Vielä muutaman kerran hypähti kuume hätäillen ylös, peräytyvä
vihollinen käännähti vielä pari kertaa kantapäillään ja osoitti
hänelle hampaitaan, mutta sen hyökkäykset olivat jo laimeampia, ja
eräänä kauniina päivänä katosi äkkiä tuo synkkä mahti, joka äsken
oli sukeltautunut esiin läkkipullon kaulasta. Se vaipui takaisin
tuntemattomaan syvyyteen.
Aratón ruumiinrakenne selviytyi voittajana kaksintaistelusta.
"Voittaja" astui taas sillalle, joka johti elämään. Hän oli nyt laiha,
surumielinen, vanhentunut mies, jonka päätä huimasi, jonka silmiä
huikaisi ja joka miltei surren totesi, että hänen tiensä vei takaisin
elämään.
Se ei houkutellut häntä, se muistutti aivan vaarallisesti kirkkomaata,
joka oli täynnä suuria kiviä arvoituksellisine kirjoituksineen, eikä
hänellä ollut mitään kiirettä ottamaan selkoa, mitä lepäsi niitten alla.
— No niin, huomenna siis! Vielä tämän päivän viipyi hän saarella...
Juhlallinen poppelipuistokäytävä, jota pitkin hän vaivaloisesti
keppinsä avulla oli kompuroinut, tuntui hänestä nyt maanalaisten
varjojen kävelypaikalta.
Kaksi kalpeata sotilasta, joista ei kolera eikä lavantauti ollut
huolinut, otti aurinkokylpyä synkästi vaieten.
Vain metsäkyyhkyset kuhertelivat kuumeisesti ja riutuvan haikeasti kuin
kuolleet sielut, jotka janoavat elämää.
Sisar Maria näytti hänelle kirjettä, joka oli tullut aikoja sitten.
Se oli Katalinin käsialaa... Hän oli sen osoittanut itse arvoisalle
sairaalan hallinnolle ja pyysi ystävällistä tietoa siitä, milloin hän
voisi saada tilaisuuden matkustaa hyvän, rakkaan puolisonsa haudalle
ottaakseen huolekseen hänen lopullisen ja hänen arvolleen kuuluvan
hautauksen.
Arató silmäili sen läpi ja antoi sen takaisin sanaakaan sanomatta.
Katalinin käsiala oli niin ihmeesti muuttunut — ja muuten, keneltä hän
oli oppinut tuon liikemiehille ominaisen tavan hykertää käsiään ja
käyttää puheessaan kohteliaita lauseparsia?
— Mutta nyt täytyy teidän tulla mukanani vanhoille torninraunioille,
sanoi sisar Maria, sitä ette tule katumaan.
He ohjasivat kulkunsa kukkivien seljapensaitten läpi. Tuhannet
mehiläiset surisivat, heidän korvissaan.
Tuolla kaukana toisella rannalla istui nuori sotilas; aivan
samanlaiseen kaihoon vaipuneena katseli hän virran yli toiselle
rannalle, kuin muinoin pikku Stefi Arató.
Kun professori taivutti lehvästöä sivulle, valtasi hänet liikutus,
— Peter!
Hänestä tuntui, kuin olisi hän aivan heikosti muistanut, että poika oli
uudelleen lähetetty sotanäyttämölle... Tahi oliko hän vain uneksinut,
kuten niin paljon muuta?
— Tietääkö hän, että elän? kysyi Arató hiljaa.
Rouva Uzon nyökkäsi.
— Kyllä, sanoin sen hänelle. Mutta vain hänelle.
Jos Arató olisi ollut täysin tajuissaan, olisi hän itsekin pyytänyt
sisar Mariaa sen tekemään.
Aluksi ei Peter edes tuntenut veljeään. Mutta heti, kun hän kuuli
veljensä äänen, leimahti valo hänen kasvoilleen.
— Stefan!
Hymyillen ja liikutettuna katseli hän yli virran leveän, hiljaa
kohisevan veden sen toiselle rannalle.
Hänellä oli valkea hansikas vasemmassa kädessään ja sormet olivat
omituisen kankeat kuin mannekiinilla puodinikkunassa.
— Mikä kättäsi vaivaa? kysyi professori samalla kun epäluulo äkkiä
hänessä heräsi.
— Ah Jumalan kiitos, ei mikään, se on sangen hyvässä kunnossa... Nyt
odotan vain protisia.
Stefanin keltaiset kasvot muuttuivat viheriään vivahtaviksi.
— Ovatko he leikanneet sen pois? kysyi hän epävarmalla äänellä,
Poika hymyili hämillään ja nyökkäsi — niin ovat tehneet.
Hän ei ollut vielä kahtakymmentä vuotta... Stefan Arató muisteli hänen
kuollutta äitiään... Sitten teki hän selvän, mielevän liikkeen ja sanoi:
— Samapa se, pikku Peter, yksikätinenkin voi olla täysi mies. Ja olen
sitä mieltä, että me kaksi silti kolminekin käsinemme tulemme hyvin
toimeen elämässä, eikö totta?
Peter seisoi matkan päässä pää alaspainuneena. Laskevan auringon
valossa näkyi hänen pitkä, ohut varjonsa.
Professori oli jo nyt näkevinään hänen kasvoillaan leudon ja kömpelön
ilmeen, joka on niin tavallinen raajarikoilla.
Tässä tarvittiin nyt hienoa ja viisasta kättä, osittain äidin, osittain
uskollisimman toverin, ehkä sellainen voisi ohjata hänet takaisin
nuoruuden aurinkoisiin korkeuksiin, mistä hän oli liukunut alas...
Kunpa Herran enkeli ottaisi itselleen naisen muodon, löytäisi hän tässä
kiitollisen tehtävän.
Miten tarkka vainu olikaan Katókalla ollut, kun hän oli ajoissa
jättänyt kentän, minne musta härkä oli merkinnyt kulkunsa!
Vaieten katselivat he toisiaan viheriän veden yli ja molemmat
ajattelivat sitä kolmatta. Ja molemmat ymmärsivät toistensa
vaitiolosta, ettei vieläkään ollut mitään kuulunut Palkosta.
Täällä on vielä yksi, joka ei mitenkään tahtonut uskoa, että sinä olit
kuollut — sanoi Peter heti jatkoksi.
— Kukahan se lienee?
— Ijarto.
— Ijarto... Luulin, että miesraukan selkäytimen oli luoti lävistänyt...
Ehkä olen sellaista vain uneksinut.
— Ei, ikävä kyllä, se on totta. Hän on viikkokausia taistellut kuoleman
kanssa.
— Ja hän puhuu minusta?
— Alati... Hän sanoo, että hänellä on teille jotakin puhumista. Hänen
vuoteensa on parakissa numero 4.
— Arató muisti, miten tärkeä sija vääpelillä oli hänen nuorukaistensa
sydämissä.
— Tule, menkäämme hänen luokseen!
Nyt ei hän enään voinut kauempaa odottaa huomispäivää, heti lähti hän
sillan yli elon taisteluun.
Parakissa numero 4 seisoi jo kunniavahti poloisen vääpeli Ijarton
päänaluksen ääressä ja näkymättömällä vartijalla oli viikate olalla.
Mutta vääpeli piteli edelleen viisaita, keltaisia silmiään selkosen
selällään ja tunsi heti paikalla esikuntalääkärin.
— Te tulette aivan sopivaan aikaan, sanoi hän raukeasti hymyillen —
iltaruuan aikaan ette enää olisi tavannut minua täällä.
Arató tiesi, ettei tätä miestä voitu tuudittaa pelkurien valheitten
kehtoon.
— Ijarto alkoi: kysymys on pienestä pojastani. En tiedä lainkaan, mitä
on tuleva orvosta...
— Mutta hänen äitinsä?
— Hänellä ei ole äitiä, vain äitipuoli. Poika on ensimäisestä...
Äitipuoli on hyväkuntoinen, kuten poikakin, mutta naisella on kylliksi
huolta itsestäänkin, enkä tahtoisi pojannallikan olevan hänellä
jaloissa. Ja siksi tuumin pyytää, että teidän armonne, jonka koko maa
tuntee, olisi hyvä ja koettaisi hommata hänet johonkin lastenkotiin.
Hänen isänsähän kuoli isänmaan puolesta.
Minkähänlainen ihmistuntija olikaan Ijarto, kun hän niin monen joukosta
oli ajatuksiinsa sulkenut juuri Aratón?
— Otan lapsen huolehdittavakseni, sanoi professori hetkeäkään
epäröimättä.
Ja antaakseen vielä enemmän pontta sanoilleen, kääntyi hän heti Peterin
puoleen: sinä matkustat huomenna noutamaan pojan.
Ijarton hämärä katse viipyi vielä kerran tarkkaavaisena Aratón
kasvoilla, aivankuin hän olisi tahtonut perinpohjin painaa mieleensä
tämän piirteet vielä kerran joskus ne tunteaksensa.
Käsi putkahti esiin peitteen alta — miten tuo kaunis, luja työläiskäsi
olikaan laihtunut! — kahden miehenkäden puristus ja paksuposkinen pikku
nypykkä oli vaihtanut Isää.
Nyt oli Ijarto saanut heinänsä katon alle. Hän kääntyi Peterin puoleen:
— Herra vänrikki, olkaa kiltti ja kirjoittakaa kirje!
— Kenelle, Ijarto?
— Vain nimismiehelle siellä kotikylässä. Minulla ei ole ainoatakaan
sukulaista, sillä olen löytölapsi... Kirjoita, että lähetän terveiset
kylän väelle ja että olen kuollut... Minun rahojani on hänellä
säästössä neljäkymmentäkuusi kruunua. Ne antakoon hän puolisolleni.
— Vai hänelle, mutta mitä kirjoitan minä hänelle?
— Ei mitään — vastasi Ijarto lyhyesti.
— Enkö lähetä hänelle edes terveisiä?
— Ei.
— Eikö hän ole ollut kunnon vaimo? kysyi Arató.
— Kyllä, se täytyy tunnustaa.
Hän vaikeni hetkisen ja lisäsi sitten:
— Hän on nuori — antaa hänen unohtaa!
Arató nykähytti päätänsä taaksepäin. Miten armotonta nöyryytystä
edustikaan tuo yksinkertainen talonpoika, joka kivenluja, alaston
kunniallisuus sydämessään astui kuolemaa vastaan, verrattuna siihen
silkkipukuiseen alhaisoon, joka myöskin näihin aikoihin kuljeksi
joutilaana elämän kadunkulmissa ja kerjäsi nautintoja.
Mutta myös hänen oma sielunsa pudistautui irti unelmatilastaan...
Hän kohotti päänsä ja tunsi, miten sairauden viimeiset mutakerrokset
irtautuivat hänestä.
Myös tällä kertaa, kuten aina, piti Ijarto sanansa. Kun pitkä lauta
riviin aseteltuine kuppineen tuotiin sisään ilta-ateriointia varten,
ei hän enään pyytänyt kaalista ja silavasta valmistettua annostaan. Hän
oli kuollut.
Rauhallisen arvokkaasti lepäsi hän ruskeana ja kangistuneena valkealla
sairaalapatjalla kuin oman itsensä pronssipatsas.
— Matkustan huomenna Budapestiin, sanoi professori, kun hän sai
näkyviinsä Marian vartalon, joka loisti valkeana suurten poppelien
katveisessa hämäryydessä.
— Jaksattekohan jo matkustaa?
— Nyt olen piileksinyt jo kyllin kauan. Mutta kun olen järjestänyt
välttämättömimmät asiani Budapestissä, palaan takaisin. Minun täytyy
koota voimia... Toipumisaikani vietän Tikanlinnassa.
Rouva Uzon ymmärsi hänen sieluntilansa; nyt tarvitsi hän työtä,
tehtäviä, velvollisuuksia, huolia ja taisteluja.
— Sandor Ember tekisi mielellään teille seuraa, sanoi hän hiljaa. Heti
senjälkeen lisäsi hän:
Matkustaako Peterke noutamaan Ijarton lasta? Olisi tosiaan hyvä, jos
hän saisi naisseuraa mukaansa... Sillä jos poika rupeaa ulvomaan, tulee
vänrikki Peter varmasti vetämään hätäjarrusta... Parakit rupeavat,
Jumalan kiitos, jo tyhjenemään ja minulla tuskin on enään mitään
tekemistä.
— Te arvaatte ihmisten salaisimmat ajatukset, sanoi professori.
— Minä vain vaivaan päätäni tuumimalla, miten koskaan olen voinut saada
itseni vakuutetuksi siitä, että olen aivan tarpeeton maailmassa.
Kevyt tuulenleyhkä pani uinuvat puut heidän päittensä päällä
suhisemaan. Nainen pysähtyi äkkiä ja sanoi hiljaa, mutta pelottomasti:
— Eikö teillä ole mitään mahdollisuutta ottaa Katalin mukananne
takaisin Tikanlinnaan?
Hän heitti Aratólle kysymyksen kuin köydenpään kohti laivaa, joka
lähenee rantaa — kuinka lienee, aikoneekohan se laskea maihin?
Arató katseli pientä, valkeaa tähteä, joka vilkkuili aivan yksinään
puunoksien lomitse.
— Katalin on tänä päivänä lähempänä Canopus tähteä kuin Tikanlinnaa,
sanoi hän hiljaa.
Köysi oli pudonnut veteen. Sisar Maria veti sen vähän häpeissään
takaisin.
— Älkää ottako pahaksenne, vaikka rupesin puhumaan tästä asiasta, kun
te kerran olette suonut minulle luottamuksenne...
— Vain te ja omatuntoni saavat täysin vapaasti lausua mielipiteitä
asioistani!
— Haluan tehdä teille vain yhden ainoan pyynnön — alkoi sisar Maria
uudelleen: keskustelkaa Katalinin kanssa! Älkääkä sulkeko oveanne
minulta ennenkuin olette sen tehnyt. Olen varma siitä, että tulette
löytämään uuden Katalinin, Katalinin, jota ehkä ei voikaan vaatia
tilille siitä, mitä tapahtui eilen... Eilen oli hän vielä lapsi, imutta
senjälkeen on hänenkin kohtalossaan tapahtunut vakava käänne... Hän
on nyt viikkokausia elänyt siinä uskossa, että hän on leski, hänen
sielunsa on ollut täynnä kuoleman-ajatuksia... Ja huomenna saa hän
jälleen nähdä sen, jonka hän on luullut kuolleeksi... Olen aivan varma
asiastani, te tulette löytämään aivan uuden Katalinin. Mutta te ette
itsekään ole enään se entinen Stefan Arató... Te tulette seisomaan
hänen edessään kuten sellainen, joka teidän omien sanojenne mukaan
on palannut kuoleman esikartanoista... Kuten sellainen, joka tietää,
mitä liikkuu pilvien tien yläpuolella... En voi teille antaa mitään
neuvoa... Kuka olenkaan minä? Tiedän vain, että elämä on lyhyt ja
murheita täynnä ja että moni ihmisraukka totuuden nimessä on armoton
sekä itselleen että muille... Olenhan vain nainen, mutta te ymmärrätte
sen käsittämättömyyden, että voitte lahjoittaa naiselle onnen, voitte
johtaa häntä — jopa hätätilassa vastoin hänen tahtoaan.
Kun Maria puhui, halutti Stefania hymyillä itselleen iltahämärässä.
Kas vaan, tuskin koskaan on kaksi naista ollut etäämpänä toisistaan
kuin rouva Uzon ja rouva Arató, mutta kuitenkin sitoo heidät toisiinsa
eräänlaisen varman, naisellisen yhteenkuuluvaisuustunteen langat.
Hän tuli kuitenkin äkkiä vakavaksi; tähtien tuikkeessa näki hän
kyynelen Marian silmäripsissä. Ja tämä nainen ei kuitenkaan ollut
helposti sulavaa metallia.
Mutta tämäkin kyynel oli hukkaan vuodatettu, kuten niin moni ennen
taivaan tähtien alla: ei kokonainen meri kyyneleitä olisi voinut
huuhtoa pois sitä karia, millä Arató nyt oleili.
Yhtä todenmukaista ja varmaa kuin oli se, että loma, jonka kuolema
hänelle nyt oli antanut, oli kerran loppuva, yhtä varmaan ja
järkähtämättömästi ei Katalin Graczian enään ollut hänen puolisonsa.
Tässä ulottuvaisuudessa eivät erisuuntaiset säteet tule koskaan
leikkaamaan toisiaan.
Kuume-öinä oli ketju tulivuoria kohonnut heidän välilleen, ja niitten
yli ei enään mikään laululintu voinut lentää.
Yksikätinen Peter, Palin kohtalon synkkä arvoitus, Ijarto, koko suuren
sodan polttava ja järkyttävä tuska, tämän kaiken yli ei yksikään
laululintu enään voinut lentää.
Hän oli vaiti, sillä hän ei halunnut suututtaa rouva Uzonia. Mutta
hiljaisuus sanoi rouvalle kylliksi.
— Tehkää edes sen verran, että menette hänen luokseen, puhutte hänen
kanssaan... Ettei hänen tarvitse kuulla muilta sitä, mitä hänen pitäisi
saada kuulla teiltä, rukoili hän.
— Varmaan tulen keskustelemaan hänen kanssaan. Sanon hänelle, ettei hän
ole erehtynyt, että hän todella on tullut leskeksi.
* * * * *
Aikoinaan oli Sandor Ember vienyt mukanaan huhun Stefan Aratón
kuolemasta Budapestiin.
Nuori rykmentinlääkäri oli silloin itse täysin ja lujasti uskonut,
että Arató oli kuollut; hänen serkkunsa, rouva Uzon, oli täysi mestari
valehtelemistaidossa kuten kaikessa muussakin, ja hän oli järjestänyt
asian sillä tavalla, että vain hän joutui kokonaan vastaamaan väärän
huhun levittämisestä.
Tohtori Ember oli nyt ylen onnellinen, saadessaan matkustaa Budapestiin
ilmi-elävän Stefan Aratón kanssa.
He olivat perin paljon myöhästyneet ja rupesi jo hämärtämään, kun auto
pysähtyi Budapestissa professorin asunnon portin edustalle.
Arató lähetti nuoren ystävänsä etukäteen valmistamaan Katalinia
tapaamiseen.
Kiihtyneenä riensi tämä ylös portaita peljäten, että lähestyvä,
odottamaton ilo tärisyttäisi Katalinin hermoja aivan liian voimakkaasti.
Hänen hellätunteiset pelkonsa olivat kuitenkin aivan turhat;
huoneustossa ei ollut kukaan kotona.
Portinvartijan pieni tytär kertoi, että tähän aikaan päivästä oli
armollinen rouva tavallisesti kävelyllä kapteenin kanssa. Mutta
hän palasi säännöllisesti kotiin ennen, kuin portti suljettiin. Ja
palvelusväki oli mennyt jonnekin naapurien luo.
Arató katsahti kelloonsa. Hänen oli vielä tehtävä kolme vieraskäyntiä.
Eteenpäin siis!
Lääketieteellisen osaston dekanusta ja professori Kadaria ei hän
onnistunut tapaamaan, mutta kumpaankin paikkaan jätti hän jo ennakolta
valmiiksi kirjoitetun kirjeen, ministerin sitävastoin tapasi hän
kotona, ja siellä otettiin hänen kuolleista ylösnousemisensa vastaan
tervehdyksin, joissa kuvastui suuri yllätys, ihmetys ja ilo.
Ennen kymmentä oli hän taas Tonavan rantatiellä. Tällä kertaa nousivat
he molemmat ylös portaita ensimäiseen kerrokseen.
Mutta he soittivat ovikelloa turhaan, ei rouva eivätkä palvelijattaret
olleet vielä palanneet kotiin.
Mutta kuitenkin liikkui jokin eteisessä. Jokin, joka läpi oven
tunsi, että ihmisten ja eläinten Luoja oli täyttänyt yksinkertaisen
koiransydämen polttavan toiveen ja lähettänyt odottavalle isäntänsä
takaisin. Hulluna onnesta ja innosta ryntäsi Kantor sisältäpäin ovea
vasten...
Ja Kantoria onnisti; eräästä virkapukunsa taskusta löysi Kantorin herra
aluminiumisen eteisavaimen.
Nythän he olisivat voineet astua asuntoon sisälle, mutta eräs seikka
pidätti Aratóa: huoneusto ei enää ollut hänen.
Vain sen, mikä todella oli hänen, otti hän mukaansa: Kantor koiran.
He palasivat taas kadulle. Pari, kolme kertaa kulkivat he edestakaisin
kaasulyhtyjen alla, sitten löi portinvartija portit kiinni heidän
silmäinsä edessä.
— Mitä arvelet, jos matkustaisimme takaisin kotia Oltváan jo yöjunassa?
sanoi Arató.
Silloin rupesi Sandor Emberkin vähitellen aavistamaan jotakin asioitten
yhteenkuuluvaisuudesta ja hän tuli syvästi liikutetuksi.
Hän otti tehtäväkseen mennä etukäteen asemalle ja ottaa huolekseen
makuuvaunulippujen hankkimisen.
Arató pysäytti auton rajoittavan kadun kulmaukseen, ja jatkoi itse
Kantorin seurassa kummituskulkuaan elämän portin edustalla.
Mutta kuitenkin on helpompaa kuolla kuin nousta kuolleista jälleen;
mustat ikkunat siellä ylhäällä valaisivat huonosti.
Ollakseen herättämättä huomiota Tonavanrannan asukkaissa, suuntasi hän
askeleensa keskikaupunkia kohti.
Hän oli jo sangen väsynyt, kun hän kulki erästä kuolleena kajahtavaa
katua; äkkiä tunsi hän tutun tuoksun kieloista...
Hänen edessään kulki surupukuinen nainen, hellän läheisesti
kallistuneena seuralaistansa, komeata sotilasta vasten...
Rouva Stefan Arató ja kapteeni Milka!
He aivankuin hiipien imeytyivät toistensa kylkiin, kapteeni oli pannut
kätensä naisen käsivarren alle, olkapäästä kyynärpäähän sulivat nämät
kaksi varjohaamua aivan täydellisesti toisiinsa.
Iltatuuli leyhytteli leikitellen suruharsoa, kuin olisi se ollut
morsiusharso...
Professori kiiruhti vähäsen askeleitaan, saavutti rakastavan parin
ja meni ohi. Hän ei edes katsahtanut heihin, jatkoi vain kivenlujan
rauhallisena omaa tietään.
Kadun kulmassa löysi hän auton, nousi siihen, kutsui Kantorin — matkan
suunta oli rautatieasemalle.
* * * * *
Mikä lopultakin oli tämä nainen?
Epäilemättä oli Aratón aivoissa toiminut itsetiedoton ajatuskehitys,
sillä hänellä oli äkkiä valmis ja selvä lopputulos.
Suuri arvoitus, joka vielä edellisenä päivänä oli rasittanut ja
kiusannut hänen aivojaan, ei ollut koskaan ollutkaan mikään arvoitus.
Sen hän tiesi nyt.
Ratkaisu oli niin yksinkertainen, että häntä miltei hävetti.
Pahuutta, syntiäkö?
Herra Jumala, onko metsäkyyhkynen, joka kuhertelee Aarrekammiosaaren
lehdoissa, syntinen, onko syntiä sirkassa, joka piipittelee Oltván
rannoilla?
Sama ylevä voima, joka kohottaa siivitetyn metsäkyyhkysen kevätiltana
yli poppelien, sama voima oli myöskin Katókan pakottanut jättämään
entisen pesänsä.
Onhan kyllä totta, että on naisia, — niin, varmasti on sellaisia —
jotka kehityksen tietä ovat päässeet muutamia satoja tuhansia vuosia
metsäkyyhkysen ja sirkan edelle, mutta niihin ei Katóka kuulunut. Hänen
puolisonsa uskotteluvoima oli viiden vuoden kuluessa korvannut hänessä
ihmissielun voiman ja arvontunteen. Mutta kun tämä voima ensi kertaa
lakkasi vaikuttamasta häneen, vaipui hän kokoon.
Tämä kaikki oli armottoman yksinkertaista.
Alussa oli Arató pitänyt häntä monimutkaisena ja arvoituksellisena,
koska hän ei ollut löytänyt hänessä niitä luonteenpiirteitä, joita hän
oli hänessä olettanut löytyviksi.
Katalin Graczianilla ei kuitenkaan ollut koskaan ollut mitään
sisäistä yhteyttä Stefan Aratón pikku Katon kanssa, tämän Katon oli
Katalin vastaanottanut mieheltään kuin jonkun vieraan, taiteellisen
aiheen, jota hän viiden vuoden kuluessa oli soitellut viulullaan
taiturimaisesti sitä muunnellen.
Näillä Stefan Aratón pikku Katon muunnelmilla oli hän vallannut myös
kapteeni Milkan sydämen.
Se oli hänen viehkeä ja yksiääninen ja piskuinen sirkkulaulunsa...
Nyt tarkkasi Stefan Arató vaimoansa ilman mitään katkeruutta ja
vihaa, pikemmin sellaisella rauhallisella, voisi miltei sanoa,
iloisella uteliaisuudella, jolla tavallisesti tehdään huomioita
vähäarvoisista luonnonilmiöistä. Mutta kun hän kerran oli ruvennut
katsomaan häntä tässä värityksessä, ei hän enää voinut kauempaa viipyä
hänessä. Kärsimättömät kädet heittelivät jo ulos hiekkasäkkejä hänen
ilmalaivastaan, ja pian hän jätti aukean, jolla häntä oli pidätetty
niin kauan.
Raikas tuuli suhisi ja vei muitten tukahduttavien ja tupruavien
haihtumien mukana kauas pois myös Katókan utukuvan näköpiirin rajoilta.
Häikäisevä tyhjyys astui sen sijaan.
Ja joskin kaikesta huolimatta eräänlainen syksyinen alakuloisuus kuin
hieno huurre laskeutui matkaajain sydämille, niin ei hyvästijättö
koskenut enään Katóka Gracziania, vaan Stefan Aratón nuoruutta, jonka
kultapitoisuus oli ollut niin suuri, että se oli lahjoittanut loistoa
ja sisällystä myös Katóka Graczianille.