Stefan Arató oli vielä elossa.
Itse oli hän toivonut, että kertomus hänen kuolemastaan leviäisi. Hän
luuli itsellään olevan oikeutta ja syytä siihen.
* * * * *
Kymmenen viikkoa aikaisemmin oli professori erään toukokuun aamun
koittaessa jättänyt asuntonsa Budapestissä ensin annettuaan sille
pienelle kanssaihmiselleen, jota hän viiden vuoden kuluessa oli
kutsunut puolisokseen, nuo kaksi sanaa: Talita kumi.
Hän nousi autoon, joka seisoi portin edustalla, kiiruhtaakseen
sinne, missä häntä niin kiihkoisasti odotettiin: parakeille ylhäällä
Karpateilla.
Aratón matkatoverit havaitsivat hänet sinä päivänä tavallista
vilkkaammaksi. Hän punoi suunnitelmia, pohti toimenpiteitä, joihin oli
ryhtyminen, tutki karttoja ja keskusteli sotilasten kanssa, joita he
tapasivat.
Jokainen hänen ajatuksensa oli suuntautunut tulevaisuuteen,
menneisyyteen oli hän nyt sulkenut oven. Oven takana maatui hänen
murhatun avioliittonsa kuollut jäte, mutta hänellä ei nyt ollut
aikaa järjestää maahanpaniaisia, tuhannet ihmiset kipujen kiusaamina
odottivat häntä ylhäällä parakeissa.
Auto karkasi mielettömästi eteenpäin, syöksyi mölyten ylös mäkiä ja
kiisi täyttä vauhtia alas rinteitä.
Mutta Aratón työtarmo oli sittenkin edellä kilpakiidännässä, ja jos
hänen voimansa hetkeksi olikin masentumaisillaan, iski tahdonvoima,
heti siihen kannuksensa, piiskasi sitä eteenpäin...
On niin helppoa sanoa: murhattu — kuollut! mutta viha naisessa, joka
antoi myrkkyhampaansa välkkyä silloin, kun hän oli kutsunut Milkaa
teeskentelijäksi, se viha eli nytkin vielä.
Katóka ei edes itse tiennyt tästä, uusi onni oli taas liennyttänyt
hänet sovinnolliseksi, hän ei lainkaan tiennyt, että hänen vihansa oli
irtautunut hänestä, itsestään ja eli nyt itsenäistä vampyyrielämää,
kamppaillen taisteluissa, jotka ulottuivat haudan toiselle puolen,
kuten Csaba-päällikön kummitusarmeija.
Katóka ei tästä tiennyt, mutta Arató tunsi, miten vihamielinen
hengentarmo ahdisti häntä, kietoutui kiinni häneen, imi hänen vertaan
ja poltti särkeviä haavoja hänen ruumiiseensa...
Myöskin nyt professori puhui, antoi ohjeita ja johti autostaan, mutta
tästedes teki hän sen vain koneellisesti, hitaasti ryömi kylmä,
lamauttava väsymys hänen sydämeensä, kuin käärme kätkyeeseen.
Herrat olivat laskeneet, että heidän piti perillä nauttia
ilta-ateriansa, mutta ylhäällä vuoriteillä joutuivat he lukemattomien
kuormastorivistöjen joukkoon ja sen jälkeen voivat autot tunkeutua
eteenpäin vain katkonaisin syöksyin.
Otettiin esiin ruokavarat. Stefan yhtyi seurueeseen.
— Liikkuu taas paljon lavantautia näillä seuduin, sanoi joku suu täynnä
ruokaa.
Kaadettiin viiniä, mutta Arató kieltäytyi ottamasta, hän tahtoi vain
vettä, koskaan elämässä ei häntä ollut vaivannut sellainen jano kuin
tänään.
Eräs husaari, joka ajoi ravia auton rinnalla, kallistui läkkipulloineen
alaspäin ja tarjosi Stefanille juoda. Puheenparresta päättäen tuntui
hän kansallisuudeltaan olevan slaavi.
Hän oli muuten omituinen, säikyttävän laiha ilmestys. Koko kasvojen
alaosan muodostivat pelottavan suuret hampaat, joita eivät hänen
herpaantuneet, kouristuksentapaisesti tempoilevat huulensa voineet
peittää.
Näissä seuduissa on kielletty nauttimasta muuta kuin keitettyä
vettä... Samalla kun Arató kaasi pullosta aluminiumipikariinsa, tuli
hän ajatelleeksi, kuinka usein hän oli varoittanut kevytmielisestä
vedenjuonnista... Sielullisessa löyhyystilassaan salli hän — ehkä
ensi kertaa elämässään — vieraan tahdon ottaa yliherruuden itsessään:
pitkähampaisen sotilaan.
Jostain selittämättömästä, väärästä kainoudesta ja ollakseen
loukkaamatta miestä, voitti hän vastenmielisyytensä ja kohotti pikarin
huulilleen.
Vesi oli ummehtunutta — mutta kuitenkin nieli hän sen itselleenkin
ihmeeksi... No niin, samantekevä! Ja olankohauksin surmasi hän oman
tieteensä...
* * * * *
Vasta seuraavana päivänä saapuivat he perille.
Suuren parakkileirin yllä lepäsi pelko, kuin musta, tukahuttava savu.
Mitä tahansa sairaat ja hoitajat vain sanoivat tai tekivätkin, samalla
he alati suuntasivat kuulonsa pois etäisyyteen, jossa kanuunat
jyrisivät sydäntä ahdistavin paukuin...
Rajarautateitä ei voitu enään käyttää, senjälkeen kuin edellisenä
päivänä maasilta Rahon luona oli vaipunut kuilun pohjaan. Sodan vasara
oli musertanut sen holvikaaret.
— Meidän täytyy Szentpál-vuorelle ylös ja sitten yli, sieltä pääsemme
Oltvá-laakson sivuradan yhteyteen, arveli Arató.
Mutta kestäisi ainakin kolme päivää, ennenkuin tilatut vaunut olisivat
perillä...
Toisen päivän iltana tunsi Stefan, että hänellä oli lievä kuume.
Ratsumies pitkine hampaineen!
Olisi kummallista, jos rotat nyt rupeaisivat kalvamaan kuuluisaa
rottien tappajaa.
Kuinka kävikään, voi hän pysyä jalkeilla vielä pari päivää, ja siksi
ehtisi hän saada kaikki järjestykseen. Muuten tunsi hän katkeraa ja
kuvaamatonta vahingoniloa itseään kohtaan, aivankuin talonpoika, joka
puimavarstalla enentää rakeitten tuhoa.
Seuraavan päivän aamuna saapui joukko sotilaita parakkeihin. Se oli se
turvajoukko, jonka he olivat pyytäneet matkaa varten.
Stefan luuli olevansa kuumemielikuvitelmien uhri, kun hän näki molemmat
veljensä edessään.
Mutta se ei ollut unta, molemmat veljekset, Peter ja Pal, olivat
todella saapuneet.
Joukon johtaja oli székely Stowasser, joka sitte viime näkemän oli
korotettu aliluutnantiksi.
Veljekset keskustelivat vain hetkisen toistensa kanssa, kunkin ajan
otti miesten järjestely.
Katalinia he eivät maininneet sanallakaan, mutta eräästä erikoisesta
pienestä rypystä heidän samankaltaisesti muodostuneitten suittensa
ympärillä voi nähdä, että heille kaikille kolmelle oli entisestä
suloisesta Katalinista tullut surun Katalin.
Hämärän laskeutuessa olivat heidän matkavarustelunsa valmiit.
Viipymättä oli sairaat siirrettävä pois...
Mutta kuume oli taas ottanut valtoihinsa Aratón, nyt voimakkaammin
kuin edellisenä päivänä, ja turruksissa ja välinpitämättömänä istui
hän sohvalla eräässä sairaalan konttorihuoneessa. Nuoremmat lääkärit
halusivat mieluummin lähteä jo huomisaamuna, mutta professori kohautti
olkaansa — hänelle oli aivan yhdentekevää, he voivat yhtä hyvin lähteä
sitä seuraavana aamuna...
Mutta keskellä pimeätä yötä heidät herätettiin, vain parin kilometrin
päässä hiipivät kasakat metsässä!
Kukaan ei käsittänyt, miten vihollinen oli sinne päässyt. Jos ei se
ollut lentänyt sinne siivitetyin hevosin, oli sen täytynyt puikkia
esiin läpi lumen salaisia piiloteitä.
Kas, nyt kurotti viha, joka ulottui toiselle puolen haudan, kyntensä
kohti tuhansia miehiä!
Yhdessä hetkessä oli professori jalkeilla. Mitä tämä merkitsi? Stefan
Arató, sallitko elämäsi hukkua tähän pimeyteen?
Hillittömällä voimalla riisti hän yltään turtumisen pakkoröijyn.
Matkaan! Matkaan!
* * * * *
Kun aurinko nousi, virtasi unenkaltainen, eriskummainen virta tuskaa ja
kärsimystä viheriähohteisilta vuorilta.
Pelko oli lakaissut puhdasta jälkeä parakkien hämärissä sopissa, ja se,
mikä nyt tuli päivänvaloon, oli hirveää. Ihmisyyden akanoita, jotka
sodan valtava moukari oli heittänyt luotaan survotuin jäsenin.
Vaikeimmin sairaat nousivat ratiseviin rattaihin kuin vainajien
sielut Charonin veneeseen. Kellankalpeina, tylsinä tuijottivat he
räpäyttelevin pöllönsilmin häikäisevään kevääseen.
"Lievemmät tapaukset" laahasivat itseään eteenpäin jalkaisin,
takertuen kiinni vaunujen reunuksiin, vetäen toisiaan perässään.
Valkeissa siteissään, kirjavissa sairaspuvuissaan vuodepeitteet
hartioille heitettyinä lähtivät he matkaan kuin haamuina esiintyvä
karnevaalikulkue.
Jos tällainen surullinen armeija sodanjulistamisyönä olisi astellut
kaunomarssia Europan kuningasten unissa, niin ehkä kanuunat olisivat
seuraavana päivänä yhä edelleen vaienneet.
Kapteeni Hänen Majesteettinsa Kuoleman armeijassa, Stefan Arató, nousi
ratsaille; autonsa oli hän lastauttanut täyteen sairaita.
Armeija katsoi häneen kuin vapahtajaansa; keltasilmäistä kummitusta,
joka istui kyykyllään hänen takanaan satulassa, sitä ei kukaan nähnyt.
Joku puhutteli häntä.
Aliluutnantti Stowasser rämpi ratsumiehen rinnalla kainalosauva
käsivarrellaan ja savuke suupielissä.
Ne koirat ovat kintereillämme... Aivan varmaan tulevat he iskemään
meihin... Eräs miehistämme kierähti juuri äsken alas satulasta luodin
lävistämin päin... Se oli kaukaasialainen kasakka...
Hän kulki ja kiukkuili savukkeensa kanssa, oli häpeä, että hänen kaikki
tavaransa olivat läpimärät.
Hetkisen tallusteli hän ääneti ja masentuneena eteenpäin ja sanoi sitte
äkkiä:
— Putoa, piilukirves, putoa! Tulee mitä tulee, Isä Attila auttaa meitä
kyllä!
Tämän hän lausui samanlaisella uhmailevalla itseironialla, joka aina
kaikui hänen äänessään, kun hän viittaili hunnilaiseen vereensä.
Ja näytti tosiaan siltä, kuin Attila sittenkin olisi tullut heille
avuksi: luutnantti kohotti päänsä ja meni selkä suorana ja joustavan
lujin askelin takaisin jälkijoukkoonsa.
Kun pitkän, kiemuroivan karavaanin etujoukko oli saapunut alas pitkin
Szentpál-solan rinnettä, kuuluivat kiväärinlaukaukset kaukaa takaa.
Jonon etupäässä ajettiin hevoskaakkeja huudoin ja tihein
ruoskanpaukkein. Kauhun aalto vyöryi kautta koko kulkueen.
Vähää myöhemmin kannettiin haavoittunutta Aratón ohi.
Hän katseli haavoittuneen kasvoja ja kohtasi parin rehellisiä,
meripihkankeltaisia koiransilmiä, jotka olivat aivan samanlaiset kuin
Kantorin...
Vääpeli Ijarto — sanoi joku pian läheisyydessä. Ja myöhemmin lisäsi
hän: Raukalta on luoti lävistänyt selkärangan.
Eräs toinen haavoittunut tuli nilkuttaen omin jaloin ja mutisi, että
ryssiä on hirveän paljon.
— Ja kuularuiskuja on heillä myös, kun me olemme ilman... Aliluutnantti
Stowasser sanoo, että hän tulee ne ottamaan heiltä, vaikka panisi
henkensäkin alttiiksi...
Tuolla jossain kaukana kävivät honvéd-sotilaat vastahyökkäykseen;
heidän sotahuutonsa kaikuivat matkan päähän kuin mieletön melu,
jollaisen koulupojat tavallisesti saavat aikaan, kun he leikkivät
ryövärejä.
Taas kannettiin haavoittunut ohi. Se oli upseeri. Mutta kun häntä
ruvettiin sitomaan, oli hän jo luopunut arvostaan sekä ihmisenä että
upseerina — hän oli kuollut. Aliluutnantti Stowasser oli saanut toisen
ja viimeisen luodin päähänsä.
Tuo komea poika oli jotenkin joutunut szekyläisten satujen
tenhopiiriin, hän kunnioitti kuningas Attilaa epälaillisena esi-isänään
ja hänen suonissaan hehkui myöskin pisara sitä hirmuista, sotaista
uljuutta, joka kerran Katalaunisten kentillä tahtoi rakentaa rovionsa
hevosten satuloista ja sotavaunuista. Sitä oli vain yksi ainoa pisara,
mutta siinä oli kyllin jättämään hänet ryssien kuularuiskun uhriksi.
Myös tämä ruumis oli periytyneen vihan uhri; jos Arató olisi lähtenyt
matkaan iltaa aikaisemmin, ei vihollinen koskaan olisi päässyt heidän
jäljilleen.
— Kuka nyt johtaa joukkoja? kuuli hän erään alilääkärin kysyvän.
Eräs mies, joka oli kantanut luutnantin paareja, vastasi:
— Vänrikki Peter Arató!
— Mitä kuuluu toiselle Aratólle? jatkoi nuori lääkäri kysymistään.
— Hänestä emme tiedä mitään. Emme ole nähneet häntä.
— Hänestä eivät he tiedä mitään! Professorin silmäin eteen avautui
äkkiä musta läiskä ilmaan, aivankuin siinä olisi auennut reikä tyhjään
olemattomuuteen.
Hämärissä tuli laukausten vaihto yhä vimmaisemmaksi. Jälkijoukkoa
ahdistettiin rajusti. Vihollinen seurasi takaa-ajavien susien
röyhkeällä itsepintaisuudella haavoittuneitten jälkiä.
Välinpitämättömänä kuin itämainen epäjumalankuva antoi Arató
haavoittuneitten rivien virrata ohitseen. Kun he katsahtivat hänen
kivikasvoihinsa, tulivat he rauhallisemmiksi; mikään todellinen vaara
ei tässä voinut olla matkassa.
Mutta hänelle itselleen oli jokainen sydämen lyönti rukous ja lupaus.
Kunpa hän vain jaksaisi pysyä satulassa! Kunpa hän vain jaksaisi pysyä
pystyssä!
Kuume nousi tunti tunnilta...
Vaunujen kitinä, piiskojen paukut, valitus ja laukaustenvaihdon melske
kerääntyi sameaksi pilveksi hänen ympärilleen...
Tovin vaipui hän tuskallisiin mietiskelyihin... Hän etsi jotain, mutta
ei tiennyt itsekään mitä...
Totta tosiaan, nyt se oli hänellä selvillä: yhdenmukaisuus
kuularuiskujen inhoittavassa pulputuksessa, kuumeessa, joka
tykytti hänen ohimoissaan, ja painostavassa raskasmielisyydessä,
joka puristi kokoon hänen sydäntään... Hänen järkensä, joka oli
kasvatettu miettimään ja tutkimaan, etsi nyt, kun se paloi kuumeessa,
järjestystä ja lainmukaisuutta aivokummitusten leikeissä... Sillä
se oli pettämättömän varmaa, että nämät vihamieliset voimat
suunnitelmanmukaisesti työskentelivät toistensa kanssa käsi kädessä...
Nainen, kuume ja kasakat... Ne olivat vihassa yhtä... Sana viha ei
kuitenkaan miellyttänyt häntä... Onkohan vihaa luonnossa? Hän muisteli
sanaa eräässä kullatussa kirjassa: "hävityksen tarkoitus on luominen."
Mutta vihanhan tarkoitus olisi siis rakkaus... Niin varmaan oli hän
nyt oikeilla jäljillä! Katóka vihasi miestään, sillä vaisto ajoi häntä
muodostamaan perheen sellaisen kanssa, jota hän rakasti enemmän... Ja
ryssät vuodattivat tämän verimeren levittääkseen omaa rotuaan, jota he
rakastivat yli kaiken muun... Ja samoin olivat mikroobit kiinnittyneet
hänen sisuksiinsa lisätäkseen omaa lajiaan... Niinhän se siis oli:
nainen, kuume ja kasakat olivat rakkaudessa yhtä...
Niin pitkälle sai hän selvää vyyhdistä, mutta se kesti vain hetken,
sitten sotkeutui taas kaikki yhteen ja uudelleen etsi hän miettien
lankoja...
Ratsu tuntui keinuvalla ravillaan välttämättä tahtovan saada hänet
uskomaan, että hän oli merellä.... Välistä voi hän kuulla koneitten
rytmikkään jyskynnän, kuuman höyryn kohinan, ja höyrykoneiden lieska
poltti hänen otsaansa...
Mutta heti tarttui hän itse itseään olkapäihin ja ravistelihe rajusti.
Hahaa, missä on täällä laiva tai meri! Punainen tuli, joka loisti hänen
silmiinsä, oli hämytaivaan alareuna...
Hänhän istui ratsun selässä ja hoiti ihmisten päällikkyyttä... Välistä
tuntui hänestä siltä, että hän yksin veti mukanaan koko tätä ilman
päämäärää harhailevaa massaa, kuten pyrstötähti, joka oli valjastettu
vaunujen eteen, ja silloin valtasi hänet kuvaamaton väsymys... Mutta
hän huusi ja luikkasi itselleen: pysyppä vain satulassa!
Juna oli tullut perille kallioseinän tuhansien portaiden juureen...
Mustansiniset varjot nousevat tuskan käyristäminä ja horjuen kohti
taivaan leiskuvaa punaa... Golgata! Tuhansien Golgata —!
Mutta eivät vain ihmiset ole siellä ylöspäin kipuamassa, pitkäkoipisia
aaveita sekaantuu joukkoon... strutsikaulaisia kummituksia,
epäsikiöitä, joilla on viikatteenmuotoiset kynnet ja pullistuneet
tynnyrimahat, luurankohusaareja ratsujen selässä, joilla on yölepakon
siivet...
Arató tiesi vain liiankin hyvin, mitä ne olivat: kuvat
lavantautisairaan houreunelmissa heittivät tavallisesti tuollaisia
omituisia varjoja.. Pois ne! Väistykööt ne! Muutoin hän ei kykene
pysymään pystyssä satulassa.
Kuuman huurun, joka tihenee hänen ympärillään, repivät äkkiä rikki
villit äänet.
Joku riemuitsee, joku on voittanut, joku juoksee ja häneltä otetaan
pois jotakin: kuularuisku...
Ja rakastettu, hyvintunnettu nimi: Peter, Peter Arató...
Raikas tuulahdus levittää siipensä... Silmänräpäykseksi repeää utuseinä
— ahaa, tämähän ei olekaan meri, tämä on maantie.
Mutta pian tihenee höyry taas vedeksi ja Aratón pursi paiskelehtii
taas yksin aaltoilevilla aavoilla ja hän jännittää koko tahdonvoimansa
voidakseen pysyä ylhäällä komentosillalla.
Äkäistä höyryveturin puuskutusta, lähtömerkkejä, hirnuntaa,
vihellyksiä, manaamisia... Ratakiskoja, viheriäisiä ja punaisia
lamppuja, jotka vilkkuvat päivänkoitteen valossa, loputtomuus
tervavaatteilla peitettyjä lastivaunuja, sotilaita ja taas sotilaita...
Kytkettyjä kiväärejä, suuria puulaatikko-varastoja, kanuunoja ylhäällä
lastaussillalla... Jättiläinen, joka kokoaa jäseniään.
Aamu oli harmaankylmä, raitis, viileä sade tihkui taivaalta.
Aamun sarastaessa heikkeni taas Aratón kuume. Sairaus leikki
itsepäisesti hänen kanssaan kissaa ja rottaa. Nyt se salli hänen taas
hetkisen juosta vapaana, mutta piti päätään poiskääntämättä pistävät,
keltaiset silmänsä häneen kiinnitettyinä.
Stefan seisoi erään vaunun ovella ja keskusteli erään kenraalin kanssa.
Tämä oli pieni, vanttera herra, jolla oli älykkäät, ilkeät
sammakonsilmät ja ihmissyöjän alaleuka. Hänellä oli jostain kiiltävästä
kankaasta tehty sadetakki.
— Eilen sain ilmoituksen hyökkäyksestä... Sotilaalliselta kannalta
katsoen täysin mitätön... Mutta teille oli se luonnollisesti ikävä
— turkanen, mukana niin paljon sairaita! Muutoin olen kuullut,
että honvédit ovat kunnostautuneet. Kaksi upseeria on kadonnut —
luonnollisesti, luonnollisesti! Nämät tyhjät junat vievät nyt teidät
alas Oltvá-laakson parakkeihin... ja me ravaamme apostolin hevosin
ylös Raho-solalle... Saamme kai nähdä, mihin voimme ryhtyä siellä
ylhäällä... Mutta professori itse näyttää sairaalta. Tai johtuuko se
vain yön jännityksestä? No niin, toivokaamme, ettei se ole mitään
vakavanlaatuista! Onnellista matkaa, herra esikuntaylilääkäri!
Juna lähti liikkeelle ilkeästi tempoillen.
Siellä oli vaunussa muitakin kuin hän. Peterkin oli siellä, vasemmassa
käsivarressaan kantoi hän muodotonta, valkoista käärettä, jota hän
varovasti tuki oikealla kädellään. Hän oli perin kalpea, ja hänen
suupielensä värisivät, jota ne eivät olleet koskaan ennen tehneet.
Jos hänen haavastaan jotain kysyttiin, kohautti hän olkapäitään — ei se
ollut mitään.
Stefan katseli jäykästi häntä.
— Missä on toinen? puhkesi hän äkkiä.
(Näin kysyivät ihmiset yleensä aina, jos he näkivät toisen Aratón
pojista yksinään).
Peter katseli kauan veljeään. Omituisen avuttomalla katseella, joka
pyysi armahdusta. Hän suunsa ympärillä nykähteli.
— Emme tiedä, kuinka hänen on käynyt, sammalteli hän matalasti. Hän
lähti matkaan mukanaan joukko vapaaehtoisia hyökätäkseen ryssien
kimppuun selkäpuolelta ja vallatakseen heidän konekiväärinsä. He
joutuivat käsikähmään... ja heitä oli vain vähän... ja niin...
Eräs toinen jatkoi hänen sijastaan, suurinenäinen, pitkä, tarmokas
kadetti...
— Hänen nähtiin kaatuvan — joukko kasakoita oli hänen ympärillään...
Pian senjälkeen onnistui hyökkäyksemme — Peter johti — ja silloin
etsimme kaikkialta, mutta häntä ei enää silloin löytynyt sieltä. Hän
on varmasti joutunut vangiksi, ne ovat ottaneet hänet mukaansa — aivan
varmaan...
Peter rupesi uudelleen puhumaan. Hirveä suru tukahutti hänen ääntään:
— Juuri niillä seuduin on syviä kuiluja ja vuolaita vuorivirtoja...
— Olemme niistäkin etsineet, puuttui kadetti innokkaasti puheeseen ja
parast'aikaakin jatkavat he etsimistä...
Vaunuun tuli syvä hiljaisuus.
Pikku Peter raukka oli niin yksinäinen, hyljätty ja avuton ilman
kaksoisveljeään. Hänestä itsestään tuntui, kuin olisi hän leikattu
keskeltä kahtia.
Viisas, vakava pikku Peter oli jälellä, mutta mikäli Aratón perheessä
oli ollut tulta, viehätystä ja suloa, se oli jäljettömiin kadonnut
Palkón mukana.
* * * * *
Juna kiisi pitkin Oltván rantaa.
Vesi oli malakiittiviheriäistä; siellä, missä sillä oli suuri kiire,
viittoili se tupsuhunnulla.
Kauempana lientyy virta ja tanssii miellyttävän arvokkaasti, kuin neito
kirkkotiellä, läpi laajojen, aurinkoisten aavain.
Ympärillä kohoaa vihertäviä vuoria levein kaarin.
Ne näyttävät jättiläis-stadionilta. Ruohomatolla seisoo omituisia,
uskaliaita puita järjestymättömissä ryhmissä, niillä on lehtiä aina
nilkoista asti ja kaikki ne kallistuvat yhteen suuntaan aivankuin
uroot, jotka odottavat kilpakamppailun alkamista.
Päivällisen jälkeen saivat he nähdä joukon tervakattoisia puutaloja
lähenevän sotilaallisesti järjestyneinä neljä rivissä.
Piikkilankojen aitaamana levitteli puutarha, joka vielä oli
kapalolapsiasteella, yksinkertaisia hyasinttipenkereitään ja vihtoja
muistuttavia, pienoisia puuntaimiaan, jotka juuri olivat ruvenneet
lehdittymään.
Sulkuportin yllä riippui Punaisen Ristin lippu uinaillen
iltapäiväauringossa.
Oltiin Oltvá-laakson parakeissa.