Oraslehdon kartano sijaitsi luonnonihanalla paikalla, tuuheiden puiden
suojassa, joiden lomitse kirkas järvi vilkkui päärakennuksen ikkunista
katsoessa silmiin.
Kartano oli liittynyt jo aikoja takaisin paroonin omistamaan
sukutilaan, johon vähän kerrallaan joutui useat pienemmät maatilat
yhtymään. Siten sukutila aina kasvoi kasvamistaan kuin suurvalta, joka
pienempiä aina liittää allensa, tullen määrääväksi moniaiden ylitse
ja samalla veroittajaksi kaikille. Hallitsijan täytyy nöyrtyä toisen
käskettäväksi, jos anastaja hänet sellaiseksi vielä uskoisi, toisessa
tapauksessa saa hän lähteä maastaan ja toinen hoitaja, uuden käskystä,
astuu tilalle.
Niin oli käynyt Oraslehdon kartanon entisen omistajan kanssa.
Vanhan paroonin eläessä oli omistaja riitaantunut maansa rajasta.
Seurasi käräjän käynti, joka kesti vuosikausia ja päättyi
luonnollisesti suuremman maanomistajan voitolla. Eikä vielä sillä
hyvä. Toimitettiin uusi maanjako ja mittauksessa joutui melkein
puoli Oraslehdon kartanon maista suuren sukutilan alle. Lisäksi oli
sen omistaja käräjöidessään velkaantunut suuresti. Parooni, varakas
mies, lunasti velat itselleen ja yhtenä kauniina päivänä oli kartanon
omistaja pakoitettu lähtemään puille paljaille. Oraslehto liittyi
yhtenä »siirtomaana» suureen sukutilaan ja parooni lähetti sille uuden
hoitajan, uskollisen hra Redig'in, jonka hoidossa kartano siitä päivin
oli ollut.
Katkeralla mielellä muutti entinen omistaja tilaltaan, vaimonsa ja
kahden poikansa kanssa, joista vanhin oli vasta kahdeksan vuotias,
erääseen torppaan. Sekin oli paroonin tiluksien ääressä, mutta toki
kuuluva toiseen pitäjään.
Muuttaissaan oli Martti Martola, Oraslehdon entinen omistaja, vasta
noin 30 vuotias. Hänen perheensä oli pieni, pariskunnalla oli vain
kaksi poikaa. Mutta heille oli sallimus määrännyt useampia perillisiä,
ja siihen aikaan kuin nuori parooni vei Arnoldin Oraslehtoon, oli
Martin onni saada perheeseensä jo kymmenennen perillisen, tyttären.
Tämä heidän ainoa tyttärensä syntyi juuri viisitoista vuotisena
muuttopäivänä.
Vanha parooni oli jo useita vuosia maannut maan povessa, nuori
oli saanut ohjat käsiinsä, mutta Martin viha ei ollut lauhtunut.
Päinvastoin kiehui se polttavana hänen suonissaan myöskin nuorta
paroonia kohtaan ja aina kun hän joko yksin tai poikineen joskus
tapasi paroonin, kuului hänen huuliltaan vihan murina, ja kun hän
toisinaan joutui vanhempain poikiensa kanssa puheisiin paroonista tai
Oraslehdosta, lausui hän ankarasti, ettei hän, eikä poikansakaan, saisi
milloinkaan unohtaa sitä vääryyttä jonka tuo viekas aatelisherra oli
heitä kohtaan tehnyt.
Tyttärensä ristiäisissä sai Martti ensikerran kuulla paroonin tuoneen
kasvatin Oraslehtoon ja Redigin saaneen määräyksen hoitaa ja kasvattaa
sitä parhaansa mukaisesti. Sala-äänet olivat jo myöskin tienneet kertoa
pojan olevan jonkin köyhän naisen, sekä senkin, ettei parooni vallan
syyttä vaatisi poikaa hyvin hoidettavaksi.
Tämä tieto lisäsi kiehua Martin suoniin. »Moisia salaisten irstailujen
hedelmiä, saisi siis hänen talonsa kätkeä, elättää ja hoivata, oikean
omistajan lapsineen saadessa tuskin jokapäiväistä leipääkään», tuumi
hän vimmoissaan. Vihansa leimui kohti paroonia, eikä siitä jäänyt
osattomaksi pieni viaton Arnoldikaan.