Seuraavana päivänä oli matami Flink aikaiseen liikkeellä. Hänellä
oli varsin monta tehtävää. Köyhäin hoidon tirehtöörin luona täytyi
käydä pyytämässä kirstua ja tekemässä kaupat pojasta. Talonomistajan
kirjoitettua listaan, jossa hän todistaa »naimattoman naisen Julia
Åthelén'in kuolleeksi», täytyi Flinkin matamin juosta talosta taloon
ja sen tekikin hän suurella valppaudella. Tirehtöörin kanssa sopi hän
myöskin mainiosti. Pyysi ainoastaan kymmentä markkaa pojasta ja sen
myönsi tirehtööri aivan tinkimättä. Arkun lupasi myöskin, matamin
tulisi se vaan hakea itse varastopaikalta.
Ja kun matami illalla palasi kotiin oli hänen sekä rahapussinsa että
päänsäkin raskaan puoleinen. Väsymyksestä täytyi hänen näet saada
hieman virkistystä tuontuostakin ja se virkistys tahtoi tehdä lopulta
sen, että matamin jalat eivät enää illan tullessa tahtoneet oikein
kannattaa.
Itse isäntä Flink ei sinä päivänä kyennyt huoneesta lähtemään. Jo
aamulla oli hän pistäynyt kaupungilla ja tuonut tullessaan suuren
pullon sekä sitä ahkeraan hyväiltyään, sai hän pysytellä huoneessa
kaiken päivää.
Arnoldikin sai sen päivän viettää kerjuusta vapaana. Flinkin matamin
rakastettujen pienokaisten kanssa, joista vanhin oli 12 vuotias ja
nuorin vuotta Arnoldista vanhempi, sai hän määräyksen syödä eilen
kaupungilta saamansa ruuat, ja riitti siinä heille koko päiväksi.
Kerta olivat lapset sinä päivänä jo ennättäneet keskenään
riitaantumaan. Sen ratkaisi humaltunut Flink siten, että Arnold sai
maistaa pari läiskäystä hänen vyöhihnastaan. Heti siitä käsitti Arnold,
ettei olisi hyvä antautua riitaan Flinkin herrasväen rakastettavien
lasten kanssa.
Suuri oli kuitenkin matamin ja hänen armaan puolisonsa säikäys,
kun illalla saapui heidän luoksensa pari viittoihin pukeutunutta
herrasmiestä etsimään sitä orpoa joka edellisenä iltana jäi äidistään.
Arnold makasi silloin jo ryysyillään nurkassa ja kun matami käsitti,
että mahdollisesti lintu lentäisi käsistämme, päätti hän tehdä kaiken
voitavansa sen säilyttämiseksi. Ja vaikkakin kielensä tällä kerralla
tahtoi sammaltaa ja jäsenet horjua, kokosi hän kuitenkin kaiken
voimansa, sekä lausui niin ylenkatseellisesti kun vaan sellaiselle
matamille on mahdollista:
— Missäkö poika? Sitä teidän ei tarvinne tietää. Sillä se asia kuuluu
minulle.
— Meidän täytyy siitä nyt saada tieto... Makaa ehkä tuolla vuoteella.
Toinen herroista aikoi lähetä sänkyä, mutta sieltä mörähti itse isäntä
kauhean karkeasti:
— Huutia! Vai tänne sellaista penikkaa...
— Niin, oletko hävyttömimpiä ihmisiä nähnyt? Kehtaavatkin tulla
häiritsemään kunniallisten ihmisten rauhaa... Menkää matkaanne,
senkin...
— Suus' kiinni, akka! keskeytti toinen miehistä. — Laita poika tänne ja
joutuin!
Kuultuansa moisen uhkauksen, sydämistyi matami oikein suunniltaan
koettaen nousta. Kun se kuitenkaan ei luonnistanut, alkoi hän syytää
suustansa mitä törkeimpää kielensä sillä hetkellä sattui löytämään.
Silloin kuiskasi toinen, tähän asti hiljakseen ovella seisonut mies,
jotain ensimäisen korvaan, joka sanaakaan vastaamatta, kumartaen
poistui heti ovesta. Sitä ei matami hirmuiselta suuttumukseltaan
havainnut, vaan jatkoi kielen pieksemistä minkä vaan ennätti suustaan
purkaa, ovella seisovan miehen kuunnellessa sanallakaan siihen
vastaamatta.
Kauvan ei kuitenkaan kestänyt kun poistunut mies palasi takasin,
muassaan kaksi poliisia. Hiljainen mies läheni poliiseja, kuiskasi
hiljaa muutaman sanan, poliisimiehet kumartivat ja astuivat suoraan nyt
jo hiljenneen matamin eteen.
— Missä on sen kuolleen naisen poika? kysyi toinen poliiseista, äänellä
josta oli leikki kaukana.
— Kas, mitä asiaa poliiseilla täällä? Matami huomasi nyt vasta kenen
kanssa oli tekemisissä.
— Täälläkö poliiseja? rähisi ukko Flink sängyssään.
— Tahdomme tietää pojasta, kuuletteko? Poliisi osoittautui
kärsimättömäksi.
— Mitä se poliiseille kuuluu. Ei sitä varastettu ole, olkaa vaan
huoletta. Kyllä vaivaishoidon tirehtööri tietää kenelle se lapsen
antaa, eikä sitä vaan sellaisille anneta, joilla hukka sen perisi.
— Ettekö sano, missä on poika?
— Ei minun tarvitse!
— Mikäs on tuolla nurkassa? kysyi toinen poliiseista joka oli
silmäillyt pitkin huonetta.
— Tarkastetaan! Poliisit lähenivät Arnoldin ryysyvuodetta.
— Ulos huoneestani, sen nuuskijat! huusi matami. Sitä ei poliisit
kuunnelleet, vetivät vaan hiljakseen erästä rääsyä nukkuvan kasvoilta.
— Pieni poika. Ehkä se on juuri se jota etsitään? Molemmat kaapuun
puetut herrat lähenivät nukkuvaa ryysyläistä. Toinen nyökkäsi
myöntävästi päätään.
— Meidän täytyy hänet herättää, tuumii toinen poliiseista.
— Joutavaa, vastasi se kaapuun puetuista miehistä, joka oli käynyt
poliisia noutamassa. — Minä otan pojan hiljakseen syliini ja vien ulos.
Huolimatta matamin ja hänen rakkaan puolisonsa huudoista ja
parjauksista, otti viimeksi puhunut pojan kaikkine ryysyineen syliinsä
ja poistui poliisin avustamana ovesta pihalle jonne toinen mies ja
molemmat poliisit seurasivat. Portin lähellä seisoivat vaunut, molemmat
miehet nousivat niihin, ruoska läjähti ja vaunut vierivät keveästi pois
jättäen talon heti jälkeensä.
— Katso vaan Frans, ettei poika heräjä. Saattaisi säikähtää.
— Olkaa huoleta, herra parooni, luulen hänen nukkuvan sikeästi. Mutta
suokaa minun kysyä, missä aijotte poikaa ruveta hoitamaan.
— Toistaiseksi kotona.
— Oraslehdon kartanossa, herra parooni, ei hoitajalla ole itsellä
lapsia. Vanha Redig ja vaimonsa ovat kunnon ihmisiä.
— Todellakin! Mainio tuuma, Frans. Siis ukko Redigille poika —
kasvatiksi. Ymmärrätkö.
— Kasvatiksi? Täydelleen, herra parooni.
* * * * *
Kun Arnold seuraavana aamuna heräsi, katseli hän kummastellen
ympärillensä. Herrasväki Flinkin ryysyinen makuusija oli muuttunut
sieväksi sängyksi, Flinkin enempi epäsiisti huone kauniisti
sisustetuksi kammariksi ja tämä kaikki oli tapahtunut hänen itsensä
mitään tietämättä.
Iloinen lapsen luonto unohtaa kuitenkin helposti tapahtumat ja
kun lakeija pojalle herättyä selvitti että hän paroonin, erään
hyväntahtoisen herran käskystä, oli tahtonut ottaa hänet sellaisesta
paikasta pois, suostui Arnold ilomielin muutokseen. Vielä samana
päivänä puettiin hän siisteihin vaatteisiin ja niin oli pienestä
ryysyläisestä vähässä ajassa tullut sievä, hienopiirteinen herraspoika,
joka iloisena hyppeli huoneesta toiseen, paroonin hymyillessä lapsen
viattomille sukkeluuksille.
Tätä iloa ei kuitenkaan kestänyt kauvan. Paroonin kävi tukalaksi pitää
poikaa luonansa uteliaiden ystäviensä takia ja lisäksi tahtoi hän
pojalle hyvän kasvatuksen. Noin viikko muutostaan, sai Arnold luvan
seurata paroonia hänen vaunuillaan yhteen hänen lähellä olevalle
maatilalleen ja siellä jätti hän pojan vanhalle uskolliselle talonsa
haltijalle, ukko Redigille ja hänen hyväntahtoiselle emännälleen
hoidettavaksi.
Ystävällisesti ottivat vanhukset pojan vastaan ja pieni mies tunsi heti
kodin lämpöä uhkuvan vastaansa, ja vähääkään kummastelematta kotiutui
hän helposti uusien hoitajiensa seuraan.
Ryysyläisestä oli tullut varakkaan kartanon kasvatti, paroonin
suosikki, hänen talonsa hoitajan lemmikki. Puuttui vaan yhtä:
aatelisvaakunaa!
Että ryysyläiselle kuuluisi vaakuna ja aatelinen arvo, sitä ei hyvin
usea tohtisi uskoa. Uskoiko sitä kunnon Redig vaimoineen, jää hänen
salaisuudekseen. Pieni Arnold oli kasvatti, hän ei käsittänyt pitkään
aikaan vaakunasta ja kun hän siitä alkoi käsittämään, ei hän sitä
omakseen tietänyt ja lopulla, kun sen omaaminen olisi käynyt helpoksi,
hän ryysyläisen vaakunan kilpeensä ikuisesti liitti.