuna perässä. Paimen, muuan tyttönen, juoksi myöskin seiväs koholla
huutaen, saamatta kuitenkaan koiraa tottelemaan ja tuho näkyi kohta
saavuttavan jonkun lampaista.
Arnold ei tietänyt mitään keinoa. Koira ja lampaat olivat siksi etäällä
että hänen oli mahdotointa äänellään saada Tommia tottelemaan, hän
siis vaan juoksi pitkin ruohistoa sen minkä jalkansa myöntivät, mutta
valitettavan myöhään ennätti hän perille.
Kiihoittunut koira, jota kotioloissa tavallisesti pidettiin kahleissa,
saavutti kuitenkin helposti lampaat, ja repäisten yhtä niskasta heitti
sen maahan, raadellen sitä vimmatusti.
Samalla aikaa saapui paimen ja Arnold perille. Tommi sai heti
isännältään palkkioksi sivalluksen pyssyn perästä, paimen taas
puolestaan heitti aseensa maahan ja polvistui verisen lampaan ääreen
tarkastamaan sen onnetonta tilaa.
Arnold havaitsi kuitenkin heti, että lampaan saamat vammat olivat siksi
suuret, että sen pitempi eläminen vaan kiduttaisi eläinkurjaa, josta
syystä hän ystävällisesti pyysi tyttöä väistämään, tähdäten samalla
pyssyllään lammasta otsaan.
— Minun lampaani, minun Killini, lausui tyttö sääliväisenä lampaansa
kohtaloa.
— Tommi on niin säälimätön, vastasi Arnold, luomatta parempaa huomiota
paimeneen. — Sen tuskat täytyy nyt lopettaa.
Pyssy pamahti ja lammas oikasi raajansa hengettömänä.
Tuskin oli savu hälvennyt pamauksesta, kun metsästä ryntäsi kolme
miestä, yksi vanhempi ja kaksi nuorempaa, esiin ja kysymättä,
saavuttuaan luokse, näkivät mitä oli tapahtunut.
Syntyi aluksi hetkisen hiljaisuus. Miehet silmäilivät vuoroin lammasta
maassa, vuoroin koiraa ja sen isäntää. Lopuksi lausui vanhin miehistä
katkeralla nuhtelevalla äänellä:
— Kuinka se on mahdollista, että herra käy koirineen metsästelemässä
täällä minun haassani, ja antaa repiä lampaani?
— Anteeksi — vastasi Arnold kohteliaasti mutta arvokkaana. Olin
metsästämässä ja erehdyksessä jouduin vieraalle alueelle. Koirani
yllätti lampaat, enkä parhaalla tahdollanikaan voinut tapaturmaa
auttaa. Sovitaan asiasta, minä suoritan vahingon.
— Se on oikeus ja kohtuus! Teidän tulee ehdottomasti suorittaa lampaan
hinta. Vanha mies silmäili nuorta miestä harmistuneena, mutta kuitenkin
säilyttäen mielenmalttinsa.
— Paljonko määräätte lampaasta?
— Minä en ole mikään kiskuri ja riittänee siitä kymmenen markkaa.
Tuossa on sen oikea omistaja, sanokoon se kuitenkin mielipiteensä. Mies
osoitti kädellään tyttöä joka kasvot maahan luotuna ei vastannut mitään.
— Sano, Orasta, lampaasi hinta, kehoitti toinen miehistä. Mutta Orasta
vaikeni.
— Minä annan siitä kaksikymmentä, lausui Arnold ystävällisesti. Samalla
pisti hän kätensä taskuunsa aikoen ottaa sieltä lompakkonsa. Silloin
muisti hän harmikseen, että lompakkonsa oli jäänyt kotia. Siitä
kuitenkaan enempää välittämättä, otti hän taskukirjan, repäsi siitä
lehden ja virkkoi tyynesti:
— Rahaa minulla ei ole mukana, mutta uskottanee velkakirjaa. Lunastan
sen vielä vaikka tänäpäivänä.
— Aina velkakirjaakin uskotaan, kun vaan saa tietää velkakirjan antajan
maksukyvystä, vastasi vanha mies vakaana.
— Redig, on nimeni. Oraslehdossa kotini ja...
— Redig! kirkasi mies ja astui hämmästyneenä pari askelta takaisin.
Nuoret miehet silmäilivät uhmaillen Arnoldia.
— Oikein! Kenties olen nimestä tunnettu ja hyväksytte siis velkakirjan.
Syntyi hetken hiljaisuus. Arnold otti välittämättömänä lyijykynään,
aikoen kirjoittaa velkakirjan; Martti — sillä hän se oli — ei alussa
taas tahtonut saada sanaa suustaan. Mutta nähtyään että Arnold aikoisi
kirjoittaa velkakirjaa, hän syöksyi hirmuisella vihalla, nyrkki
koholla, Arnoldin eteen ja sähisi, kiukusta kuivakkaana:
— Pysähdä! kirotun äpärä, kirjoituksesi! Sinultako, viholliseltaniko,
huolisin velkakirjaa?... Haa, kerta olet sinäkin velasta, nylkijäni
äpärä, kourissani!
— Mitä?... Kuinka uskallatte?...
Arnold astu enempi kummissaan kun pelosta pari askelta taaksepäin,
asettuen samalla ryhdikkään asentoon, pidellen tukevasti pyssynsä
piipusta ja katsoi rohkeasti vastustajaansa silmiin.
Raivostunut Martti läheni, silmissä vihan liekki, vielä lähemmälle.
— Kuinkako uskallan? karjui hän. Miksi en uskalla minä sinua, taloni
syöjää, lampaani raatelijaa, sanoa mikä olet. Sinä olet tuhannesti
kirottu paroonin äpärä!... Sinun suonissasi virtaa tuota kirottua
verta, ja vielä uskallat, roisto, astua minun nälällä omistetulle
maa-alalleni. Heittiö, maksa lammas, taikka...
Martti tempasi tytön äsken pudottaman kangen käteensä ja hyökkäsi, ase
kohona, kohti Arnoldia, joka puheen aikana hölmistyneenä oli vielä
etääntynyt. Samalla silmänräpäyksellä pysähtyi hän kuitenkin; tulinen
vihan puuska leimahti hänenkin rinnassaan ja salaman nopeudella särähti
pyssyn tukki ilmassa.
— Hävytön!... Tulkaa jos haluttaa!
— Lammas!... Konna!
Martti ei nähnyt mitään. Hänen kauvan kytketty vihansa pääsi nyt
valloille ja hurjassa raivossa, sivaltaen kangellaan, hyökkäsi hän
eteenpäin.
Arnold, nähtyään todella vaaran, vetäytyi askeleen syrjään joten
isku tuli väistetyksi. Mutta hänenkin vihansa oli nyt valloillaan
ja hän aikoi sivaltaa Marttia pyssynsä perällä, kun samalla häneen
takaapäin tartuttiin lujasti kiinni, pyssy väännettiin kädestä ja
yhdellä heitolla makasi hän maassa saaden kovan jymäyksen selkäänsä
puunkannosta kaatuissaan. Hän ei ollut huomannut nuoria miehiä varoa
ja nämä joutuivat isänsä avuksi juuri sillä hetkellä kun Arnoldin
pyssyn-tukki olisi ehdottomasti tervehtinyt Martin päätä tai kylkeä.
Huolimatta loukkaantumisesta, aikoi Arnold syöksyä kuitenkin heti
pystyyn, mutta sen teki tyhjäksi raivostunut Martti, ryntäen kiinni
hänen kaulaansa, heittäen itsensä samalla Arnoldin päälle ähkien:
— Konna! Äpärä...
— Isä... Jumalan nimessä, hellittäkää, kuului samalla heleä naisen ääni
ja Orasta tarttui isänsä käsiin, koettaen niitä irroittaa.
— No, nouskoon nyt, mutta ei tästä askeletta ennenkuin lammas on
maksettu. Martti hellitti ja nousi puhaltaen ylös. Vihassaan huomasi
hän menneensä liiankin pitkälle.
Arnold kohosi arvokkaasti perässä. Tosin oli hän loukkaantunut sekä
tunnossaan että ruumiinsa puolesta, mutta siitä huolimatta tuntui
kohtaus hänestä hassunkuriselta ja päästyänsä ylös hän melkein nauraen
sanoi tytölle:
— Kiitos tyt... neiti. Te pelastitte minut varmasta selkäsaunasta.
— Aha! Sinä ilkut! Maksa lammas ja luiki maaltani! Sen saman on tehnyt
sinun kirottu sukusi, ajaessaan minut omalta maaltani.
Martin ääni vapisi.
— Minä annan lupaamani velkakirjan...
— Rahat! kuuletko!
— Silloin astui Orasta suorana ja ujostelematta isänsä ja Arnoldin
eteen. Hänen silmänsä säikkyivät, puna hehkui hänen kasvoillaan. Nyt
vasta huomasi Arnold, että tämä paimenena oleva tyttö oli harvinaisen
kaunis ja vartalonsa sorja. Ryhti todisti ylevästi että hänen sydämensä
ja sielunsa oli sopusoinnussa ulkonaisen kauneuden kanssa.
— Isä! — sanoi tyttö suloisella, mutta varmalla äänellä. — Te
äsken sanoitte, että lammas on minun ja annoitte minulle hinnasta
määräysvallan. Vasta nyt olen saanut sen mietityksi.
Martti, joka sivumennen sanoen paljon piti tyttösestään, lauhtui
hieman, katsoi aprikoiden tyttöä silmiin ja lausui lopulla:
— Niin. Lammas on sinun. Sinä saat määrätä siitä hinnan.
— Minä siis määrään. Kääntyen Arnoldiin, lausui hän painaen hehkuvat
kasvonsa alas:
— Hyvä herra... lammas ei maksa mitään.
— Eikö mitään? huudahtivat yhdestä suusta isä ja pojat
— Ei, ei mitään. Tyttö vetäytyi syrjään.
— Ja sinäkö luulet, että isäsi vihollinen vielä saa koirineen teurastaa
lampaitani? Ajattele, Orasta!
— Olen jo ajatellut. Toivottavasti pitää isäkin puheensa hinnan
määräämisestä.
Martti ei vastannut heti. Hänen sielussaan riehui viha ja halusta
olisi hän tahtonut kostoa. Paha oli kuitenkin hänen tehdä vastoin omaa
sanaansa ja siitä syystä hän melkein murtuneesti lausui:
— No, hyvä. Kun ei lammas maksa mitään, niin pyydän teidän heti
paikalla jättämään tämän haan ja älkääkä milloinkaan koskettako
jalallanne minun, kerjäläisen, omistamaa maatilkkua. Pois, joutuin!
— Kiitoksia hyvyydestänne neiti, sanoi Arnold ystävällisesti Orastalle.
— Mitä tulee maksuun, toivon sen voivani hyvittää.
Käännyttyään ympäri ja otettuaan pyssynsä maasta, hän kohottaen
hattuaan lausui ilman pienintäkään vihaa:
— Jääkää hyvästi, te, joka varmaan olette tämän jaloluontoisen
neidon isä. Olen tosin varsin syyttä saanut osakseni kohtelua, jota
lampaan murha yksin ei olisi kannattanut. Tämä kohtaus on kuitenkin
vetänyt verhon silmistäni ja minä luulen siitä johtuvan itselleni
jonkin käänteen, ennen aavistamattoman. Mitä tulee astumiseen teidän
maatilkullenne, toivon sen voivani ehkä ystävänä vielä joskus uudistaa.
Hyvästi!
— Ei milloinkaan! kuului Martin ääni hänen perässään, vaan se soi
Arnoldin korvissa kuin olisi hän lausunut: sallimusta ei voi estää
milloinkaan!...
Kummalliset tunteet riehuivat Arnoldin sielussa, hänen saavuttuaan
omaan hiljaiseen asuntoonsa. »Äpärä», »taloni syöjä» ja »kirotun
proomuin äpärä», kaikui nyt niin selvään hänen korvissaan. Siihen
sekottui heleä naisääni, päättäväinen, mutta sointuisa. Silmissään näki
hän kolme vihasta kuohuvaa miestä ja niiden rinnalla hennon suloisen
tytön, melkein lapsen, jonka ylevä sulo kuitenkin voitti kostonhimoiset
miehet, juuri kuin auringon nousu voittaa synkimmänkin syysyön.
»Olisiko se mahdollista?» kuiskasi ääni hänen povellansa. »Paroonin
äpärä!» — minäkö?
Hän koetti muistella menneitä aikoja, vuosia takaisin.
»Ken on äitini?» kysyi hän tuskallisella kaihomielellä taas itseltään.
Ei vastausta. Mutta hänen silmissään kuvaantui eräs kuva, se oli ihmeen
kauniin naisen kuva, jonka hän joskus oli tavannut paroonin huoneen
seinässä. Parooni piti paljon siitä kuvasta, oli sanonut kerta hänelle
sen kuvan olevan eräältä vanhalta ystävältä, jonka hän, Arnoldikin, oli
joskus lapsena tuntenut. Siitä kulki hänen silmänsä jonnekin kolkkoon
köyhään huoneeseen, kalvakka nainen lepäsi kuihtuneena vuoteella,
pieni nälkäinen kerjäläispoika istui vuoteen ääressä ja itkien valitti
nälkäänsä. Taas oli hän näkevinään samaisen ryysyläisen kadulla,
iljettävällä, likaisella ja sateesta lionneella kadulla koulupoikien
tyrkkiessä, kaatuneen soppakannun, pelastavan herran ja taas tuon
kalvakkaan naisen yskintää, verta, itkua ja...
— Jumalani!... Äitinikö kuollut puutteessa ja kurjuudessa? huusi hän
ääneensä, huomaamatta oven aukeamista, josta vanha Redig paraillaan
astui sisään, säikähtäen ankarasti kasvattinsa äkkiarvaamattomasta
puheesta.
— Mi... mitä? sopersi vanhus käsittämättömänä.
Arnold huomasi tulijan. Hän tajusi puheensa tulleen kuulluksi ja kun
uskoi vanhan kasvatus-isänsä varmaan tietävän asioista, jotka näihin
asti olivat olleet häneltä salaperäisyyteen kätkettynä, päätti hän,
kävi miten tahansa, siitä tiedustaa.
— Ah! Tekö se olittekin hyvä, rakas isä... Niin, minä olen todella
hyvin kummallisella mielenlaadulla... Oi, jos voisitte, jos tahtoisitte
päästää minut siitä, olisin teille ikuisesti kiitollinen.
Arnold lankesi vanhuksen kaulaan, kätki päänsä hänen tuuheaan
hopeanväriseen partaansa ja itki, itki kun pieni lapsi.
— No, mutta... Sinä, Arnold-rukka et mahda olla terve... Metsässä
varmaan vilustuit ja sen vuoksi...
— Ei, ei! Minä olen varsin terve... Olisin oikein terve, vieläpä
iloinenkin, kun tietäisin, kun selvenisi se, mikä painaa mieltäni...
Hän vaikeni, pyyhki kyyneleet silmistään ja pitäen molemmat kätensä
vanhuksen kaulassa, katsoi häntä suoraan silmiin ja kysyi totisella,
vakaalla äänellä, mutta painolla:
— Ketkä ovat vanhempani?
— Vanhempasi?... Vanhus peräytyi ehdottomasti. Mutta Arnold ei
hellittänyt käsiänsä. Hyväillen, itkien, likistäen päänsä vanhuksen
rintaan, hän rukoili, pyysi niin kauniisti, että vedet vierivät lopulta
vanhuksenkin silmistä:
— Te tiedätte... Olette minua rakastanut... minä rakastan teitä...
enempi kuin ketään... Sanokaa, Jumalan nimessä puhukaa... Älkää antako
minun olla tässä hirveässä epätiedossa... Rakas, hyvä, paras isä,
ketkä ovat vanhempani? Oi, sanokaa, kuiskatkaa se noilta totuuden
ilmoittavilta huuliltanne... Ikuinen kiitollisuuteni seuraa teitä
haudan tuolle puolelle.
Vanhus oli voitettu. Kuivuttuaan kyyneleet silmistään, tarttui hän
sanaakaan virkkamatta Arnoldin käteen ja kuletti hänet ikkunan luo,
josta lavea näköala, ihanine järvineen, niittyineen ja laihoineen
näyttäytyi laskeuvan auringon valossa. Viitaten kädellään laajaa
näköalaa virkoi vanhus väräjävin äänin:
— Tuon kaiken, jonka tuossa silmäsi näkee, omistaa isäsi.
— Isäni?... Siis kuitenkin? Ja minä kun en siitä ole milloinkaan saanut
tietoa.
— Nyt sen tiedät... Vanha Redig sen ilmaisi... Tähän asti on häntä
uskollisena kunnioitettu, nyt hän koirankaan arvoinen ei enää ole... En
voinut kuitenkaan olla ilmaisematta.
— Oi, isä! Tehän olette minun kasvattanut, vaivan tähteni nähnyt ja
niin hellästi minua hoivannut... Ettehän olisi voinut vaijeta, vielä
vähemmän valehdella pojallenne. Minä jo tiesin sen, vaikka en uskonut.
— Tiesit? Mistä!
Muutamalla sanalla selvitti Arnold seikkailunsa metsässä. Lopetettuaan
kysyi hän:
— Isäni on siis teitä kieltänyt ilmoittamasta sitä minulle?
— Hän uskoi salaisuuden minulle ja käski sen pitää ikuisesti omana
tietonani.
— Ah, nyt käsitän... Olen hänen leikittelynsä tulos... Löytö- tai
kasvatuspoika, joka armosta on saanut omistaa ne hyvyydet, joita kipeä
omatuntonsa on pakoittanut hänet jakamaan. Suonissani virtaa hänen
jalosukuista vertaan, vaan sen hän, häpeää välttääkseen, on pakoitettu
salaamaan... Olen kerjäläinen, mutta samalla todellinen vaakunan
perillinen... Kunnia ja arvo syrjäyttää rakkauden, olipa kysymyksessä
vaikka ainoan lapsen rakkaus... Mutta äitini? Ken oli äitini?
— Mitä minä tiedän hänestä, oli äitisi jokin köyhä tyttö. Sukunimi lie
ollut Åthelén ja ristimänimi Julia. Paroonin käskystä otin minä sinut
omalle niinelleni.
— Niin. Minä muistan, aivan kuin kaukaisen unen, erään kuihtuneen
naisen ja kerjäläispienokaisen... Tuo nainen oli äitini ja
kerjäläispoika olin minä... Äitini kuoli kuivuuteen, mutta pojan
pelasti hänen suuriarvoinen ja mahtavan rikas isänsä... Omatuntonsa ei
sallinut hänen antaa lapsensa kuolla ja menehtyä kurjuuteen...
Hän on ollut jalo minua kohtaan, mutta hänen tylyyttänsä äitiäni
kohtaan ei se voi korjata.
— Arnold, Arnold! Älä vaivaa mieltäsi. Joutuu ehkä aika, jolloin isäsi
huomaa erehdyksensä ja silloin...
— Silloin hän ryysyläisen vaakunani vaihtaa paroonin kallisarvoiseen
vaakunaan. Hahhahhah! Todellakin harvinainen sattuma... Luulisitteko,
rakas isä, minua niin turhamaiseksi, että, oltuani ikäni kaiken
eroitettuna isäni todellisesta lapsen arvosta, olisin valmis tuon
loiston omistamaan, kun hän sen armostaan suvaitsee antaa. En, ikinä!
Onneksi on minussa tahdon lujuutta, käsivarsissani voimaa ja vielä
kärsineen, loukatun naisen ja jalon aatelisherran verta suonissani.
Minä halveksin tuonlaisia armonantajia, olipa se vaikka oman isäni
armopala. Ryysyläis-vaakunaani, ei minulta kukaan riistä. Se on
sydämessäni ja on yhtä puhdas, puhtaampi kuin usean kultainen, mutta
loassa tahrattu aateliskilpi.
Redig palasi omaan huoneseensa, mutta kauvan aikaa seisoi Arnold vielä
ikkunassaan, katsellen ihanaa näköalaa kesäyön valossa. Hänen sielunsa
oli taaskin tyyni, ja tyytyväisenä laski hän vuoteelleen, jossa hän
pian, unen herttaisessa hyväilyssä oli olevinaan kauniilla ruohistolla,
vieressään suloinen Orasta-paimen, joka ruohoista, orvokeista,
sinikukista ja apilaista sitoi somaa seppeltä ja viehkeästi hymyillen
laski sen »oman Arnoldinsa» kaulalle.