Varhain aamulla lähti Katica matkalle Oltváan.
Nyt ei hänellä kuitenkaan ollut rauhaa, ennenkuin hän oli saanut itkeä
Stefanin haudalla.
Hänessä vallitsi yhä vielä yksinäisyyden tunne, sielun tyhjyyden
kammo, kun hän kuljeskeli edestakaisin aamunvarhaisten, äkäisten
matkustavaisten tungoksessa.
Mutta äkkiä levisi hyväilevä lämpö hänen sydämeensä: hän oli
odotussalissa saanut näkyviinsä kapteeni Milkan kookkaan vartalon.
Kapteenista oli tuntunut, että se hermostunut kiireellisyys, jonka
vaikutuksen alaisena hän edellisenä iltana oli jättänyt Katicalle
hyvästi, voi antaa aiheen ilkeään väärinkäsitykseen; siksi oli hän
heti päättänyt pyytää lomaa ja kiiruhtanut asemalle, tarjoutuakseen
Katicalle seuraksi matkalle.
Hän itsekin iloitsi siitä miehekkäästä osasta, jota hän näytteli,
ja kun hänen sielunsa aaltoilu tavallisesti nousemistaan nousi,
kunnes hän joutui vastatuuleen, niin hän nytkin astuessaan sisälle ja
pannessaan lakkinsa terhakasti ja husaarimaisesti vinoon, tunsi itsensä
voimakkaaksi ja raikkaaksi, kuten yleensä voi tuntea vain kuusi jalkaa
pitkä soturi aamun kultaisessa koitteessa.
Muuten ei tuo mies koirineen näyttänyt niinkään hirveältä täydessä
päivänvalossa.
Kuka tahansahan oli kuullut samankaltaisia salaperäisiä tarinoita,
mutta kun kaikki selvisi, todettiin vain, että aina jotain perin
yksinkertaista ja tavallista piili niitten takana.
Katalinille ei edes juolahtanut mieleen, että Arató voisi olla
elossa. Surun ja osanoton kuohuttama aika oli jättänyt jälkeensä
niin voimakkaita ja ratkaisevia vaikutelmia häneen, ettei hän olisi
voinut edes kuvitella hyvää Stefaniaan elossa olevaksi, vaikka olisi
tahtonutkin.
— Hän sanoi, että hän Oltvássa aikoi pistäytyä Graczianin luona.
— Miksi ei Tikanlinnassa? kysyi Milka, joka yhä Katican tiedonantojen
perusteella sotki vanhan herra Graczianin herra Tancrediin Falernosta.
Tikanlinnassa ei nykyään ollut ketään, joka olisi valmistanut ruokaa.
Katalin vaikeni kuitenkin todellisesta syystä, siitä nimittäin, että
siellä ylhäällä puhuivat huonekalut yksinomaan Stefanista, eikä hänellä
ollut vähintäkään halua ryhtyä väittelyihin seinäkuvastimen kanssa tahi
saada moitteita nahkanojatuolilta.
Herra Graczian otti vastaan tyttärentyttärensä kysymällä, koska hän oli
ajatellut palata Budapestiin.
Mikäli tuli puheeksi asianhaarat Aratón kuoleman yhteydessä, ei hän
sanonut kuulleensa niistä mitään, hänen itsensä mielenkiintoa oli
herättänyt vain kysymys professorin testamentista.
Puolen tunnin kuluttua tuli kapteeni Milka vierailulle. Sehän nyt kerta
kaikkiaan oli tehtävä ja silloinhan oli paras päästä siitä niin pian
kuin mahdollista.
Jo tulomatkalla tänne oli hän ottanut tehtäväkseen hankkia
vaunut seuraavaksi päiväksi — heidän tarkoituksensa oli ajaa
kulkutautisairaalaan aikaisin aamulla — ja nyt tuli hän ilmoittamaan,
ettei yhtään vaunua ollut saatavissa, Oltván pika-ajurit eivät
nimittäin vuokranneet vaunujaan koko päiväksi.
— Käykäämme vähän matkaa puutarhoja päin, niin voimme poiketa vanhan
Bagyin luo. Jos itse pyydän häneltä, lainaa hän varmasti minulle
hevosensa, sanoi Katica.
Ja heti loisti hänen katseessaan entinen voitonvarma välke, jolla
hän ennen vanhaan oli houkutellut kauppias Vikuksen jo punnittuihin
rusinoihin lisäämään vielä puoli lusikallista kaupan päällisiä.
Herra Graczianin mielestä oli hitusen omituista, että paksuhuntuinen
leski aikoi hamuilla ympäri kaupunkia kapteeni Milkan kaltaisen
sotilashenkilön seurassa, mutta sittekun Katóka omasta alotteestaan
antoi havaita tulleensa korkeasti kunnioitetuksi naishenkilöksi, ei
hänellä enään ollut sanaakaan sanomista käyttäytymiskysymyksistä.
Hän tyytyi siis vain Pilatuksen tavoin pesemään kätensä, häntä eivät
lainkaan liikuttaneet Katókan touhut, — aivankuin hän olisi varannut
itselleen muuallaolo-todistusta mahdollista oikeudenkäyntiä varten.
Rouva Graczian taas suhtautui tyttärentyttäreensä Bonaparten äidin
tavoin kevyen epäilevästi: Herra Jumala, kunpa vain kaikki päättyisi
onnellisesti.
Tämäntapaiset huomautukset pakoittivat kuitenkin kapteeni Milkankin
keskustelun kuluessa sanomaan sanansa. Aivankuin ohimennen,
ilman vähintäkään kerskailua, pikemmin eräänlainen rakastettava,
vastustamaton husaarikevytmielisyys äänenpainossaan, huomautti hän,
että hänen isänsä oli armeijan liinavaatehankitsija — hän oli viimeksi
hankkinut parisataatuhatta vuodevarustetta...
Tällä hän saavutti sen, mihin oli pyrkinytkin. Graczian, jolla oli
miltei yhtä suuret ajatukset upseereista kuin näyttelijöistä, alkoi
hänessä kunnioittaa hänen ansiokasta isäänsä.
Matkan kuluessa näytteli Katica Oltván nähtävyyksiä.
Nyt puhui hän odottamatta niin liikutetulla ja lapsellisen
hempeämielisellä äänenpainolla syntymäkaupungistaan, kuin ei hän
Budapestissä olisi koskaan uneksinut muusta kuin Oltván herrojen
silkkihatuista.
Hän alotti vanhalla puusillalla, missä Pyhä Nepomuk yhä seisoi
vartiossa, kasvoillaan niin elämäänväsynyt ilme, kuin olisi hän
halunnut uhrata paljonkin, jos olisi voinut päästä eroon koko tuosta
julkijumalattomasta kuorma-ajuriroskaväestä, joka kiroili aamusta
iltaan pirssipaikallaan jyrkkien portaitten ääressä.
He kääntyivät Iso-kadulle, ja Katica kiinnitti seuralaisensa huomion
Kaitselmusta kuvaavaan krokotiiliin.
Oli lauantai-ilta ja kaikista porttikäytävistä valui pesuvesi purosina.
Pimeillä pihoilla seisoskeli paljaskäsivartisia, kapeanilkkaisia
neitosia, jotka antoivat todellisia voimannäytteitä harjan ja sangon
käyttelemisessä ja samalla ehtivät kertoa summattoman määrän juttuja.
Mutta silmänräpäyksessä muuttuivat he kivipatsaiksi, jos he portin
edustalla havaitsivat suruharsoisen naisen tahi vaalean upseerin.
Huomenna pukeutuvat nuo pienet lapsentytöt espanjalaisiksi
vallasnaisiksi ja menevät komeuksissaan Tuomiokirkkoon.
Oltválla oli kerta kaikkiaan onnellinen päivä.
Iso-kadulla kukkivat vielä iäkkäät lehmukset, talojen holvikäytävien
edustalla parveilivat ja hyrisivät porvarit kuin juopuneet ampiaiset,
suippokärkisten kattojen alla säteilivät ikkunat kuin valtavat
jalokivet hämyvalossa, koko kaupunki oli herännyt satavuotisesta
unestaan ja nuorentunut, kuin loistaisi sen suonissa joku kaunis,
sisäinen hehku.
Tuokaan pesä tuossa ei ollut koskaan tiennyt, mitä oli sota, tai, jos
se oli siitä tiennytkin, oli se ainakin sen heti unohtanut.
Kapteeni Milka oli ihastunut. Hän muuten ihasteli kaikkea vanhaa;
räsyinen kirjovaatteen palanen, vanhan kirjoituspöydän ummehtunut haju,
rappeutuneen talon mustuneet kaarikatot tuottivat hänelle salaperäistä,
miltei aistillista nautintoa.
Hän oli intohimoinen taiteen ystävä, mutta vanhoilla esineillä oli
häneen erikoinen vetovoima vaikkei niillä olisi ollut vähimmässäkään
määrässä yhteistä taiteen kanssa.
Hänen vampyyriluonteensa imi mielellään ravintoa menneitten sukupolvien
elinatoomeista.
Hän ei ymmärtänyt ottaa osaansa sykkivästä koskemattomasta elämästä,
hän kykeni vain nauttimaan siitä, mitä muut jo olivat sulattaneet ja
valmistaneet.
Sentakia harrasti hän myös taidetta ja kirjallisuutta.
Hän rakasti yhdessä Goldmarkin kanssa, Schumannin seurassa hän palveli
Jumalaa, hymynsä hän jakoi Shaw'n kanssa, Nordau sytytti hänet vihaan,
Oscar Wilde antoi hänelle aiheen tehdä hengellisiä kuolinhyppyjä ja
Nietzschessä hän tunsi järkensä sammuvan.
Linnunlaulua ymmärsi hän vasta silloin, kun Wagner esitti sitä
nuottipaperilla, luontoa jumaloi hän vain mukaelmassa, kun se riippui
naulassa. Hänen hermostonsa oli rakennettu kuin pumppulaitos, hän
uiskenteli ympäri elämän merta kuin medusa ja hänen varsinainen
elämäntehtävänsä oli imeä ravintonsa vieraitten eläimien jätteistä.
Oltván kaupungin nieli hän yhtä ahneesti kuin sen olisi tehnyt laguunin
satavuotinen mädäntyneiden elimistöjen kyllästyttämä lieju.
Katica ylpeili menestyksestä, jonka hänen synnyinkaupunkinsa saavutti,
ja veikistellen hän poimuttautui sen yhteyteen kuin vanha, kaunis
silkkihuivi, jonka varjostamina hänen nuorekkaat, kukoistavat kasvonsa
näyttivät vähintäin ihastuttavilta.
Tuomiokirkko oli kuitenkin suljettu.
Se ei tehnyt mitään, huomenna he ainakin tulivat ajamaan sen ohi ja
silloin voivat he pysäyttää vaunut hetkiseksi. Naamioitu Maria täytyi
Milkan ehdottomasti nähdä, sehän oli aivankuin juuri häntä varten.
Vanha Bagyi asui puutarhojen alapuolella, aivan Kolozvárin portin
edustalla.
Puutarhoissa näkivät he harvinaisen näyn.
Eräällä suunnalla aukaistiin portti vain tuokioksi.
Myrkynvihreällä mäenrinteellä tanssi joukko mustia nunnia iltataivaan
rusottavien pilvien alla.
Nunnat pitivät toisiaan kädestä ja tekivät pieniä, hupaisia, kömpelöjä
hyppäyksiä sinne tänne kuin karitsat. Lapsuuden aikaiset piirileikit
olivat viimeiset tanssiliikkeet, mitä nämät naiset olivat oppineet.
Seuraavassa silmänräpäyksessä suljettiin portti taas...
— Se oli kuin kaunis, hempeä kesäunelma — sanoi Milka.
Katica, joka tunsi kaiken, mikä koski Oltváa, tiesi myös kertoa, miksi
Notre-Damen-sisaret Oltvássa tahtoivat tanssia.
Vanha nunnaluostari oli alkuaan rakennettu Tuomiokirkon yhteyteen. Se
oli ikivanha kiviluola, minne ei aurinko koskaan päässyt tunkeutumaan,
koska se sijaitsi kirkon siimeksessä — hurskailla sisarilla ei myöskään
ollut puutarhaa, Oltván kaupungissa oli jo sata vuotta sitten asuttu
yhtä ahtaasti kuin mehiläispesässä.
Niin pitkälle kuin muistettiin, oli nunnille mitattu elämänpituutta
sangen niukalti. Harvoin saavutti heistä joku kahdennenkymmenennen
viidennen ikävuotensa.
Hurskaassa yksinkertaisuudessaan olivat nuo raukat rauhoittaneet
itseään ajatuksella, että Herra oli aikaisin kutsunut valitut luokseen,
ja Oltván kaupunkilaisväki oli tottunut alati uudistuviin nunnien
hautauksiin, joitten mielenkiintoisuus kasvoi huomattavasti senkautta,
että sisaret tavallisesti seisoivat paarien ääressä pukeutuneina
valkeaan morsiuspukuun.
Oltvássa nimitettiin täysin romanttisesti keuhkotautia
nunnakuolemaksi...
Oli kuitenkin tapahtunut muutos senjälkeen kuin Stefan Arató kerran
oli pistäytynyt Tuomiokirkkoon ja kuullut alituista, kuivaa yskimistä
nunnakuorin ristikon takaa.
Hänen henkisen kuulokykynsä edestä oli silloin kohonnut esirippu,
ja hän oli nähnyt tyttöraukkojen traagillisen kohtalon kaikessa
sen autiudessa. Tämä oli tietämättömyyden ja välinpitämättömyyden
surunäytelmää. Kaikki olivat siihen syypäät, myöskin hän itse.
Luostari oli taudin saastuttama jo vuosisatoja sitten. Keuhkotaudin
iljettävä lohikäärme oli väijyksissä ikivanhojen kellariholvien
hautamaisessa hämärässä, ja se imi nuorien neitojen verta.
Vielä samana päivänä oli hän käynyt piispan puheilla. Tämä oli
ihmisystävällinen ja voimakas persoonallisuus, joka viipymättä oli
sallinut hurskasten neitosten muuttaa luostarista.
Nyt asuivat nunnat ulkona puutarhoissa, kunnes uusi luostari ehdittiin
rakentaa valmiiksi, ja entiseen veljeskunnan huoneustoon aiottiin
sijoittaa kaupungin museo.
Nunnatanssia, johon aurinko ja lehmusten tuoksu antoivat musiikin,
tanssittiin nyt kukistetun petohirmun, maahan poljetun Kuoleman ruumiin
ympärillä. Ylistettiin Herraa; ja jos hän mielisuosiolla ymmärsi
hurskasten neitosten laulun, miksi ei hän myöskin olisi iloinnut heidän
tanssistaan.
— Kolumbuksen muna, sanoi Milka, kun Katica lopetti pienoisen,
surullisen tarinansa.
Omituista kyllä, mutta hänen huomautuksensa koski Katicaan.
Viime aikoina, kun hänessä oli alkanut syntyä epäluulo, että Aratón
nimen loisto alkoi hälvetä hänen otsaltaan, tunsi hän alati halua nähdä
kaikki polvillaan edessään, kun hän vain mainitsi vainajan nimen.
Milka taas oli viime aikoina ruvennut käyttäytymään siihen tapaan, kuin
olisi hän halunnut vapautua Aratón kunnioittamisesta.
Heidän välisessä suhteessaan oli jo esiinputkahtanut monenlaisia
äkkivaiheita. Hiljattain oli Milka ilman muuta alkanut käyttää Aratósta
vain Stefan nimeä ja puhua hänestä kuin uskollisesta ystävästään.
Sittemmin oli suhde taas kylmennyt, ehkä Milka oli kyllästynyt siihen...
Katican erikoisesta toivomuksesta söi kapteeni illallisen Graczianin
kotona, missä tuntui lamppuöljyn ja kunniallisuuden katku.
Kotimatkalla kohtasivat he erään ukon, joka tuli asemalta mukanaan
pääkaupungin päivälehdet. Kapteeni osti yhden ja pisti taskuunsa. Hän
aikoi lukea sen, ennenkuin menisi vuoteeseen kestikievarissa.
* * * * *
Bagyin kuskipojalle olivat he sanoneet: niin aikaisin kuin mahdollista
— Székely olikin ottanut heidän kehoituksensa vakavalta kannalta ja
hän naputti Katican suurelle ikkunalle juuri päivänkoiton noustessa
Graczianin ikkunaan.
Nyt lähetettiin hänet myös kapteeni Milkaa ahdistamaan ja pian alkoivat
leski ja hänen ystävänsä kasteisena aamuhetkenä pyhiinvaellusmatkansa
unohtumattoman vainajan haudalle.
— Tästä tulee varsin miellyttävä huvimatka — tuumaili Maria itsekseen,
samalla kun hän kääri vilttiä lesken jalkojen ympäri.
Tuomiokirkon portti oli jo avoinna, ja Katóka pukkasi aamunvarhaista
székelyä selkään päivänvalonsa kahvalla.
Kapteenille hän sanoi, että hän halusi lukea rukouksen Naamioidun
Marian alttarin edessä.
Hänen uskonnollisuutensa perustui oikeastaan kokonaan sille
korttipelaajantapaiselle taikauskoisuudelle, että salaperäiset mahdit
valvovat hänen kohtaloaan, ja näitten hyvien mahtien esikuvaksi oli hän
viime aikoina korottanut Naamioidun Neitsyen.
Vanhan temppelin kellarihämärässä heittivät maalatut ikkunat vinosti
kirkkoon kullanpunertavia ja hopeansinertäviä valosädenippuja.
Etäällä kaukaisinten pylväitten suojassa oli sivusta-alttari. Se sai
lempeää valoa sivulaivan suuresta ikkunaruusukkeesta.
Nainen säpsähti yllätyksestä... Ihme oli tapahtunut! Maria oli riisunut
mustan naamionsa.
Hänen sydämensä rupesi jyskyttämään... Hän jätti Milkan, kiiruhtaen
vain eteenpäin.
Niin, oli tapahtunut ihme.
Kielovalkein otsin, katse puhtaana ja haaveksivana, hymyillen suloista,
tuskantäyteistä kaikenymmärtävää ja kaikki anteeksiantavaa hymyilyä,
ylpeänä, mutta silti lapsellisen nöyränä, istui Maria ilman naamiota
valtaistuimellaan pilvien lomassa.
Miten tämä oli mahdollista? Mitä oli tapahtunut?
Katica tajusi äkkiä itsetietoisesti, että hän ajoi takaa salaista
ajatusta, ajatusta, joka pakeni ja lymysi syvälle hänen sieluunsa, kuin
kala puron kivien lomiin.
Kerran jo aikoja sitten, — ehkä se olikin unessa? — oli hän aavistanut,
että pyhä Neitsyt kerran tulevana päivänä oli riisuva mustan naamionsa,
ja silloin oli sen alta tuleva esiin nämä piirteet tuskanherkkine
hymyineen...
Ja nyt tiesi hän myöskin, mistä hän tähän asti turhaan oli yrittänyt
päästä selville, ketä nimittäin nämät kasvot muistuttivat: Maria
Emberiä.
Maria Ember... Hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan oli
rautapanssareita ja kaikki kolme häräntappajaa kultatorvineen
käänsivät lempeät katseensa ja miehekkään itsetietoiset suunsa
suojelushengetärtään kohti.
Miksi tuli Katóka niin apealle mielelle? Niin huolestuneeksi, kuin
olisi hän menettänyt jotakin, jota hän ei tosin koskaan ollut
omistanutkaan, mutta joka kuitenkin oli hänelle tärkeämpää kuin kaikki
muu, tärkeämpää kuin itse elämä.
Kapteeni Milka piti kuvasta. Hän ymmärsi vanhoja maalauksia ja
selitti ystävättärelleen, miten kuvan ikä voitiin määrätä pensselin
käytön perustuksella, mutta myös Neitsyen piirteistä, kiitos niitten
ilmehikkäisyyden.
— Nämät kasvot ovat joka tapauksessa maalatut ennen Urbinolaisen
Rafaelin aikaa — muistattehan, rakas ystävätär, Filippo Lippin ja Fra
Angelicon madonnat —?
Rouva Arató ei vastannut; huolimatta hänen syvästä alakuloisuudestaan
välkkyi kuitenkin pieni pilkallinen hymy hänen suupielissään, hymy,
jonka hän tuntui oppineen häräntappajalta Neitsyen oikealla puolella...
Hän viittasi suntiolle ja kysyi häneltä:
— Kuka on maalannut Naamioidun Marian kasvot?
— Uudistamistyön oli tehnyt eräs maalari Szakács. Hän oli tullut sinne
Oltvá-laakson sairaalasta, hän unohtui pappilaan ja on siellä vielä
tänäkin päivänä.
Oikeastaan oli hän saanut tehtäväkseen vain puukynttiläkruunun
kultaamisen, mutta eräänä iltapäivänä oli hän sulkeutunut kirkkoon,
ottanut alttarin työnsä alaiseksi ja poistanut mustan naamion Marian
kasvoilta.
Toiset olivat tyytymättömiä, mutta kansa yleensä oli ihastunut
kauniiseen, valkeaan Jumalanäitiinsä.
Kun suntio puhui, kohotti Milka päänsä kohti maalattuja ikkunoita.
Hänen piirteitään ei voinut nähdä, mutta hänen kasvonsa olivat
verenpunaiset... Nyt hän käsitti, mitä Katican pilkallinen hymy
merkitsi!
— Nyt voimme lähteä, sanoi hän.
Vaunut ratisivat pohjoisen portin tunnelikäytävän läpi ja he tulivat
miltei pyörypäisiksi voimakkaasta päivänpaisteesta, kun he saapuivat
ulos tuosta keski-aikaisesta ketunpesästä.
Edessään näkivät he mahtavan Tikanlinnan. Tumman metsän keskeltä,
joka peitti rinteet, kohosi kallion huippu jyrkkänä ja korkeana kohti
taivasta, kuin saari myrskyisänä aaltoilevasta merestä.
Sen hopeanharmaille seinämille loivat muinaiset vesiuurteet
syvänsinisiä varjoja.
— Tuolla ylhäällä on lukemattomia onkalolta, sanoi Katica. Muutamissa
niistä on tavattu ikihärkien sarvia...
Oltvá-virran nousevalla rinteellä sijaitsi vanha talo,
matala-rakenteinen ja sen pärepeitteisellä katolla oli joukko
yliskamareja. Sen yksi sivu oli aivan synkkä, toisen väritti nouseva
aurinko hopeanhelottavaksi.
Myöskin puiston tumman lehtikruunuston reunusti värisevä hopea-sirppi.
Kapteeni Milka muisteli, missä hän ennen oli nähnyt samanlaisen
maisemakuvan, kun Katica omituisen väräjävällä äänellä huudahti:
Tikanlinna!
Kapteeni ei vastannut kuitenkaan mitään. Katican ivallinen hymy äsken
tuomiokirkossa tuotti hänelle yhä vielä tuskaa...
Laulava kulkue läheni tasaisessa, reippaassa tahdissa pitkin maantietä.
Ne olivat sotilaita.
Székely pidätteli hevosia ja ajoi varovasti niitylle tien viereen.
— Odotan, kunnes nuo ovat menneet ohi, sanoi hän.
Mutta Katica ei nähnyt mitään muuta kuin Tikanlinnan... Ikkunat olivat
avoinna, vanha Miklos oli ehkä saanut tietää, että Katica oli tulossa
Oltváan.
Katonharjalla räpyttelivät kyyhkyset siipiään ja kuhertelivat.
Ruostetäpläinen, suuri kyyhkynen istui erillään muista. Se käyttäytyi
aina, kuin olisi sillä ollut joku salainen suru.
Ja Katóka tuli yht'äkkiä ajatelleeksi iso-isä Aratón sinisiä kirjoja
ja Kultaviulua... Kuinka usein hän olikaan vaivannut päätään
tuumailemalla, mitenkä lie loppunut satu Unissakävijä-prinsessasta!
Milkalle hän sanoi:
— Pistäydyn tuonne ylös hetkeksi — noudan erään kirjan — palaan tuokion
kuluttua... Odotattehan?
Hän oli jo hypähtänyt vaunuista ja kiiruhti puutarhan veräjän läpi.
Ääneti katseli Milka hänen menoansa, näki hänen mustan hameensa
katoavan vattupensaitten taakse ja sitten taas vilahtelevan ylempänä
tiellä.
Hän piti Katókan käyttäytymistä omituisena, miltei loukkaavana...
Pistäydyn tuonne ylös hetkeksi! Olisihan hän voinut lisätä: onko teillä
halua tulla mukaan?
Hän otti sanomalehden taskustaan, ja syventyi siihen harmistuneena
kuten mies, jota on loukattu. Hän oli ostanut sen edellisenä iltana,
mutta unohtanut sen lukea.
Äkkiä rupesi lehti vapisemaan hänen kädessään. Sen sumuharson takana,
joka oli peittänyt hänen katseensa, sekaantuivat kirjaimet...
Professori Stefan Arató elää... Huhu hänen kuolemastaan oli
päässyt liikkeelle jostakin selittämättömästä väärinkäsityksestä.
Hänellä oli ollut lavantauti, ja hän oli maannut Oltvá-laakson
kulkutautisairaalassa... Mutta toissapäivä-iltana oli hän ihka elävänä
ollut pääkaupungissa itse peruuttamassa huhun... Yöjunassa oli hän
matkustanut takaisin Oltváan... Hänen puolisonsa oli seurannut häntä
aamujunassa.
Kapteeni Milkan katse etsi Katicaa. Juuri nyt nousi hän leveitä
portaita, nyt seisoi hän Tikanlinnan pylväskäytävässä.
Tuolla ylhäällä odotti Katikaa kuolema! Jos Milka huutaisi, voisi hän
vielä pidättää häntä, saada hänet kääntymään takaisin...
Hän ei huutanut. Taas tuntui sydämen ympärillä kylmää turtumista,
jäykistymistä Zaklikovin luona... Kokoonlyyhistyneenä, kauhistuneen
tunteettomana istui hän vaunuissa ja katseli miten mustapukuinen nainen
astui sisään viheriäisestä portista...
Katóka astui sisään, kävi läpi koko käytävän, aukaisi oven
arkihuoneeseen ja jatkoi kulkuansa kirjastoon.
Ei missään elävää sielua — olisi voinut varastaa vaikka koko talon
vanhalta, kunnialliselta Miklosilta.
Hän kulki pehmeästi ohi suuren peilin, joka ulottui lattiaan asti. Kun
hän näki itsensä mustan pukunsa viivoissa, hän aivan pelästyi: Jumala
taivaassa, miten paksuksi hän taas olikaan tullut! Hänelle se merkitsi
kaksinkertaista onnettomuutta, sillä hänen kasvonsa näyttivät silloin
helposti yksinkertaisilta ja vastenmielisiltä. Hänen täytyi todella
ryhtyä johonkin!
Kirjastossa meni hän suoraan sen laudakon luo, missä iso-isä Aratón
kirjat olivat. Kultaviulua ei hän kuitenkaan löytänyt sen entiseltä
paikalta.
Miten harmillista! Ja kuitenkin tiesi hän aivan varmaan panneensa sen
takaisin viime kerralla...
Hän kääntyili ympäriinsä — ah, miten hyvä tuoksu täällä olikaan! Hän ei
ollut koskaan voinut käsittää, mistä se johtui, ettei missään muualla
maailmassa tuoksunut niin hyvältä kuin täällä Tikanlinnassa.
Hän katseli ympärilleen — suurelta tammipöydältä sai hän näkyviinsä
muitten paperien joukosta sinikantisen vihon... Hän otti sen; isoisän
sirolla ja koukeroisella käsialalla oli siihen kirjoitettu: Kultaviulu.
Hän selaili sitä umpimähkään ja luki koneellisesti ja nopeaan.
Prinsessa Unissakävijä istui meren rannalla ja soitteli kultaista
viuluaan.
Silloin tuli harmaa laiva purjehtien yli meren vetten ja laivasta nousi
maihin harmaa nainen.
Harmaa nainen sanoi prinsessalle: Tunnetko minut, Unissakävijä?
Ja prinssessa pelästyi, sillä naisen ääni kaikui kuin kellarin
syvyydestä.
Taas sanoi harmaa nainen: Ja jos et minua tunne, Unissakävijä, niin
tästä lähin opit minut tuntemaan, sillä nyt jään ainaiseksi luoksesi...
Satulähde olisi edelleen jatkanut lirisemistään, mutta Katalinin huomio
suuntautui toisaalle. Hänen katseensa pysähtyi siniseen, hienoon
savukiehkuraan, joka väikkyi riippulampun alla ja hiljaisin tuudituksin
pyrki tasapainoon.
Pronssikipposen reunalla oli savuke... Sellaisia savukkeita oli
Stefankin tavallisesti polttanut, jopa välistä itsekin puolisalaa.
Kuoleman hiljaisuus vallitsi, vain hänen oma sydämensä sykki
kovaäänisesti ja rajusti...
Oli aivan varmaa: huoneessa oli joku toinenkin, ei vain hän yksin! Ehkä
lymyssä ikkunaverhojen takana tahi kaapinsuojissa, tirkistellen ilkeän
vahingoniloisena — seuraavassa silmänräpäyksessä voi vieras hyökätä
esiin, tahi myös voi tuttu ääni, joka tahallaan teeskenteli outoa,
huutaa jostakin nurkasta: Kato — Kato — Katóka!
Mutta sitten pyyhkäisi hän otsaansa — mitä lapsellisuuksia! Pelästyä
sytytetystä savukkeesta! Kato, Kato — etkö ehkä olekaan homo sapiens?
Hän saavutti tasapainonsa ja alkoi täydellä ponnella etsiskellä
kirjastossa... Hän tutki joka ainoan sopen — mutta mistään ei ollut
ketään löydettävissä!
Uunin korureunalla oli pieni, pyöreä, pronssinen kehys; ennenaikaan
oli siinä Katalinin tyttöaikainen valokuva, mutta nyt hymyilivät siinä
hänelle Pal Aratón kasvot, omituisen suruiset... Kuka oli vaihtanut
kuvan? Ja minkätähden?
Hänen katseensa osui kirjoituspöydälle ja hän tuli kalmankalpeaksi...
Paperi-arkki, puoli sivua kirjoitusta, viimeisen rivin muste kiilsi
vielä kosteana... Se oli hänen, Aratón, käsi-alaa!
Hän meni lähemmäksi, kallistui alas ja tuijotti paperiin jäykin
katsein. Ylinnä sivulla oli kirjoitettuna: Mikro-organeja, ja tämän yli
oli vedetty kaksi viivaa.
Tämän alla oli latinalaisia numeroita ja kappaleitten otsikkoja. Kirjan
ensimäinen suunnittelu.
Niin, aivan oikein, hän oli aina sanonut, että juuri se kirja täytyi
hänen kirjoittaa.
Useita kertoja oli hän aikonut ryhtyä siihen, mutta työ ei ollut
ottanut sujuakseen, leikillään oli hän lausunut, että hän oli tullut
laiskaksi, senjälkeen kuin oli mennyt naimisiin...
Ja nyt oli hän käynyt siihen käsiksi!
Katókan sydäntä särki, samoin kuin sinä yönä, jolloin hän etsi
kuollutta puolisoaan kaupungin kaduilla.
Nyt etsi hän häntä taas kaikista huoneista. Hän oli jo puhkeamaisillaan
itkuun ja huutamaisillaan: Stefan, älä hymyile kauempaa — minähän
täällä olen, Katóka!
Mutta äkkiä jäykistyi hän kuvapatsaaksi, kasvot suunnattuina parvekkeen
ovelle päin.
Oltván puoleisella parvekkeella oli väkeä.
Salissa oli hämyistä. Lasi-ikkunan silkkisuojustimen läpi näki Katóka
heidät kuin häikäisevän valkean udun kattamina.
Nousevan auringon hohteessa näki hän hänet, miehensä.
Peterkekin oli siellä.
Ja eräs nainen — Maria Ember! — hänellä oli pieni pojannypykkä
sylissään ja tätä hän opetti pitämään lusikkaa kädessään... Kun Maria
hymyillen kallistui poikaa kohden, muistutti hän aivan Maria-neitsyen
kuvaa Oltván tuomiokirkossa.
Kenenkä oli lapsi? Se oli voimakas kuin härkävasikka, ja silmissä
loisti viidenkymmenen syntymättömän sukupolven elinvoima...
Kiihtyneenä vakoili Katóka lapsen piirteistä jotain
perhesamannäköisyyttä — kenenkähän voi lapsi olla?
Siellä oli vielä yksi olento: Kantor. Se seisoi Marian vieressä, laski
päänsä hänen polvelleen ja katseli tarkkaavaisena, kun hän opetti lasta
syömään. Se otti aina kiinteästi osaa kaikkeen, mikä koski ruokaa.
Katóka sai omituisen päähänpiston.
Hän, Kata Graczian oli laiskotellut koulussa, josta hän oli karannut.
Hän oli sulkeutunut vieraaseen huoneeseen. Tämä oli kuuluisan Stefan
Aratón, ja täällä oli hän uskaliaasti kulkenut kaikkien huoneitten läpi
ja nyt seisoi hän tirkistelemässä, miten perhe söi aamiaista.
Hänkö olisi ollut Stefan Aratón puoliso? Hahaa! Kerranhan oli eräs
prinssi ollut hänen miehenään ja kerran taas englantilainen ministeri.
Hänellähän oli tavallisesti niin omituisia seikkailuja unessa.
Mutta nuo tuolla parvekkeella eivät tunteneet häntä, jos ei hänkään
heitä. Ne siellä kuuluivat yhteen, yhteiset ajatukset ja tuskat olivat
painaneet sukulaisleiman heidän kasvoihinsa.
Katóka ei tuntenut heidän ajatuksiaan, ei hän myöskään tiennyt mitään
heidän tuskistaan.
Täällä tunsi hän itsensä vieraammaksi kuin koskaan missään muualla.
Juuri samana hetkenä kohotti Kantor päätään ja alkoi hiljaa murista,
katsellen ovea kohti. Se vainusi jotain vierasta.
Ei, Katóka ei tahtonut, että he olisivat nähneet hänet surupuvussa...
Pois täältä, kauas pois!
Varpaillaan hän kiiruhti takaisin arkihuoneeseen, käytävään —
eteenpäinkallistuneena, hameet kiinteästi vartalon ympäri vedettyinä
hän katosi alas puutarhaan...
Kukaan ei nähnyt häntä, vain suurihilkkainen rastas kiiruhti
vattupensaitten taa, hätäisesti siipiään räpytellen.
Hän oli jo lähellä veräjää, kun hän äkkiä tuli ajatelleeksi
odottajaansa ulkona: kapteeni Milkaa.
Mitenkä tulisi hänen nyt suhtautua kapteeniin? Hänenhän täytyi sanoa
jotakin Milkalle, mutta mitä?
Hän pysähtyi vattupensaitten keskelle. Siellä ei kukaan häntä nähnyt ja
hän rupesi järjestämään pukuaan ja vähäsen ajatuksiaankin.
Pitikö hänen itkeä vai nauraa, kieltääkö kaikki, vaiko myöntää osittain?
Tuliko hänen olla halveksivan kylmä, leiskua loukkautuneen tulisena
vaiko tuskaisena väristä?
Oliko parempi, että hän esiintyi ylpeänä eikä masentuneena, vaiko
voimakkaana naisena, lujana rakkaudessaan sanoen: rakkaani, näin olen
tehnyt teidän tähtenne, näin paljon kärsin teidän takianne, mutta en
kadu. Olen sittenkin iloinen, näettehän, olen teidän...
Kauniin Zolkyn tytär seisoi vielä vattupensaitten keskellä ja otti
hätäillen ja kömmähdellen sielunsa vaatevarastosta esiin erilaisia
vaateparsia; hän otti niitä käsiinsä, tutkiskeli niitä ja heitti taas
luotaan kaikki nuo eri Katat, Katot, Katókat, Katalinit ja Katicat. Hän
ei tiennyt, mihinkä hän olisi pukeutunut tätä tilaisuutta varten.
Ja kun hän siinä viipyi ja tarkasteli itseään, vaihtui hänen
kasvoillaan — kuten tuskin huomattavat, heikot pyörrevirrat vedenpinnan
alla — aivan vastakkaisia ilmeitä: vienoja ilon, pelon, rakkauden,
neitsyellisen jyrkkyyden, kaipuun ja alistumisen väreilyjä.
Tuolla alhaalla tiellä marssi yhä sotilaita ohitse.
Kohti kirkasta, kastekimalteista kesä-aamutaivasta kohosi kaunis,
hempeä sotilaslaulu:
Olin virpi puhtoinen,
äidin rakkaan
kukka ruusuinen.