Tapahtui juuri se, mitä hän oli peljännyt.
Tuli sähkösanoma. Suuri parakkisairaala Karpateilta oli siirrettävä,
vihollinen oli jo miehittänyt Rahon solan.
Päivänkoitossa oli autoja lähtevä rajalle. Aratón oli mentävä mukaan.
Hän rutisti sähkösanoman kokoon taskussaan. Katalinkin oli huoneessa,
mutta hän ei tehnyt mitään kysymyksiä. Mitä liikutti häntä nyt
Raho-sola, mitä yleensä koko sota!
Hän oli uudelleen laskeutunut unelman pehmeämutaiselle vuoteelle ja
paahdatteli siinä itseään velttona ja voimattomana, mutta oli kuitenkin
valmiina vihollisen ensi kosketuksesta kiukkuisena ärjäisemään.
Mies ei kuitenkaan tahtonut kauempaa häntä häiritä.
Hän seisoi ulkonemalla ja katseli alas Tonavalle.
Minkälainen olikaan tämä maailma? Kevätilman täyttivät hälytyskellojen
läppäykset, yhden koko maailman osan peitti alituinen, verinen
tihkusade, parakeissa lojui viisituhatta miesruhoa, jotka kuuntelivat
kuumekiiluisin katsein lähenevää kanuunanjyminää, ja täällä Tonavan
rannalla polttelivat suruttomat herrat savukkeitaan, iloiset neidit
liehuivat sinne tänne näytellen pohkeitaan, ja tässä huoneessa istui
nainen, joka pureskeli huulensa veriseksi ollen vakuutettu siitä, ettei
koko maailman tuskaa voitu verrata siihen suloiseen väristykseen, jota
hän tunsi suonissaan.
Kuka voi olla tasapainossa tällaisessa sekamelskassa?
Tuolla kaukana, toisen rannan kuninkaanlinnan yllä, vaeltavat hohtavat,
valoisat kevätpilvet taivaan terässini-niityllä.
Kahdeksan, kymmenen samannäköistä pilvisuikaletta samoili hiljaa ja
kainosti, pienimmät edellä, suurimmat jäljessä kuin oppilaat jossain
ylimaailmallisessa naisopistossa.
Arató katseli niitä. Hänestä tuntuivat ne vanhoilta tutuilta. Hän oli
tavannut ne ennen, ehkä jo pienenä poikana. Silloin myös oli kevät
Tikanlinnavuorella, silloinkin vyöryivät ne esiin niin rauhallisesti
ja riemuitsivat kaikessa yksinkertaisuudessaan uusista, heleistä
vaipoistaan.
Ehkä ne juuri silloin olivat matkalla kouluun ja nyt oli tunti lopussa.
Onhan mahdollista, että tuolla ylhäällä pilvikoulussa tunti kestää
kolmekymmentä vuotta.
Kauan katseli hän ilman lasten valoisaa leikkiä ja koki samaa, kuin
niin monta kertaa ennen sielullisen uupumuksen hetkinä...
Pilvetkin tunsivat jälleen matkaavan leikkitoverinsa katoavaisessa
ikkunakomerossa, ja neuvokkaassa neitoshellyydessään kohottivat ne
hänet ylös aurinkoiseen korkeuteensa.
Kevään jätti-virrasta, joka näkymättömänä vieri taivaankannella,
tulvahti aalto Aratón sieluun. Koko hänen olemuksensa täytti äkkiä
kristallikuulakka rauha.
Hänet nosti maasta sama voima, joka ohjasi pilvien kulun. Pilvet olivat
hänen sisaruksiaan.
Halpa, sekava riitasointuisuus, joka äsken vapisutti hänen hermojaan,
raukeni, hiljeni, kuoli pois syvyydessä.
Nyt ei Arató kuullut muuta kuin loistavan, synkän sinfonian, jossa
viidentuhannen sairaan kuolintuska jyskytti.
Viisi tuhatta miestä odotti häntä parakeissa.
* * * * *
Stefan oli jo vuoteessa. Katalin puuhaili vielä pukuhuoneessa.
Tulisikohan Katalin vielä sisään sanomaan hyvää-yötä?
Nyt narisi sänky tuolla sisällä... Hän oli mennyt makuulle! Hän ei
tullut sisään. Merenneidon luolassa pimeni. No niin, siis hyvin tähän
asti.
He makasivat hiljaa, mutta kumpikaan ei nukkunut, molemmat jännittivät
kuuloaan hillityin hengityksin viereiseen huoneeseen päin...
Huolimatta kevätyöstä asettui raskaita syyspilviä heidän päittensä
päälle. Marraskuun tuuli suhisi kautta huoneitten.
Yö oli jäähyväisyö, kuihtumisen, syksyn, kuolonyö.
Se, mikä vielä eilen kukki ja tuoksui Aratón sielussa, putosi nyt kuin
kuuro lakastuneita lehtiä hänen ympärilleen.
Menneisyyden muistot, tulevaisuuden toiveet, ihanat päivät, hymyävät
minuutit liehuivat väsynein siivenlyönnein varjokatteisessa syvyydessä.
Ketä varten kukkivat nyt Tikanlinnavuoren valkeat sireenit? Kuka
ruokkii riikinkukkokyyhkyset?
Katalinin turkinsininen kimono, jota aamutuuli jännitti puutarhassa
vattupensaitten välissä, vaipui hämäryyteen kuin suuri, kuihtunut
kukka...
Pelilaatikon sävel, jota hän ennen tavallisesti oli kuunnellut
lapsellisella hartaudella, puhkesi soimaan räikein riitasoinnuin...
Seudut, jotka he olivat nähneet yhdessä, kirjat, jotka he olivat
lukeneet, tunteet, jotka heillä olivat olleet yhteiset, kuihtuivat,
putosivat, kuolivat...
Ruosteenpunainen Rooma, ametistinsininen Pariisi, helmiäisloistava
Venedig, joissa kaikissa he olivat yhdessä vaeltaneet menneinä päivinä,
kaikki haihtui savuun; sumuun ja huuruun vaihtuivat myös Ateenan
norsunluukeltaiset ihanuudet, uduksi katosi myös kultainen Byzantium,
jonne he olivat aikoneet yksissä matkustaa tulevina päivinä...
Kaikki häipyi syksyn varjoihin.
Katoavaisuuden synkkämielisyys täytti yön ja asettui raskaana myös
Katalinin sydämelle. Ja hetkeksi heräsi hänessä menneen kesän palava
kaipuu.
Hetkisen taisteli hän vastaan, mutta mennyt oli voimakkaampi kuin hän,
se voitti, vangitsi ja raahasi hänet mukanaan. Ja sinä hetkenä kuuli
Stefan kevyttä melua sinisestä huoneesta: kuuliaiset, pienet paljaat
jalat lähenivät hiljaa tassutellen.
Hän tunsi kielon tuoksua — vaimo seisoi hänen vuoteensa ääressä.
Hän tarttui hänen käteensä, jännitti sitä ja heittäytyi sitte äkkiä sen
varaan, puhjeten samalla katkeraan itkuun.
Yön hämärän läpi loistivat Stefania vastaan hyvin tutut piirteet.
Katan entiset, rakastettavat kasvot. Hämmästyneenä oli hän nähnyt sekä
itsensä että miehensä. Mitä olikaan täällä tapahtunut?
Arató ei sanonut mitään, veti vain hänet hiljaa luokseen. Kaulallaan
tunsi hän hänen kuumat kyyneleensä.
Aivan varmaan voisi hän valloittaa hänet takaisin, jos haluaisi.
Aamulla seuraisi Katalin häntä, ja sitten ei hän enää koskaan laskisi
häntä luotaan... Kata tulisi jakamaan hänen kanssaan vaarat ja
vastukset. Nyt hoitaisi hän kolera- ja lavantautipotilaita — aivan
varmaan tulisi hän näin tekemään, olihan hän hänen vaimonsa.
Kuukauden kuluttua tulisi hän unohtamaan, tuon toisen. Kahden kuluttua
sanoisi hän itkien miehelleen: kiitos, ettet ollut ylpeä, kiitos, että
pelastit minut itseltäni...
Ja kolmen kuukauden kuluttua? Silloin nauraisi Kata joskus itselleen
ilman mitään ymmärrettävää syytä eikä millään ehdolla maailmassa
tahtoisi sanoa, minkä tähden, mutta hänhän tietäisi, että nyt Kata
muisteli tuota omituista, näivettynyttä kapteeni Milkaa.
Ah, niin, aivan varmaan voisi hän voittaa hänet takaisin, jos tahtoisi.
Peloissaan ja kuumissaan puristautui Katalin miestänsä vastaan.
Professori tunsi pistoksen niskassaan. Se tuli amuletista, jota vaimo
kantoi rinnallaan. Mutta se ei ollut entinen Katarinan kuva, vaan uusi
amuletti, pieni lasitettu risti.
Kas vaan, myös kolmas, viimeinen Katariinan, kuva oli poistettu
omistajansa kaulalta!
— Etkö enää kanna Katariinanrahaa? kysyi hän matalasti.
Nainen jäykistyi. Stefan miltei tunsi, miten hän kylmeni.
— Etkö kanna sitä enää?
— Se on särkynyt — ketju on särkynyt — valehteli hän.
— Mistä olet ostanut tuon ristin?
— Ristin?
— Mistä olet ostanut sen?
— Olen saanut sen.
— No keneltä?
— Niin — ylihoitajattarelta.
Hän tiesi, ettei mies uskonut häntä.
Pitkän aikaa istui hän liikkumattomana, jäykkänä ja kylmänä hänen
rinnallaan. Jopa hengitystäänkin hän pidätti, vain sydämen epätasaiset
lyönnit kuuluivat kaukaa etäisyydestä.
Vanhan aleksandrialaisen Katariinanrahan oli hän saanut Stefanilta jo
tyttönä. Jo silloin oli hän ollut selvillä siitä, että tämän lahjan
jälkeen oli myös sen antaja tuleva hänen omakseen.
Kultarahasta oli tehty muistokotelo, ja siinä säilytti Katalin
puolisonsa kuvaa.
Takasivulle oli Stefan pienen pienin kirjaimin kaiverruttanut:
"Ole uskollinen kuolemaan asti, niin olen antava sinulle elämän
kruunun."
Katalinilla oli ollut sellainen taikauskoinen käsitys, että vain niin
kauan, kuin hän kantaisi tätä kaulallaan, onni olisi hänen mukanaan.
Kerran oli hän kadottanut sen ollessaan uimassa ja silloin oli hän
ollut sairaana kiihtymyksestä kaksi päivää, kunnes aarre jollain
ihmeellisellä tavalla taas saatiin takaisin.
Silloin oli hän selittänyt, että kuva oli pantava hautaan hänen
kanssaan. Tai oikeammin sanottuna heidän kanssaan, sillä Katalin piti
kiinni sellaisesta päähänpiintymästä, että hän ja hänen miehensä
tulisivat kuolemaan samana päivänä.
Ja nyt oli hän ottanut sen pois jonkun ristin tieltä. Pienen lasitetun
ristin tieltä, jonka kapteeni Milka paljon tinkien oli ostanut
Ruzicskan muinaisesineitten kaupasta.
Omituista! Tämä uskottomuuden vertauskuva toi hänelle enemmän tuskaa
kuin itse uskottomuus!
Ei, tälle tolalle eivät asiat saaneet jäädä.
Varastaako puoliso takaisin varkaalta —? Ei! Sellaisessa hämärän ja
varkaankätkemisrakkaudessa olisi enemmän nöyryytystä kuin onnea.
Hän ei voinut enää katsoa Katalinia omakseen. Hän ei voinut enää katsoa
häntä syvälle silmiin.
Joko oli hänen vaimollaan sielu, tahi ei ollut.
Jos hänellä oli, saisi hän oman järkensä avulla päättää ja omin jaloin
mennä minne hänen täytyi. Hän oli kuitenkin eksynyt liian kauas
kotomaista, jotta hän olisi voinut ottaa hänet syliinsä ja kantaa hänet
kotiin.