Minkä niin helposti voi kadottaa, ei ole sen arvoista, että sitä
kannattaisi koettaa säilyttää.
Tilit olivat selvät...
— Aamulla nousemme varhain ylös, sanoi Stefan.
Katalin ymmärsi hänet. Hän nousi heti ja hiipi kiiltoristeineen
siniseen luolaansa.
* * * * *
Jo varhaisena aamuhetkenä oli Arató matkavalmis.
Kun hän tirkisti sisään Katalinin ovesta, lepäsi tämä sängyssä lujasti
kiinnisuljetuin silmäluomin.
Kylmässä aamuvalossa, joka siivilöityä sinisten uudinten läpi, piti hän
suunsa itsepintaisesti kiinni.
Hänellä oli renkaat silmien ympärillä, siis ei hänkään ollut yöllä
nukkunut...
Hän ei liikahtanut ja kuitenkin oli hän aivan varmaan hereillä.
Koko hänen marmorivalkea ruumiinsa oli vain uhmaa, vastalausetta ja
suostumattomuutta.
Hän ei enään tahtonut muistuttaa sitä Katalinia, joka yöllä oli noussut
sängystä ja tullut sisään paljain jaloin.
Nyt oli hän taas leukaan asti kääriytynyt lumottuun pukuunsa, joka
ulospäin teki hänet jääkylmäksi, mutta sisäänpäin kylvetti hänen
jäseniään mitä suloisimmassa lämmössä...
Stefan katseli häntä kauan...
He eivät olleet saaneet lapsia. Mutta kuinka monelle henkiselle
jälkeläiselle he olivatkaan antaneet hengen! Ne viruivat nyt
makuukammarinmatolla, rauennein silmin ja suut kauhusta ammollaan.
Heidän äitinsä oli heidät surmannut, kuten Medea lapsensa.
Heidän äitinsä, joka nyt kalpeana ja uhittelevana, kavalasti suljetuin
silmäluomin sekä valheen tahraamin huulin lojui tuolla vuoteessa.
Oliko se tapahtunut häijyydestä? Ei, varmaankaan ei. Aratólle selveni,
että hän surkutteli Katalinia enemmän kuin itseään.
— Jää hyvästi, Katalin Graczian! sanoi hän hiljaa.
Kun hän meni läpi työhuoneen, näki hän Katalinin pienen kirjoitustaulun
pöydällä.
Hän otti sen käteensä ja kirjoitti tarmokkain, sapeliniskua
muistuttavin kirjaimin kaksi sanaa kapteeni Milkan kirjoituksen alle:
Talita Kumi!
Se, joka pitää hurskaista lainalauseista, voi tämänkin löytää Markuksen
evankeliumista. Se on aramean kieltä ja merkitsee: Neito, nouse ylös!
Oikeastaan kirjoitti hän sen vain sentakia, että häntä hävetti, jos hän
ei ollut suora. Ihmeisiin hän ei tietenkään uskonut, hän tunsi, että
tällä kertaa Jairuksen tytär ei nukkunut, vaan että hän oli kuollut.
Yksinään astui hän eteiseen.
Mutta siellä odotti häntä joku ja tämä syöksähti häntä vastaan, eräs,
jonka vain eron ajatuskin teki onnettomaksi.
Se oli Kantor.
Ja miten omituinen onkaan ihmissydän! Stefan Aratón sydäntä lämmitti
ajatus, että talossa oli ainakin joku, joka oli ikävissään hänen
lähdöstään.
Hän kumartui Kantorin puoleen, taputti sitä kaulalle ja sanoi hymyillen:
— Niin, Kantor, tiedän. Löytyy kuitenkin vielä uskollisuutta maailmassa.
Katalin ei edes liikahtanut, kun hän kuuli auton hälyten lähtevän
liikkeelle hänen ikkunansa alta.
Hän ei edes silmiään aukaissut, mutta silmäripsien alta pusertui esiin
raskaita kyyneleitä.