Muutaman minuutin matkan päässä parakkien alapuolella häämöitti suuri,
lehtevä saari tummanviheriänä.
Ennen aikaan oli sen nimenä ollut Neitoskartano, silloin olivat
Siebenbürgenin ruhtinattaret siellä hoivanneet laajalti ylistettyjä
ruusulehtojaan, mutta aikojen kuluessa olivat ruusupuut kuivuneet ja
paikan nimi jokapäiväistynyt aarrekammiosaareksi.
Kun Stefan Arató kulki pitkin uutta puusiltaa, joka johti saarelle,
johtui hänelle äkkiä mieleen, miten hartaasti hän ennen muinoin oli
tänne kaivannut.
Pikku poikana oli hän välistä juossut kotoa — tänne oli jalkaisin
Oltván kaupungista kolmen tunnin matka — istuakseen puolet päivät
virran rantaman värikkäitten kivien joukossa ja katsellakseen kaipuunsa
saarta.
Toisella puolen seisoi valtavia poppeleita vahdissa. Silloin tällöin
humisivat ne juhlallisesti kuin kaikkivaltiaan Jumalan urut. Joku
yksinäinen tornihaukka kaareili tuulessa tuutivien puunhuippujen yllä.
Kerran auringonlaskun aikana oli hän nähnyt riikinkukon nukkuvan
kaukana toisella rannalla.
Se oli istuutunut sammaleiselle kivimuurille, villihumalan rehevien
köynnösten väliin pää siipien alla.
Sillä kertaa oli pikku poikanallikan vallannut surumielinen,
satutunnelmainen ikävöinti tuolle saarelle, samallainen kaipuu, jota
hän tähän asti oli kokenut vain nähdessään sateenkaaren tai heloittavan
pilviportin iltaruskotaivaalla.
Vielä tänäpäivänä oli saari kaipuun saari, mutta nyt oli kompassineula
päinvastaisessa suunnassa; saaressa asuivat nyt sellaiset, joita
näivetti halu ulkomaailmaan. Sillä neitossaarelle olivat nyt
sotilaskulkutautisairaalat rakennetut.
Ennen syksyisin olivat kulkutaudit kasvaneet jättiläislohikäärmeiksi,
jotka levittivät siipensä yli koko maan; onneksi olivat ne taas
käpertyneet kokoon ja oleilivat lymypaikoissaan rajalla kuin pienet
myrkylliset käärmeet. Parakkileiri oli niistä vapautettu, nyt mahtuivat
sairaat pienelle saarelle.
Stefan Arató kysyi vahdilta sisar Mariaa. Heti lähetettiin sotilas
koleraparakeille.
Professorikin ohjasi askeleensa sinne. Sisällä pensaikossa
kuhersi lukuisia tunturikyyhkysiä ja niitten syvät, helmeilevät
äänet helisivät, kuin itse auringon valo, joka kätkeytyi oksien
ristikkoverkkoihin, olisi saanut äänen ja alkanut puhua.
Hartauden tunne sai vallan Aratóssa. Hän vaelsi pyhällä paikalla;
täällä poppelien juhlallisen pylväistön alla istui tuomarina itse
Luonto.
Se, jonka se pani oikealle puolelleen, sai mennä rauhaan Äitinsä
syliin. Niitten taas, jotka jäivät vasemmalle puolelle, täytyi
vielä kerran palata puusiltaa pitkin takaisin elämän ahdinkoon ja
myllerrykseen.
Kun hän siellä väsynein askelin kuljeksi lehtitunnelissa, hiipi saaren
raikkaus ja tyyni rauha hänen sydämeensä. Miten ihanaa olisikaan saada
unohtaa kaikki, ja tulla uudelleen lehdeksi, metsäkyyhkyseksi tahi
tomuhiukkaseksi, joka tanssi auringonpaisteessa!
Hiekka kitisi nopeitten, keveitten askelten alla; Maria Uzon tuli
käyden.
Kun hän tuli lähemmäksi jättiläispuitten alla, tuntui professorista
taas siltä, kuin olisi hän saapunut hyvin kaukaa, ja että hän oli
vaeltanut yksinään tuhannen vuotta.
Sisar Maria tunsi heti Aratón. Ja omituista kyllä, hänkin ajatteli
jotenkin samaan suuntaan sinä hetkenä: miten yksin kulkeekaan tuo mies
täällä korkeitten puitten alla!
— Olen kuullut, että olette tullut alas Karpateilta sairaitten kanssa,
tervehti hän.
Stefan nyökkäsi. Niin, niitten puolesta oli hän nyt valmis.
— Saanko puhutella Frobischeriä? kysyi hän.
— Ylilääkäri on juuri alhaalla ja kylpee Oltvássa alilääkärin kanssa...
Mutta jos on kiire —
— Eihän toki. Nyt on minulla todella hyvää aikaa.
Saarella oli sillä kertaa vain kaksi lääkäriä, molemmat amerikalaisia,
Frobischer ja hänen apulaisensa. Vain sattumalta oli sota yllättänyt
heidät Unkarissa — he olivat juuri olleet paluumatkalla Persiasta — ja
kun he arvelivat voivansa palvella ihmisyyttä Unkarissakin, pysähtyivät
he sinne.
— Tuletteko tarkastamaan sairaalan? kysyi nainen.
Arató pudisti hymyillen päätään.
— Oletteko sairas? — kysyi sisar Maria, joka ei hetkeksikään ottanut
pois katsettaan hänen kasvoistaan.
— Sentakia olen tullut...
— Kulkutautisairaalaan?
— Minulla on ollut lavantauti nyt jo viisi päivää. Mieluimmin haluaisin
päästä vuoteeseen nyt heti, olen väsynyt...
Naisen suuret silmät tulivat vielä suuremmiksi.
— Alhaalla puutarhapaviljongissa — sanoi hän hiljaa.
Paviljonki oli alhaalla joen rannalla. Se oli ikivanha, muodoton,
mutta omalla tavallaan tyylikäs kivitalo, joka oli jäänyt jälelle aina
saaren kulta-ajasta asti ja kerran olivat ruhtinaalliset naiset siellä
laittauttaneet tuoksuvat vuoteensa.
He kulkivat kahdeksankulmaisin tiilin kivetyn, valkeaksi maalatun
käytävän läpi ja sisar Maria aukaisi kapean tammioven.
— Herra Szakács, nyt tarvitsemme huonetta!
Pieni punaisenkeltainen mies, jolla oli suippo leukaparta,
tirkisti ulos ovesta. Mefisto, jonka sairaus oli taltuttanut. Hän
oli uskomattoman laiha, ja hänen ulkonevat korvansa olivat aivan
läpinäkyvät.
Sisar Maria sanoi hänelle:
— Lähden alas varastohuoneeseen, saatte laittaa kimpsunne kuntoon sillä
aikaa. Kun palaan, pitää herra Szakácsin olla valmiina.
Matalapuheinen nainen oli tuokiossa tullut sangen jyrkäksi.
Herra Szakács teki kunnioittavan viittauksen kädellään — se oli hänen
mieliliikkeensä — otti sitten esiin selkäreppunsa ja heitteli siihen
kiukkuisesti kaikki, mitä hän sai käsiinsä.
— Olen jo niin perin kotiutunut tänne — mutisi hän — ja kuitenkin
lähetetään minut pois. Se on todella ikävää! Katsokaahan, olen ihminen,
joka pidän yhdessä paikassa elämisestä... Koskaan en ole, Jumala
paratkoon, löytänyt paikkaa, jossa olisin saanut olla rauhassa...
Hän oli vain tavallinen sotamies, mutta ei kuitenkaan ollut
millänsäkään Aratón kultareunuskauluksesta, ehkä hän jo nyt vainusi
hänessä kärsimystoverin.
Kun hän siinä seisoi kumartuneena säkkinsä yli, vilkaisi hän olkansa
takaa professoriin.
Lavantauti? kysyi hän tuttavallisesti virnistellen. Minullakin on se
ollut. Se ei ole mikään ikävä tauti, saa vaan nukkua ja nähdä unta mitä
ihmeellisimmistä asioista, muuten ei sairaille voi mitään tehdä, joko
kuolee itsestään tai myös voi tulla terveeksi...
Taas viittasi hän kädellään, ettei siitä asiasta edes kannattanut
puhella — ja pisti luonnosvihon ja joukon piirustustarpeita säkkiin.
— Taiteilijako? kysyi Arató, joka ei mitenkään voinut pitää tuota
punaista miestä sen todellisempana kuin jotakin kuluneiden öitten
unihaahmoja.
Vastauksen asemesta kalasti Szakács luonnosvihkonsa ylös selkärepusta,
selaili sitä vähäsen ja piti sitä Aratón silmien edessä.
— Teidän armonne voi katsella! (Hän kutsui esikuntaylilääkäriä armoksi).
Se oli lyijykynäpiirros. Maria Emberin muotokuva. Pää, joka
oli piirretty puritanisen yksinkertaisesti ja hämmästyttävällä
luonnehtimistaidolla. Arató johtui ajattelemaan Holbein nuoremman
muotokuvatutkielmia Windsor Castlessa.
Omituista kyllä, huolimatta siitä, että kuva esitti rouva Uzonia
korkeassa kauluksessa ja uusimuotisessa hiuslaitteessa, vaikutti se
ehdottomasti madonnan päältä.
Herra Szakács tarkasteli itsekin kuvaa silminnähtävällä ihastuksella ja
alkoi ylistää sitä teeskentelemättömällä sulavuudella. Nyt ei hän enää
viittaillut kädellään, selvästikin nyt kannatti puhua asiasta...
Tämä on kuva, jota ei moni tee perässäni... Nykyään ei yleensä ole
ketään, joka voisi tehdä sen perässäni. Hän ei edes ole istunut
mallina, hän ei edes tiedä, että olen piirtänyt hänet. Onko teidän
armonne katsellut sisar Marian piirteitä? Katsellut niitä oikein
tarkasti? Niissä on syvyyttä joka, joka — niin yhdellä sanalla: niissä
on syvyyttä. Hän piilotteleiksee, aivankuin hän kainoksuisi, että hän
on sellainen kuin on... Tavallisesti näyttää hän siltä, kuin kantaisi
hän paksua huntua tai naamiota — huntua, jonka hän on itselleen kutonut
kainoudesta, tahi ehkä ylpeydestä, tahi en oikein tiedä, mistä...
Mutta minä olen urkkinut kaikki hänen salaisuutensa. Minulle on
huntu kohotettu, kasvot ovat puhuneet. Olen nähnyt hänet kyynelissä
ja rukouksessa, olenpa nähnyt hänen nukkuvankin... Hän rukoili
puolestani, kun hän luuli, että laskisin kelkkamäkeä... Yökaudet
katselin häntä, jokaisen hänen piirteensä otin omakseni, ja nyt
osaan hänet ulkoa... Hänellä on naisellisimmat, lempeimmät piirteet,
mitä koskaan olen nähnyt elämässäni. Sanokaa minulle, oletteko
nähnyt sisar Marian nauravan? Se on sinänsä jotakin aivan erikoista:
auringonnousu kasteisen niityn hohteessa... Hänen hymynsä on otsonin
kyllästyttämää...? Mutta hymyilevä Maria on minulle käyttökelvoton,
tahdon saada surullisen Marian. Teidän armonne saa kyllä nähdä, jahka
vain olen sen värittänyt alttaritaulua varten! Lähimpinä aikoina en
tulekaan maalaamaan muita kuin madonnan-kuvia... Tästä tulee oikea
Jumalanäiti, nainen kaikkia naisia korkeammalla, kuningatar ja
palvelijatar samassa persoonassa: Mater perfecta.
Arató piti luonnosvihkoa kädessään.
Tämä herra Szakács, tai mikä hänen nimensä nyt taas olikaan, oli
nerokas jäljittelijä Isän Jumalan armosta, hän oli niin täynnä
mukailutaitoa, että sitä miltei täytyi pitää luomisvoimana.
Hän oli nähnyt ja kuvaillut sellaista, mitä Arató tähän asti oli
vain aavistanut Marian kasvoissa olevaksi: sielun. Hänen puhtaan ja
kuitenkin haaveellisen, ylvään, mutta silti nöyrän, voimakkaan mutta
kuitenkin naisellisen sielun.
Ulkopuolella kaikui askelia tiililattialla. Sairaalan palvelijat
tulivat lakaisuvehkeineen ja vuodevaatteineen.
Herra Szakács otti vihkon Aratón kädestä, heilautti säkin selkäänsä,
teki kunniaa hienommin kuin minkään kansallisuuden sotilas tähän asti
ylempiselleen ja meni.
* * * * *
Herra Szakács oli aivan oikeassa väittäessään: lavantauti ei ole mikään
ikävä sairaus; sairaalla ei ole vähintäkään vaivaa siitä.
On aikaa ajatella, vaikka tietenkin ajatukset kulkevat
jättiläissaappaissa, ja jos kuume nousee, on vain kissanloikkaus
Pohjantähdestä Orioniin.
Mutta välistä kuume myös laskee, potilas ajaa Orionista maahan kuin
lapsi halkopinon harjalta ja sillä on omat vastenmieliset seurauksensa:
jos on haavoja sairaan muinaisessa maisessa olomuodossa, alkavat ne
uudelleen vuotaa verta.
Heti kun sairas palasi kotiin maapallolle, seisoi hän silmä vasten
silmää Katalin edessä. Katalinin vartalo sukelsi esiin kuumehuurusta
kuin julma arvoitus.
Hänen puolisonsa tiesi kaikki hänestä, mutta ei kuitenkaan ymmärtänyt
mitään. Kuka oli tuo nainen?
Kiinalaisten Kirin juolahti hänen ajatuksiinsa... Kirin on eläin,
jolla on pirun haahmo ja joka voi itselleen ottaa ihmismuodonkin...
Tuntematon ottaa kauniin tytön, jonka hän tapaa metsässä,
puolisokseen... Monta vuotta elävät he levossa ja rauhassa, mutta
kerran, kun aviopari kulkee metsässä, muuttuu nainen taas eläimeksi ja
puikkii nauraa hohottaen näreikköön... Hän ei ollutkaan nainen, vaan
Kirin.
Ja ne vuodet, jotka mies oli elänyt onnellisena Kirinin kanssa,
tuntuvat hänestä vielä kauheammalta ja nöyryyttävämmältä muistolta kuin
itse erehdys.
* * * * *
Arató heräsi äkkiä sängyssä.
Sisar Maria seisoi avonaisen ikkunan ääressä ja katseli mustia pilviä,
jotka viettivät päivällislepohetkiä kaukana taivaanrannalla tahi ehkä
hän kuuntelikin villikyyhkysten yksitoikkoista kuherrusta.
Kun sairas liikahti, käännähti sisar Maria ja tuli äänettömin askelin
vuoteen luo, kädessään kuumemittari.
— Vetäkäämme vuode lähemmäksi ikkunaa — ehdotti Arató. Maisemaa en
tosin näe, mutta sitä enemmän taivasta.
Sisar Maria tunsi sairaan mieltymyksen pilviin. Hymyillen hän sanoi:
— Taivaalla ei ole mitään uutta tänään. Vain tuonne kauas vuorten
taakse ovat eilisestä alkaen pilvijättiläiset leiriytyneet.
Kuumemittari ei tällä hetkellä osoittanut olevan kuumetta juuri
nimeksikään.
Professori pyysi saada nähdä kuumekaartansa. Hän heitti silmäyksen
kaariviivaan, josta nainen piti tarkkaa huolta, ja sanoi:
— Lumiröykkiöt kasvavat. Tänään tai huomenna alkaa minun pitkä viikkoni.
Silloin sanoi Maria odottamatta:
— Koska saapuu puolisonne?
— Hän ei tule lainkaan — vastasi sairas kuivasti. —
— Hän ei ehkä tiedä, että olette sairas.
— Ei.
Sisar Maria istui vaiti hetkisen ja kysyi sitten hiljaa:
— Lähetänkö sähkösanoman?
— Ei, älkää tehkö sitä.
Nainen meni pois ikkunan luo, mutta tuli kuitenkin takaisin.
— Luuleeko professori, että meillä on oikeus pitää tämä häneltä salassa?
— Kyllä, olen sitä mieltä.
Maria silitti tyynyä sairaan pään alla. Lempeästi, miltei nöyrästi hän
sanoi:
— Älkää pitäkö minua ujostelemattomana, mutta — se ei varmastikaan
ole viisasta! Pelkään, että te sulasta hellyydestä tulette kovin
suututtamaan Katalinin... Eräät elämän hetket täytyy vilpittömäin
aviopuolisojen kokea yhdessä — Teidän elämänne on nyt tullut sellaiseen
kohtaan...
— Vilpittömät aviopuolisot — niin, se on totta. Mutta minä ja Katalin
emme olekaan aviopuolisot, — sanoi Arató suljetuin silmäluomin.
Sisar Marian herkkä ihonväri tuli lumivalkeaksi.
Arató aukaisi taas silmänsä.
— On parempi, että puhumme suoraan. Elämäni tulee nyt viikkokaudet
olemaan teidän käsissänne — ja silloin ei ole mitään tarkoitusta salata
sitä, joka minussa on pahempi sairaus kuin lavantauti... No hyvä:
avioliittoni on särkynyt pirstaleiksi... Katalin rakastaa toista, siinä
on koko totuus.
Sisar Maria katseli professoria kauhistuneena ja voimattomin ilmein.
Mutta sitten pudisti hän äkkiä päätään:
— Se on aivan mahdotonta. Ei, sitä en voi uskoa! Katalinilla voi olla
kadehtijoita, vihamiehiä...
Stefan keskeytti hänet:
— Sen mitä tiedän, olen nähnyt omin silmin. Maria solmi kätensä yli
rinnan.
— Sitä en tule koskaan käsittämään. En koskaan! — jupisi hän.
— Viisi vuotta elin yhdessä naisen kanssa, joka on minulle vieraampi
kuin kuka tahansa, joka kadulla menee ohitseni tuntematta minua,
vastasi Arató! Etsin selitystä, mutta en löydä muuta kuin sanoja.
"Sodan sielu". Miten tyhjä onkaan tämäkin sana! Sota vapisuttaa
maailmaa ja repii perusteiltaan kaiken suuripiirteisen ja katalan
ihmissieluissa... Mutta se, joka kohoaa pinnalle, se oli olemassa jo
ennenkin, vain piilossa sielujen syvyydessä!
— Nämät tällaiset ovat hirveitä asioita! — mutisi sisar Maria.
Niin toivoton tuska kuvastui hänen piirteissään, kuin olisi kaikki se
katkeruus, jonka petetyt miehet ovat kokeneet, nyt yhtyneenä painanut
hänen sydäntään.
Kärsivän naisen edessä oli Arató aina ja heti aseeton.
— Jättäkäämme tämä, sanoi hän. Sairaus tekee minut kiihoittuneeksi.
Ehkei minulla ole vähintäkään oikeutta esiintyä tuomarina... Totuus
on aina suhteellista ja ehkä Katalinillakin on oma, yksilöllinen
totuutensa. Voi olla niinkin — mutta en ymmärrä häntä, yleensä en koko
asiasta ymmärrä mitään.
Vasta nyt hän huomasi, että Marialla oli kyyneleet silmissä.
— Te itkette! Mutta tehän tuskin tunsitte Katalinia. Tuskin te tunsitte
meitä kumpaakaan...
— En tahtonut tunkeutua suruunne, sanoi rouva Uzon matalalla äänellä.
En itkekään teidän tai teidän kadonneen onnenne takia, vaan jonkun muun
takia, erään takia, jonka itse olen menettänyt.
— Mitä olette menettänyt.
— Sitä ei ole helppo selittää... Mehän tuskin olimme nähneet toisiamme,
mutta kuitenkin ajattelin minä teitä paljon etäälläkin ollessani —
ajattelin niin paljon Katalinia... Tiedän hyvin, että se voi tuntua
omituiselta, mutta asian laita on nyt kuitenkin sellainen, että teidän
avioliittonne oli yksi niitä harvoja kiinteitä kohtia, jotka pitivät
minua tasapainossa... Se ajatus, että hyvät ja järkevät voivat tehdä
toinen toisensa onnellisiksi, antoi minulle rauhallisuutta ja voimaa...
Siksi rakastin Katalinia ja iloitsin hänen onnestaan... Ja sen uskon
olen nyt kadottanut. Ja luulen, että kaikki naiset ovat sen menettäneet
samalla kuin minäkin... Taas on ilkeä sattuma, taas on se arvaamaton
ja käsittämätön, jota niin äärettömästi pelkään, voittanut elämässä...
Elämä on taas tullut raskaammaksi ja surullisemmaksi...
Hän meni ikkunan ääreen kuivatakseen kyyneleitään. Mutta sitten kuuli
hän professorin väsyneen, läähättävän hengityksen ja hän kiiruhti
pelästyneenä ja häpeissään takaisin sängyn luo.
— Ah, miten kehno sairaanhoitajatar olenkaan! Olen sallinut teidän
kiihoittua tuolla tavalla —!
Arató viittasi häntä tulemaan lähemmäksi ja istuutumaan vuoteen ääreen.
— Meidän täytyy tehdä selvää näistä asioista, sanoi hän. Sillä on
jotakin, joka ahdistaa minua pahemmin kuin itse kuume.
Nainen katsahti tuskaisesti häneen.
— Mitä luulette Katalinin tulevan tekemään, jos hän saa kuulla
puhuttavan sairaudestani? — kysyi Stefan ja suuntasi katseensa jäykästi
häneen.
— Hän tulee tänne, aivan varmasti tulee kiiruhtamaan tänne, sanoi sisar
Maria.
— Niin luulen minäkin... Voi olla, että hän tekee sen säälistä,
sillä hänellä on kyllä hyvä sydän, hän tekee sen yleisen mielipiteen
painostamana, sillä hän on turhamainen... Hän tulee tänne ja silloin
sekaantuu uusi, kummallinen aines taisteluun puolison ja rakastajan
välillä: vaimon jalomielisyys!
Professorin kasvot tulivat tummanpunaisiksi kun hän jatkoi:
— Sisar Maria, kamppailen Jumalan enkelin kanssa, en tahdo, että valhe
valvoo vuoteeni lähistöllä, että teeskentely rukoilee puolestani!
— Miten kauheista asioista puhutte, änkytti nainen.
— Sisar Maria, auttakaa minua!
— Mitä voin minä tehdä?
— Ilmoittakaa hänelle, että olen kuollut. Hänelle ja koko maailmalle.
Minä istun kuoleman talon eteishuoneessa... Älkää salliko elämäni
saarnamiesten ja velkojien seurata minua tänne...
Hetken loman jälkeen hän jatkoi:
— Saari on suljettu... Kukaan muu ei näe minua kuin te ja Frobischer...
Professori ei osaa unkaria, ei lue sanomalehtiä eikä käy koskaan saaren
ulkopuolella... Kaikki tiedot, jotka saavuttavat hänet ulkomaailmasta,
kulkevat teidän kättenne kautta, sisar Maria... Jos pääsen täältä
elävänä, tulen itse selittämään kaiken ulkopuolella oleville... Ja jos
taas joudun jäämään tänne tosiasiain perusteella, niin ei ole mitään
selittämistä...
— Kuolema on suuri herra... Se yksin säästää häpeästä ja epätoivosta.
Arató pani jotain pöydälle, joka seisoi sängyn vieressä. Se oli pieni,
pyöreä esine, joka vieri yli pöydän ja hypähti alas lattialle ja
edelleen sisar Marian jalkoihin.
Se oli vihkimäsormus, jonka hän tänään otti pois sormestaan ensi kertaa
viiden vuoden kuluessa.
* * * * *
Sairas katseli tarkkaavaisesti ulos holvi-ikkunasta. Ikkunapuitteet
rajoittivat viivoihinsa miltei epätodellisenkauniin, maalauksellisen
maiseman, sellaisen, jonka näkee ovi- tai ikkuna-aukeamista vanhoissa
italialaisissa pyhimysmaalauksissa.
Hopea-utuisessa etäisyydessä kohosi korkea, yksinäinen vuori
taivasta kohti, sen rinteitä pukivat tummat metsät, sen huipulla
lepäsi leveä, jyrkästi huipentuva kalliokruunu. Kivisaari ilman
kristallivaltameressä, jonka rannoilla lehtiaallot myrskyten
liikehtivät.
— Nyt en voi kauempaa nähdä Tikanlinnavuorta, sen peittää musta huuru,
sanoi sairas.
Ja kuitenkin loisti aurinko kirkkaasti ulkona...
— Tikanlinnametsässä on nykyään paljon ikihärkiä, paljon ikihärkiä,
alkoi hän uudelleen.
Hän houri. Hänen palava katseensa harhaili ympäri huoneita.
— Missä on häränpää, joka minulla oli kotona edellisellä viikolla —?
Tässä täytyy sen olla — tässä luolassa.
— Olkaa hiljaa! pyysi sisar Maria.
Sairaan harhaileva katse pysähtyi vanhaan, nahkaiseen nojatuoliin,
jossa oli lyyrymäinen selkänoja... Hän hymyili.
— Tuollahan se on, näen sen... Komeat sarvet, eikö totta?
Hän kohottautui kyynärpäilleen sängyssä.
Mutta suuri, musta härkä, jonka jäljet eilen löysin metsässä, oli
paljon, paljon suurempi.
Hän vaipui takaisin ja huohotti raskaasti.
— Se peto puski minua... Ja musersi jok'ainoan luun ruumiissani...
— Olkaa rauhallinen! — rukoili sisar Maria.