Niinkauan kuin Stefan oli ollut kotona, oli vaimo aina tuntenut
jonkunlaista mielettömän voimatonta vihollisuutta, aivankuin vanki
nähdessään vankilaristikon.
Kun mies oli lähtenyt, voi Katalin muistella häntä ilman vähintäkään
nurjamielisyyttä, niin, jopa eräänlaisella hellyydenkaltaisella
osanotollakin, kuin jotakin kunnioitettavaa, vierasta vainajaa.
Arató ei antanut minkäänlaista elonmerkkiä itsestään kahteen viikkoon,
mutta sitä Katalin tuskin itse asiassa pani merkillekään siinä
ihanassa, toimettomassa kuutamotunnelmassa, jossa hän nyt oli.
Sanoja, jotka kapteeni Milka lausui, katseita, joilla hän hyväili
häntä, kantoi hän muassaan, minne hän vain kulkikin, kuin hehkuvia
hiiliä.
Illoin, kun kapteeni ennen illallista tuli liinavarastoon, lehahti
täyteen liekkiin kaikki se, joka ennen hiljaa oli hänessä kimallellen
kytenyt.
He istuivat kullanhohteisessa udussa. He eivät nähneet mitään muuta
siitä, mikä oli heidän ympärillään, kuin toistensa silmäparit, joitten
lämpimään syvyyteen heidän sielunsa haltioituneina vaipuivat.
Jos nuoret medisiinarit sellaisina hetkinä sattuivat kulkemaan varaston
oven ohi, rypistivät he pilkallisesti nenäänsä. Milka ei vielä ollut
edes suudellut häntä.
He vain puhuivat. Mutta välistä putosivat yksityiset sanat kuin
värähyttävät suukkoset heidän musiikin vapauttamiin sieluihinsa.
Rakkauden pääsiäishetket olivat lahjoittaneet heidän sanoillensa lennon
ja kauneuden kaiun. Heidän mielikuvituksensa kohosi sanan taivaankaarin
huimaavaan korkeuteen, ja siellä katselivat he hurmautuneina toisiaan.
He tahtoivat olla hyvät, jalot, ja toistensa arvoiset.
Milka, joka tuli sairaaksi valheesta, jumaloi naisessa totuutta ja
puhtautta, ja Katalin rakasti hänessä sitä kesytettyä voimaa, joka
kuuliaisena seurasi häntä silkkisiteessä kiinni, kuten leijona Erosta.
Milkaa harrastutti huomattavan paljon Katalinin entinen aviollinen
yhdyselämä. Tuntui siltä, ettei hän rakkautensa määrättömyydessä voinut
tyytyä vain hänen tulevaan elämäänsä, vaan että hän samalla tahtoi
hallita myös hänen mennyttään.
Mutta itse asiassa ilmeni myöskin tässä vain, hänen kummitus- ja
vampyyriluonteensa. Hän osasi rakastaa vain silloin, kun hän sai imeä
verta toisen rakkaudesta.
— Vastaatteko suoraan, jos kysyn teiltä jotakin?
— Tiedättehän, Karoly, ettei minulla teille ole mitään salaisuuksia.
— Teidät pakoitettiin menemään naimisiin Aratón kanssa, eikö totta?
— Ei, ei kukaan pakoittanut minua, menin aivan, vapaaehtoisesti.
Herttainen, kaihomielinen, vähäisen ivallinen Leonardo-hymy poimutti
naisen huulet. (Kaikkea sinä minulta kysytkin — ja kuitenkin sinä
tiedät, että vain yksi asia on minulle kallis!)
Mutta kapteeni kaivautui hekkumoiden yhä syvemmälle ja syvemmälle
Katalinin menneisyyteen, aivankuin kultakuoriainen kukkakupuun.
— En tarkoita fyysillistä pakkoa. Ei ole puhetta mistään sellaisesta,
että teidät väkivalloin olisi laahattu alttarin eteen... Mutta
kokematonta nuorta tyttöä voidaan moraalisesti pakoittaa tuhansin
muodoin...
— Mitä tarkoitatte, Karoly?
— Graczianit kohtelivat teitä pahoin?
Pieni, heikko marttyyrihymy valaisi Katalinin piirteitä.
— Minulla oli synkkä nuoruus, sitä en tahdo kieltää. Minun oli paljon
kestäminen. Tiedättehän: syntyperäni —!
Tämä oli jo usean kerran ollut heidän kesken puheenalaisena, ja niin
oli isoisä Graczian, tuo paksumahainen vanha herra sillan viereisessä
talossa, vähitellen kasvanut eräänlaiseksi kansanlaulun ylpeäksi ja
julmaksi isäksi, uudeksi herttua Tankrediksi, joka oli valmis Oltván
Ghismondalle lähettämään hänen Guiscardonsa verisen sydämen.
Milkan katse hyväili hellän osaaottavasti Katalinia.
— Minun oli usein tapana rukoilla Jumalaa, että hän olisi antanut minun
kuolla, kuiskasi nainen, jota äärettömästi miellytti saada osakseen
sääliä.
— Katica-raukkani...
Hän kutsui häntä Katicaksi, ja hän piti tästä nimestä, jota ei kukaan
ennen ollut hänelle antanut.
— Kun Arató pyysi kättäni, näin hänessä vapauttajan.
— Mutta te ette rakastanut häntä, vannaan ette rakastanut!
— Ah, tiesinköhän sitte, mitä rakkaus on? Tiesin vain, että olisin
menehtynyt, jos minun olisi täytynyt kauemmin viipyä isovanhempaini
luona... Minä olin vielä lapsi, joka ei tiennyt mitään muusta elämästä,
kuin että — se teki pahaa!
Tästä lausumastaan tuli hän itse niin liikutetuksi, että hänen silmänsä
kyyneltyivät. Mutta myös kapteenin suuret, vaaleat silmät kylpivät
epäilyttävässä kiilteessä.
— Juuri sellaista minä tarkoitan siveellisellä pakolla — mutisi hän
liikutettuna.
— En pidä siitä sanasta, Karoly! — sanoi Katalin sovitellen.
Mieheni kohteli minua aina hyvin, hänestä täytyy puhua suurimmalla
kunnioituksella, sen on hän ansainnut.
Tällainen ylhäinen suhtautuminen miellytti Milkaa. Oikeastaan oli hän
sellaista odottanutkin Katicalta.
Oli vielä eräs seikka, joka miellytti häntä, nimittäin se, ettei rouva
Arató eilisestä päivästä alkaen enää kantanut vihkimäsormustaan...
Mainiten tekosyyksi, että se oli esteenä sairaalaelämän
välttämättömissä pesuissa, oli hän pannut sen pois.
— Minä en syytäkään teidän miestänne, vaan Gracziania, sanoi hän
vältellen. Stefan Aratóa ei kukaan voi arvioida korkeammalle kuin minä.
He hymyilivät hellästi toisilleen; tässä asiassa olivat he jo aivan
yksimieliset.
— Aratóhan ei voinut sille mitään, ettei hän kyennyt tekemään teitä
onnelliseksi, sanoi kapteeni vähän myöhemmin.
— Ah, enhän silloin vielä edes tiennyt, mitä on onni... olinhan lapsi,
vastasi Katica.
Milka hymyili katkerasti.
— Ei tosiaankaan voi olla kylliksi ihmettelemättä sitä tapaa, jolla
meidän oloissamme solmitaan avioliittoja! Nuori tyttö, joka ei tunne
elämää eikä itseään, jätetään ventovieraan miehen haltuun!
Tätä vastaan ei voinut väittää mitään, sillä tässä oli hän, ikävä
kyllä, täysin oikeassa.
Mutta Katalin-Katiczalla oli tänään tarve olla aivan erikoisen jalo
miestään kohtaan.
— Aratón puolisona kannan kuuluisaa nimeä ja siksihän täytyy minun myös
jotakin uhrata.
— Teidän kannaltanne katsoen oli teillä myös siihen täysi oikeus,
Katica, mutta Aratólla ei ollut mitään oikeutta ottaa vastaan sellaista
uhria.
Milka osasi taidolla puhua, ja hän tekikin sitä mielellään. Nyt leiskui
jalo suuttumus hänen äänessään.
— Yksi ihmiselämä on yhtä arvokas kuin toinenkin, ja kunkin oikeus
ja velvollisuus on elää omaa yksilöllistä elämätään... Teillä on
rikas ja voimakas persoonallisuus, mutta Aratón rinnalla ette päässyt
oikeutettuun asemaanne!... Mitä te olitte, Katica, miehenne huoneessa?
Kukka, joka palveli huonekoristeena, jalokivi, joka säikkyi herra
Stefanin kädellä — ei mitään muuta! Jos tahtoisin olla karvas, voisin
sanoa pahemminkin... (Hän olisi voinut sanoa palkolliseksi). Mutta
tämä riittäköön! Teidän elämänne ei ollut ihmisarvoista. Teidän
avioliittonne ei ollut mikään avioliitto.
Nainen kohotti päänsä.
— Minun ei ole kukaan koskaan kuullut valittavan! sanoi hän hiljaa ja
arvokkaasti.
— Ei kukaan, koska teillä on ylpeä ja ylimysmielinen luonne.
Tämäntapaiseen keskusteluun antautuivat he usein.
Milka tunsi aika ajoin tarvetta kaivaa mullasta Katican kuolleen
avioliiton, verraten omaa elävää voimaansa Aratón maatuneisiin
jäännöksiin.
Ja myös suhteessaan vainajaan voi hän tuntea voimansa pursuavan.
* * * * *
Aurinko paistoi kuitenkin heidän sydämiinsä vain niin kauan kuin he
tekivät retkiä entisyyteen. Kun tulevaisuus ensi kertaa tuli puheiksi,
pimeni taivas heti.
Niin, tässä oli nainen, jonka laki oli sitonut vieraaseen mieheen.
Katica ei luonnollisestikaan rakastanut miestään, ei myöskään koskaan
voinut tulla onnelliseksi hänen rinnallaan, mutta kuitenkin sanoi
hän todellisen naisen ihastuttavalla lyhytnäköisyydellä: mieluummin
tahtoi hän kuolla, kuin jollain lailla rikkoa sitä kiitollisuuden ja
arvonannon suhdetta, johon hän katsoi olevansa sidottu Aratóon nähden.
Jos olisi kysymys vain hänestä itsestään, niin kuristaisi hän omin
käsin sen kaipuun itsessään, joka itki onnea, olihan hän tähän asti
kyllin saanut oppia kieltäytymään! Mutta hänellähän oli velvollisuuksia
myös Milkaa kohtaan.
Sillä oli aivan varmaa, ettei tämä suuri lapsi voinut enään elää ilman
häntä. Jos Katica nyt hylkäisi hänet, vaipuisi hän ehkä taas takaisin
siihen pimeyden kuiluun, josta hän oli hänet johtanut ylös.
Traagillinen tilanne!
Kapteeni taas puolestaan pyysi täysin vakavasti, ettei Katica yleensä
ottaisi häntä huomioon vähimmässäkään määrässä; jollei hän yksin
kestäisi elämää, tietäisi hän kyllä löytää sille miehen arvoisen
ratkaisun, sen puolen voisi Katica turvallisesti jättää hänen itsensä
huoleksi! Mutta tässä ei nyt ollut kysymys vain hänestä, vaan myös
Katicasta.
Milka ymmärsi Katicaa, tämä kuului niihin harvinaisiin, agavemaisiin
luonteisiin, jotka kukkivat vain kerran elämässään, ja joille
kukkiminen tuo kuoleman... Voi vain kysyä, pitikö sallia sellaisen
naisen kuihtua miehensä rinnalla, jota miestä hän ei rakastanut?
Voiko sallia jotain sellaista tapahtuvan? Kaikki riippui vain tästä!
Sydämet kuolemansuruisina järjestivät he oikeita tohtorinväittäjäisiä
kysymyksistä: "velvollisuus onneen" ja "oikeus yksilölliseen elämään."
Kauan hehkumoituaan epäitsekkyyden tähtiavaruuksissa, keskeyttivät he
tavallisesti keskustelunsa sillä, että kapteeni Milka asetti sellonsa
polviensa väliin ja soitti: "Oli kaksi kuninkaanlasta."
Sävelmän oli hän itse säveltänyt Heinen runoon, tai paremmin sanoen
halunnut säveltää, sillä toistaiseksi oli olemassa vain kahdeksan
ensi tahtia, mutta ne olivatkin niin suloiset ja laulavat, niin
pehmeät ja suruiset, että aivan tahtomattaan tuli ajatelleeksi
Mendelssohn-Bartholdya.
* * * * *
Tulevaisuus!
Katica oli kotona ja pukeutui.
Tulevaisuus! Hänen levoton mielensä etsi turhaan vapauttavaa neuvoa:
kaikkialla puski hän mustia graniittimuureja vastaan.
Hän pelkäsi Stefania! Tämä ei tulisi koskaan luopumaan hänestä;
ainakaan ei hän voinut kuvitella Stefania ilman pikku Katikaansa...
Hän ei pitänyt häväistysjutuista, hän tunsi jopa hirveää kauhuakin
kaikkea kohtaan, joka herätti huomiota. Hänen maineensa oli hyvä,
kaikki olivat mieltyneet kuuluisan tiedemiehen hyvään hengettäreen,
pieneen uskolliseen toveriin ja leppyisään talotonttuun... Herra
Jumala, mitä sanoisivat hänen vanhat ihailijansa, kuuluisat professorit
Berlinissä?
Parasta olisi, jos kaikki jäisi entiselleen, kunhan vain Arató jonkun
ihmeen avulla voisi muuttua kapteeni Milkaksi...
Kun hän siinä seisoi ja suori hiuksiaan suuren peilin edessä, kuului
hänen sielunsa lastenkammarista pieni röyhkeä ja häpeemätön ääni: jos
Stefan kuolisi!
Ei, ei, ei, sitä hän ei tahtonut.
Hän pani kätensä ristiin ja rupesi rukoilemaan ilman tarkoitusta:
Älä kuule minua, hyvä Jumala, minä en sitä sanonut, hyvä Jumala, älä
kuule.
Mutta sitte sai hän peilissä nähdä omat säikähtyneet kasvonsa ja
silloin hän hymyili... Sellaisia lapsellisuuksia!
Kuka on edesvastuussa niistä kuplista, jotka syntyvät sielussa?
Mutta silläaikaa hiipi toinen Kata kissanaskelin ja hurskaan uteliaana
mielikuvituksellisessa temppelisalissa, missä tuhannet ja taas tuhannet
pienet kynttiläsydämet paloivat... Hän tunsi paikan eräästä vanhasta
lapsuudenaikaisesta sadusta: joka kynttilä oli ihmisen elämä...
Ja tämä kynttilä tässä oli Stefan Aratón.
Suojellen piteli Kata ruusuisia kätösiään rauhallisen, valkean liekin
ympärillä... En salli kenenkään tehdä hänelle mitään pahaa, hän oli
aina minulle hyvä, hän rakasti minua alati.
Mutta joltakin suunnalta, jostakin ilkeästä, pienestä suusta virtasi
jääkylmä tuulenhenki kynttilää kohden. Liekki lehahteli, sihisi ja
kutistui lopuksi tuskin huomattavaksi siniseksi hohteeksi sydämen
ympärille...
Ei, ei, en tahdo! En salli sitä! En voi sitä auttaa —!
Taas näki hän itsensä peilissä, missä hän istui suurin huolestunein
silmin käsi lujasti tarrautuneena paksuihin, ruskeihin hiuksiin...
Hän nauroi itselleen. Lapsellisuuksia!
* * * * *
Seuraavana päivänä meni hän tavallista myöhemmin sairaalaan.
Tonavan rannalla käyskenteli vieraita ihmisiä.
Esikaupunkien miehiä hopeaketjuineen kulki siellä pystypäin ja he
kiihoittivat toisiaan iloisin hurraahuudoin.
Kaikkialta kuului sama sana: Gorlice — Gorlice! Ja se soi kuin iloinen
rummunpärinä.
Gorlice! Vihollisen rivit murretut... Niitä ajetaan takaa, isketään,
surmataan! Honvédit ajavat edellään vankeja kymmenintuhansin.
Asfaltti kaikui voimakkaista askelista, iloinen rytmi täytti kevätilman
kuin painajaisunesta heränneen jättiläissydämen tykytys.
Valtavan lipun Katalinin pään yllä täytti Tonavalta tullut tuuli.
Professori Kadar seisoi huoneensa ovella ja katsahti häneen vakavasti
ja ilmeisen hämmästyneenä:
— Mitä tämä on? Tuletteko kuitenkin?
— Miksi en tulisi? ihmetteli hän.
— Ettekö tiedä —? Ettekö ole mitään kuullut.
— Gorlice? — sanoa sutkautti Katalin iloisesti.
Mutta nyt havaitsi hän, että Kadarin kasvot olivat uusien, synkkien
poimujen uurtamat.
— Suuri onnettomuus on tapahtunut... Kauhea onnettomuus — mumisi
professori.
Professori antoi hänelle merkin tulla sisään, hän tahtoi, että hän
istuutuisi.
Katica ajatteli heti Milkaa. Petollinen, särkyä tuottava kylmyys
levisi rintaan... Hän ei uskaltanut puhua, vaan jäi seisomaan keskelle
huonetta pidättäen hengitystään, jäykästi tuijottavin silmin ja
liituvalkeana kasvoiltaan.
Teidän miehenne, professori Stefan Arató —.
Ah! Nainen veti syvään henkeä. Professori tarttui erään tuolin
selkänojaan ja työnsi tuolin hänelle.
— Istukaa, olkaa hyvä.
— Onko hän sairas? kysyi Katica. Onko Stefan sairas?
Ja kun hän puhui miehestä, vapisutti nyt vielä hänen ääntään sama
tuska, jota hän oli tuntenut rakastajan edessä.
— Suuri onnettomuus, kauhea onnettomuus...
Tuli syvä hiljaisuus. Rouva Arató tarkkasi vapisten omaa itseään. —
Liekki kähisi ja leimusi... Ilkeä, pieni suu puhalsi, puhalsi...
Katica kohotti kätensä: ei, ei, ei — Jumala taivaassa, se ei saa
tapahtua.
Mutta samalla kun suu puhui, kaivautui hänen tuikea katseensa ahneena
tulevaisuuteen.
Kadar tuumi, että oli viisainta heittäytyä suoraa päätä asian ytimeen.
— Hän on kuollut.
Niin, tämä uskomaton, mahdoton ajatella on tapahtunut...
Se oli vaikea isku maalle, tieteelle...
Professorin oli asetettava hänet istumaan, sitte antoi hän hänelle
vettä. Hänen tuli sääli häntä. Viime aikoina oli hän tosin käyttäytynyt
sangen moitittavasti — ei mikään suututtanut Kadaria enemmän kuin
sairaalakuhertelu — mutta nyt antoi hän hänelle kaikki anteeksi, hänen
tuli Katicaa sääli.
— Se ei ole totta! En usko sitä! Se ei voi olla totta! toisti Katica
itsepintaisesti. Hän pudisti päätään, jopa hymyilikin tuokion: ah,
varmaan se ei ole niin — en usko sitä!
Ja kuitenkin oli hän varma siitä, että se oli totta.
— Sen pahempi, siitä ei enää ole vähääkään epäilystä.
Rakas, hyvä Jumala, Sinä tiedät, etten tahtonut sitä. Olenhan rukoillut
Sinua hänen puolestaan, sanoi hän itselleen.
Professori oli iloinen, että Katalin oli niin voimakas. Hän ei pelännyt
mitään niin paljon, kuin naisen kyyneleitä. Hän rupesi kertomaan
yksityiskohtia. Mutta rouva Arató kuunteli häntä vain puolella korvalla.
Kaikki ne monet persoonallisuudet, ne monet Katat, Katókat ja Katicat,
jotka asuivat hänen sielussaan, lehahtivat lentoon ja hajaantuivat kuin
kyyhkyset, kun haukan musta varjo lankeaa yli kyyhkyslakan. Takaisin
menneisyyteen — eteenpäin — tulevaisuuteen. Mitenkä oli tähän asti
ollut — kuinka tulee tästälähin olemaan?
Vain yksi ainoa Kata piiloutui petollisena ja arkana lastenkamariin,
aivankuin se olisi pelännyt saavansa selkäänsä.
Mutta Kadar puhui äänellä, joka oli tukahtumaisillaan liikutuksesta.
Jo eilis-iltana oli tullut sähkösanoma, mutta silloin eivät he olleet
tahtoneet siihen uskoa, asia oli tuntunut heistä niin mahdottomalta,
ja tähän aikaanhan liikkui maassa niin paljon hirmuhuhuja... Mutta nyt
oli asiasta saatu täysi varmuus... Tänään aamulla oli suoraan vainajan
paarien äärestä saapunut nuori rykmentinlääkäri, tohtori Sandor
Ember... Arató oli kuollut Oltván sairaalassa... Ja lavantautiin! Oli
käsittämätöntä, miten hän oli voinut saada tartunnan... Hän, joka
itse tunsi suojelustoimenpiteet paremmin kuin kukaan muu... Hän oli
ollut sairas jo silloin, kun hän ryhtyi muuttamaan suurta sairaalaa
ylhäällä Karpateilla. Hänellä oli ollut korkea kuume, mutta hän ei
ollut tahtonut kiinnittää siihen mitään huomiota, hän oli kukistanut
sairautensa ja hinnalla millä tahansa tahtonut toimittaa sairaat
turvaan... Muutto oli ollut jännittävä ja vaivaloinen, jopa kerran
vuorilla ympäriharhailevat ryssät olivat rynnänneet heidän kimppuunsa.
Näytti siltä, kuin olisi hän sillä retkellä kuluttanut voimansa täysin
loppuun... Sairaus oli ilmennyt aivan tavattomalla voimalla ja pian
tehnyt lopun hänestä... Hänet oli laskettu väliaikaiseen hautaan,
myöhemmin tullaan etsimään hänelle arvokkaampi lepokammio...
Ja sitten puhui professori muutamia sanoja myös hallituksesta ja
sanomalehdistä.
Lopuksi pisti hän Katicán käteen pienen, kylmän esineen:
— Tämän toi rykmentinlääkäri mukanaan... Muut lähetetään teille
myöhemmin, toistaiseksi säilytetään niitä desinfisioimislaitoksella.
Kultasormus lepäsi Katican kädessä: Stefan Aratón kihlasormus.
Omaansa ei hän ollut pitkään aikaan kantanut, mutta nyt pani hän sen
taas sormeensa.
— Saatan teitä kotiin, jos sallitte...
Professori laski pitkän kaavun hänen valkean pukunsa ylle.
Rouva Arató meni alas portaita kuin unissakävijä.
— Leski! Leski! — toisti hän itsekseen ja tunnusteli uteliaana ja
väristen tätä harvinaista sanaa joka puolelta. — Leski!
Välistä iski häneen pelottava ajatus, häijy vihamielinen aave asettui
hänen tielleen, mutta hän karkoitti sen! "En voi sitä auttaa! En
tahtonut sitä?"
Kadarin kanssa ei hän puhunut sanaakaan koko matkalla.
Ulkona Tonavalla kohisi ja kuohui suuri, valkoinen höyrylaiva...
Kultaisia täpliä tanssi sädehtien aalloilla. Kaupunki oli täynnä
lippuja... Jostakin kuului soittoa... Gorlice!
Ja koko tämä keväinen ääni- ja värisinfonia hukkui majesteetilliseen
urkuinhyminään ja tuhansien kellojen kalkatukseen.
Mutta sitä kuunteli hän vain yksin — hän, leski! Taikauskoisella
hartaudella tarkkasi hän itseään.
Hän oli aina aavistanut, että kohtalon salaperäiset mahdit olivat
raivanneet ja tasoittaneet hänen tiensä — ainahan hän oli onnistunut
elämässä! Mutta nyt huimaus ja kauhu valtasivat hänet hänen todetessaan
sen ylevän säälimättömyyden, jolla hänen tuntematon suosijansa täydensi
työnsä!