Havahdus syvistä unelmista.
Hän sukelsi ylös pohjattomista, kuohuvista syvyyksistä, kuin olisi hän
tullut esiin luomisen alkusumusta.
Hän rupesi etsimään jotakin sokeassa hämäryydessä ympärillään ja hän
löysi itsensä, lekuttelevan, tuntemattoman arvoituksen elämänveden
rannalla.
Hämmästyneenä ja ihastuneena tarttui hän saaliiseen, joka pimeyden
valtamerestä oli viskautunut hänen syliinsä. Varovasti käänteli hän
sitä ja tähysteli sitä viekkaasti joka puolelta.
Kuka olet sinä, mitä olet sinä, sinä syvyyden lapsi?
Ei mitään vastausta.
Mietiskellen kokosi hän ne muistot, jotka hän oli tuonut mukanaan
tuhatvuotisesta unelmamaailmasta. Hän muisti itsessään kymmenen
ihmiselämää, rajusti ja sekasortoisesti heittelehtivät ne toistensa
ympäri... Mitkä olivat ne oikeat?
Tiedemies, palkkasoturi, maanviljelijä, merimies, seikkailija,
ikihäränmestaaja — mutta mikä näistä olen minä itse?
Nosta katseesi ylös? Älkäämme eksykö kerrostumiin, joita vuosisadat
ovat pinonneet toistensa päälle!
Äkkiä kiisi polttava tuska hänen jäseniensä läpi...
Ikihärkä — musta ikihärkä!
Nyt hän tiesi: hän itsehän oli häräntappaja.
Hän oli täysin valveilla, hän kykeni muistamaan kaiken...
Eilenhän hän oli keksinyt sen vanhan härän, suurimman, joka koskaan on
erotettu ikihärkäkarjasta.
Ei tuulenhengähdyskään liikahtanut syyshämärässä, taivas liekehti
keltakullassa metsän mustan lehdistön takana, kun yhtäkkiä
kristallikirkas hiljaisuus pirstautui tuhansiksi siruiksi päästäen
pelottavan, syvän, vihlovan ulvahduksen.
Härkä tuli! Hän ei nähnyt sitä, mutta hän tunsi sen; maa jymisi sen
jalkojen alla kuin pelonlyömä sydän...
Silloin pensaat jakaantuivat hänen edessään ja pakeneva ihmispari
heiskahti häräntappajan ohi.
Se oli hänen vaimonsa, Talita, ja eräs vieras mies.
He eivät hellittäneet käsiään, vaan käsivarret kietoutuneena toistensa
ympäri, häilyivät he yhteensulaneina yhdeksi ainoaksi kalpeaksi
pilvijuovaksi läpi pensastojen vuorenrinnettä alas.
Kivettyneenä tuijotti häräntappaja heidän jälkeensä. Peitsi vapisi
hänen kädessään — ensi kertaa hänen elämässään.
Mutta härkä tulee lähemmäksi... Sen mylvintä kasvaa villiksi pauhuksi
kuin tyrskyjen tohina. Puut, ilma, kalliot korisevat, ja itse
häräntappajan suonissa paisuu veri rajuksi ärjynnäksi.
Riehuten valmistautuu hän hyppäykseen — piilukirveeni!
Mutta joku sulkee hänet syleilyynsä, pidättää hänet vuoteessa lempeällä
väkivallalla.
Joku puhuu rauhoitellen ja rukoillen.
— Sinäkö se olet, Talita?
— Tässä on sisar Maria.
Talita ei tule enää koskaan takaisin.
* * * * *
Hän makaa murtuneena, voitettuna, jäsenet tuskan tempomina, raskaasti
nöyryytyksestä korahdellen... Maahan poljettu häräntappaja.
Päänsä yläpuolella näki hän mustan kallioholvin, jonka yllä punainen
tulenlieska loimotti, hän näki ikihärän sarvet, muinaiset voitonmerkit,
jotka tulenhohteessa näyttivät aivan sinoberipunaisilta.
Se oli hänen luolansa, häräntappajan kalliolinna, joka vielä eilen oli
kajahdellut Talitan naurusta.
Nyt näki hän koko elämänsä, se ympäröi hänet kuin värikäs piiri...
Ikihäränmetsästäjät asuvat ylhäällä Tikanlinnavuoren huipulla. Sen
tietävät kaikki. He asuvat siellä ylhäällä kultaisten pilvien lomissa,
hopeanhohtoisten kukkulain yläpuolella, korkealla, sinertäväin
metsäin untuvavalkeitten laaksojen yllä. Ylpeässä yksinäisyydessään
korkeammalla kuin itse elämän haltija.
Tahi ehkä oli kaikki vain unta! Vain satua? — Kaikki ehkä vain sairaan
kiehuvaa verta, jo kauan mullaksi muuttuneiden isien perintöä, joka
muistutti menneistä vuosituhansista.
Muinoin oli kaikki valta ollut ikihäränmetsästäjän käsissä.
Mutta vierasta väkeä oli murtautunut heidän joukkoonsa, sikiäviä,
ahneita, ulisevia rotta-ihmisiä, jotka eivät ahdistaneet saalistaan
keihäällä vaan pyydystivät sen paulalla — ja nämät anastivat nyt
itselleen vallan.
Ne tulivat pohjatuulen mukana kuten syysusvat, ja niitä oli sata yhtä
vastaan.
Maa joutui paulanheittäjäin valtaan, mutta pilvet jäivät
ikihäränmetsästäjälle. Aina siitä asti on ollut vain yksi vapaa saari
ilman taivaansini-meressä: vuorenhuippu.
Mutta senkin ympärillä rupesi nyt harmaata rottaväkeä hiipimään.
Kun sairas katsahtaa niihin, ryömivät ne nokkelasti piiloon,
kangistuvat kiviksi ja puunjuuriksi, mutta jos hän kääntyy poispäin,
ovat ne heti samassa hetkessä juoksussa ja pujahtavat porrasta
korkeammalle...
— Hoijaa, häräntappaja, tartu kivääriin!
Sairas huutaa, — viileä, pieni käsi laskeutuu hänen kuumalle otsalleen
— ja hän rauhoittuu...
— Anna kätesi jäädä, Talita!
— Olen Maria, herra professori!
"Herra professori." Tähtiavaruuksien kaukaisuudesta sarastaa tuttu
heikko, pieni valonvälke... "Herra professori." Mutta se sammuu taas.
* * * * *
Talita oli paulanheittäjäkansan tytär... Hänen isänsä pyysi
tyttärestään viisi lammasta, mutta nuoret miehet pitivät tätä liian
kalliina.
Alhaalla laaksossa ostetaan, myydään, vaihdetaan tyttöjä, noita
pelokkaita, valkeita eläimiä... Alhaalla laaksossa ei naisväellä ole
mitään hintaa — jos joku haluaa kymmenen, voi hän ostaa ne itselleen.
Mutta ylhäällä vuorenhuipulla maksetaan joka naisesta miehen elämä.
On tukahuttavan kuuma!
Paulanheittäjät ovat laittaneet rovion laaksoon, ja tulen ympärillä
tanssivat tytöt kukat kutreissa...
Valonloimu säkenöitsee kauas yöhön. Se houkuttelee ja viettelee nuoria
metsästäjiä hylkäämään vuorensa...
Ja jos ikihäränmetsästäjä joutuu ansaan, seivästetään hänen päänsä
paaluun. Se, joka asuu vuoren huipulla ja astuu alas laaksoon naisen
tähden, on myös ansainnut kohtalokseen seivästämisen!
Ja kuitenkin tulevat nuoret metsästäjät. Hiljaa laskeutuvat he alas
kuin yöpilvisuikaleet...
Kevätyö on tulvillaan kuumia tuoksuja. Laakso on täynnä kukkia, —
naisia tuolla ylhäällä kallioilla ei kasva yhtäkään.
Tytöt juoksevat hulmuvin hapsin leimahtelevien liekkien läpi...
Mustista tiheiköistä katselee himo, satoihin palaviin miehen silmiin
pesiytyneenä, pehmeästi ja joustavasti kiitäviä vartaloita.
Nyt juoksee Talita kohti roviota... Liekki hulmahtaa ylös — hänen
pitkät kutrinsa syttyvät tuleen...
— Apua! Hän palaa!
Mutta ei — sehän olikin vain mieletön uni!
Potilas herää... Miten hyvä olikaan, että hän havahtui! Täällä ei
ollutkaan rovioliekkejä — kevät-aurinko kimalteli lehdistössä...
Sirkkojen hopeaäänet soivat ja metsän lähteet lirisivät viileästi ja
raikkaasti...
— Sairas herää...
Ja äkkiä helmeilee suloinen neitosnauru häräntappajan sydämeen ja
punoutuu lähteen loruiluun kuin harpun ääni torven sointiin.
Alhaalla, syvällä kalliokattilassa seisoo alaston nainen ja ojentaa
väristen ja nauraen nuoren ruumiinsa lähteen kristallisäteille.
Musta vuonannahka, jonka hän on irroittanut lanteiltaan, on
pulleakupeisen saviruukun vieressä lähteen partaalla...
Hän on yksinään metsässä. Huultensa välissä pitää hän punaista kukkaa,
ja kätensä kohottaa hän korkeuksia kohti, hänen solakka vartalonsa
vavahtelee mielihyvästä kylmän veden sitä huuhdellessa.
Kevätaurinko loistaa kullanviheriän kupoolin läpi, vihertäviltä
kallioilta virtaa viheriähohtoinen, silkinkiiltävä vesi, ja tytön
hipiällä tanssii väriseviä viheriänkeltaisia valoläikkiä, jotka
uurtelevat sitä kuin marmoria.
— Miten janoankaan! huohottaa sairas.
Pehmeä käsivarsi kietoutuu varovaisesti hänen päänsä ympäri, hän juo
syvään ja kauvan.
— Kiitos, Talita.
— Ei Talita, olen Maria.
Kuume-uutimet ohenevat, helmikirkas valo sarastaa hiljaa — vuoteen yli
kallistuvat tutut piirteet.
— Miten pääsit ulos metsästä, Maria?
— Olemme sisällä huoneessa, ei metsässä.
— Etkö kuule metsäsirkkojen ääntä?
— Sirkat laulavat täällä ikkunaimme alla... Mutta nyt täytyy teidän
nukkua!
* * * * *
Hänen täytyi nukkua!
Mutta tuollahan istuu se vanha häräntappaja kokoonkutistuneena hänen
sänkynsä ääressä... Hiukset ovat lumivalkeat, silmät kylmät ja
kasvot kuin kupariin vasaroidut — voimakkaat, ilkeät. Ja kuitenkin
muistuttavat ne nuorta sairasta itseään niin paljon, että hän välistä
luulee niitä omikseen.
Älä nouda itsellesi vaimoa laaksosta viedäksesi hänet vuoren huipulle.
Teet sen turhaan: vaimon ilmava ruumis kohoaa tosin ylös, mutta
hänen savisielunsa jää alas. Laakso ottaa hänet vielä kerran sinulta
takaisin, ja jos olet sallinut hänen juurtua sydämeesi, tulee veresi
vuotamaan kuiviin. Laakso katsoo aina kademielin ylöspäin ja luulee
itse kokoavansa lähemmäksi huippua sillä, että se saa houkutelluksi
joitakin ylhäältä alas luokseen... Alhaalla on naisen hintana viisi
lammasta, mutta jos heistä vain ainoakin tulee vuoren huipulle,
maksavat he hänestä kymmenenkin... Jos panet sädekruunun naisesi
päähän, vie hän sen alas laaksoon — katso, olen kymmenen lampaan
arvoinen. Ylpeytesi purppurakaavun laahaa hän laakson pölyyn, jotta
paulanheittäjäin naiset kadehtisivat häntä.
Sairas karkoitti pois ilkeän vanhuksen. Hänenhän täytyi nukkua?
Hän vetää yön kuin peitteen päänsä yli ja sitten laskeutuu yhä uusia
pilvipeitteitä hänen ylleen. Hän lepää syvällä sametinpehmoisen yön
kätkyessä.
Etäisyydessä, kaukana hänestä loistaa lempeä, hopeansinervä utupallo:
se on kuu, joka paistaa hänen luolaansa.
Ja silloin valtaa hänet äkkiä häräntappajan pyhä, salaperäinen
yksinäisyys.
Mutta kuule —! Raudankiinteässä äänettömyydessä kuuluu samassa
silmänräpäyksessä hiljainen, lämmin, pehmeä ja rytmikäs tykytys
vastauksena hänen oman sydämensä lyöntiin... Suloinen, uupunut varjo
värisee hänen rinnallaan... Kuuma, nöyrä ääni kuiskaa:
— Olen Talita, laaksossa olen syntynyt, mutta ikävöin vuorille, ja jos
tahdot, herra, rupean palvelijattareksesi!
Ja yön tuhannet sirkanäänet sulavat hopeasointiseksi psalmiksi:
Askelensa korven polun kohtaa,
kautta okahisen tiheikön
tiensä uurtaa,
ikimetsän otsoluolat kokee,
kalvaana, mutt' ylväänä
hän taistotietään uhmaa,
vaikka pilviin nousis'.
Unikulkijana vain hän
huimain kuiluin
ansat väistää,
vaikka jalka verta vuotaa,
jänne järkkyy,
sydän särkyy,
saavuttaa hän huipun.
Äkkiä pimeydessä kuului potilaan nauru...
Mutta tämähän on hulluutta — lapsellisia aivokummituksia!
Minähän olen Stefan Arató, tohtori Stefan Arató. Makaan
kulkutautisairaalassa, sairastan lavantautia, ja olen kuumehoureitten
kiusaama...
Olenhan myös professori ja elän kahdennellakymmenennellä vuosisadalla —
eikä minulla ole mitään tekemistä häräntappajain tai paulanheittäjäin
kanssa.
Minulla ei ole mitään tekemistä niitten kanssa — mutta kuitenkin
tulevat ne, taas ovat harmaat kuumekuvitelmat läsnä.
Kun tömistän jalkojani, putoavat ne pelästyneinä maahan ja rapautuvat
värittömiksi maamukuroiksi, mutta kun käännyn toisaalle, iskevät ne
tirskuen toisilleen silmää ja ovat loikkauksen edempänä heti taas
esillä...
Laaksossa maksetaan naisesta viisi lammasta, mutta kun hän on noussut
vuorelle, maksetaan hänestä jopa kymmenenkin.
Nyt istuvat he kyykistyneinä suon rannalla puoliympyrässä ja
tuijottavat himokkain katsein Talitaan...
Tirkistelkää vaan halukkaasti minua, ruikuttakaa vain minulle mielin
määrin hääviisujanne, te ihmispäiset sammakot — minä olen Stefan Arató,
ja minä tiedän, että kaikki tämä on vain unta, ei mitään muuta.
Mutta vaikka tämä nyt onkin unta, vaikka tämä olisi sadoin kerroin
unta, niin miksi sinä, Talita, yhä tuijotat laaksoon?
Talita riippuu vuorenharjalla kuin pilvi pullistunein purjein, valmiina
matkaan... Keskipäivänaikaan oli hän kultapilvenä, mutta iltahämyssä
kalpeni hän harmaaksi pilvenhattaraksi.
... Jokin lähestyy... Nimetön, muodoton, musta kummitus nousee
sumumerestä... Valtava pilvihärkä jättiläismäisin kyttyröin ryntää
esiin syvyydestä...
Sen silmät tihkuvat verta, häntä piiskaa rintaa ja kauhistuttava pää
painuu pusku-asentoon...
Kohtalo, musta kohtalo lähestyy...
Häräntappaja seisoo jäykkänä kuin kuvapatsas... Sydän jyskyttää
vimmaisesti... Kalliot vapisevat raskaassa rytmissä... Kolkot,
uhkaavat, rämisevät, yhä voimakkaammiksi paisuvat vasaraniskut
täyttävät avaruuden hänen ympärillään.
Silloin sivelee lempeä, pehmeä kätönen hänen takovia ohimoitaan. Kaikki
yön hehkuvat kauhut sammuvat, haihtuvat pois.
— Kuka se on? kysyy hän.
— Maria... Ettekö tunne minua?
— Vai sinä olet Maria... Naamioitu Maria, häräntappajain
suojeluspyhimys...
Hän huohottaa raskaasti, sitten sanoo hän:
— Niinkauan kuin olimme voimakkaat ja nuoret, salasit piirteesi...
Mutta kun musta härkä on jonkun polkenut maahan, poistat naamarisi
tämän edessä...
Nainen ei vastaa.
— Jäätkö ainaiseksi luolaani? — tuskailee taas sairas.
— Kyllä, jään tänne. Mutta tämä ei ole luola, vaan paviljonki.
Paviljonki! Mietiskellen vääntelee ja kääntelee hän tätä omituista
sanaa. Hän aavistaa, että siinä on ihana ydin ja että hän voittaisi
paljon, jos hän voisi irroittaa kuoren... Mutta pyöreä, sileä
sana luiskahtaa hänen kömpelöistä käsistään ja putoaa unimaailman
syvyyteen...
* * * * *
Mutta sitten — tunnin tai ehkä kuukauden kuluttua — avaa hän silmänsä.
Ja hänen katseensa nauttii vienosta, lumoavasta valosta.
Kauan ja tarkkaavana silmäilee hän sitä, ihmetellen, mitähän se lienee,
kunnes hän lopulta käsittää, että se on pieni sateenkaari, jonka
ikkunalasi taittaa kalkitulle, valkealle seinälle.
Valo katoaa, tutut kasvot kumartuvat vuoteen yli.
— Onko professori nukkunut?
— Kiitos, olen nukkunut. Mutta oletteko te itse nyt taas valvonut koko
yön?
— Ah, ei, olen itsekin nukahtanut silloin tällöin tuolillani — tulen
toimeen vähällä nukkumisella... Mutta miten te muuten voitte tänään?
— Luulen, ettei minulla ole lainkaan kuumetta... Mutta meillä on ollut
kolkko yö, sisar Maria!
Rouva Uzon hommaili aamumaidon kanssa.
— Olitte levoton...
— Minusta tuntuu, kuin olisin puhunut paljon tyhmyyksiä!
— Teillä oli paljon vastusta jostakin mustastahärästä ja
paulanheittäjistä... Ja te mainitsitte nimen Talita.
— Uneksin pilvistä.
— Sehän oli hyvä, tehän pidätte pilvistä, eikö totta?
Professori katselee taas pientä taivaankaarta seinällä.
— Paulanheittäjät ovat pilviä... särkyneitä, harmaita pilvenrippeitä
alimpana taivaanrannalla... musta härkä on myös pilvi...
kultareunuksinen myrskypilvi.
Sisar Maria kohottaa lasin korkealle ikkunaa vasten ja kaataa siihen
maidon.
— Onko Talitakin pilvi? — kysyy hän.
Sairas nyökäyttää laimeasti, pikemmin katse kuin pää antoi vastauksen.
— Niin... Aamulla oli se ruusunpunerva, päivällä kullanhohtava —
— Ja illalla —?
— Illalla ei sitä yleensä ollutkaan. Se oli hajonnut harmaaseen
pilvilietteeseen.
Sisar Maria panee tyhjän lasin takaisin pöydälle, nyt tulee pesuvadin
vuoro.
— Sanon teille jotakin, sisar Maria, — alkaa taas potilas — mutta
älkää puhuko siitä kenellekään, sillä se on vuoren asukasten suuri
salaisuus...
Sisar Maria katsahtaa häneen kysyvästi — houriikohan hän nytkin?
— En puhu siitä.
Stefan Arató kertoo hänelle salaisuuden.
— Pilvien kulkutien yllä on taivas ikuisesti sininen.
Sisar Maria ajattelee hetkisen, hän ei vastaa mitään, mutta ilo luo
häneen kauniin ilmeen, joka valaisee hänen piirteensä, koko huoneen.