Mutta se ei tosiaan olisi Peterin ja Palin tapaista eikä itse
lausuntokaan muuten ollut Katalle ominainen.
Pöydällä on nahkarasia. Se kuuluu toiselle pojista. Lukko on särkynyt,
ja omistaja on nuorekkaassa unohtamistavassa laiminlyönyt korjata sen.
Rasiassa on suuri sinetöity kotelo omistusleimalla: "Testamenttimme —
saadaan aukaista vasta kuolemamme jälkeen."
Juhlallisesti käännähtelevästä tyylistä näkyy, miten heidän
omanarvontuntoaan on mairitellut saada kirjoittaa sana testamentti...
Mutta toiselta puolen, kun he ensi kertaa matkasivat sotakentälle,
olivat heidän ajatuksensa kaukana sellaisesta kuin testamentin
kirjoittamisesta.
Pieni, pyöreä apteekkirasia helisee Stefanin kädessä.
Hän avaa sen: siinä on kaksi kultarahaa kumpikin ohuine ketjuineen,
näissä Pyhän Katarinan kuvat, jotka käly oli heille antanut.
He ovat jättäneet ne kotiin?
Professori muisti, minkä loputtoman ilon amuletit olivat tuottaneet
heille... He eivät enää välittäneet joutua tuleen ja liekkeihin
Maria-Teresia-tähdistön takia ja kalliolujalla päättäväisyydellä olivat
he ripustaneet ne kaulaansa, eikä edes kuolema tulisi irroittamaan
niitä.
Ja nyt olivat he kuitenkin itse ottaneet ne pois... Peter ja Pal eivät
tahtoneet enää kantaa Katalinin muistoa.
Tässä piilee joku tuskainen salaisuus haudattuna.... Satoja kysymyksiä
vilisi toinen toisensa jälkeen Stefanin päässä. Ja otaksuttavasti
olivat pojat paenneet tiehensä juuri päästäkseen vastaamasta.
* * * * *
Kerroksen toisesta päästä kuului Katalinin ääni.
Tuntui siltä, kuin olisi hän juuri tullut kotiin, mutta hän ei mennyt
Stefanin luokse, vaan tiedusteli illallisruokaa keittiössä.
Professori pukeutui suurimmalla kiireellä siviilipukuunsa. Hän tarvitsi
kengännapitinta, mutta ei löytänyt sellaista eikä hänen soittoonsa
vastannut kukaan.
Koko taloudenpito näytti joku aika sitte joutuneen hajoamistilaan.
Palvelusväki järjesti otteluja väitellessään kunkin eri
toiminta-aloista ja ikuisesti lopen uupunut Katalin oli vaiti eikä
välittänyt siitä mitään.
Professori kulkee yksikseen jätetyn mieshenkilön neuvottomuudella
edestakaisin huoneessa.
Välistä tuntee hän katseen hellästä ja osaaottavasta silmäparista: se
on Kantor, joka kaikkialla on hänen kintereillään. Ah, kunpa se vain
olisi kyennyt auttamaan, millä onnentunteella se olisikaan sen tehnyt!
Koira seurasi myös herraansa rouvan siniseen huoneeseen, josta tämä
miesten tavoin etsi napitinta mitä uskomattomimmista paikoista. Jopa
hän etsi Katalinin yöpöydänkin laatikosta. Kengännapitinta hän ei tosi
löytänyt, mutta sensijaan sai hän valokuvan käteensä: kapteeni Milkan
valokuvan.
Mitä sillä oli täällä tekemistä?
Kaksi, kolme kertaa oli hän vaihtanut kädenpuristuksia kapteenin
kanssa ja silloin aina tuntenut sitä salaista, määräämätöntä
vastenmielisyyttä, jolla hänen oma luonteensa tavallisesti toi ilmi
vastalauseensa tällaisiin erikoislaatuisiin ihmissieluihin kohdistuvana.
Mutta hänhän tiesi, että Kata oli erityisellä tavalla mieltynyt
kapteeniin, joka "sai kiittää häntä elämästään" ja sentakia hän itse
oli taistellut oman hermojärjestelmänsä harhaluuloja vastaan.
Mutta joka tapauksessa — mitä oli Milkalla hänen puolisonsa laatikossa
tekemistä?
Äkkiä irvisteli inhoittava epäluulo häntä vastaan — odottamatta kuin
tuhkasta putkahtanut piru... mutta hän tukahutti sen jälleen.
— Niin, sitäkin nyt vielä puuttuisi! — Olemmepa me miehet itse asiassa
perin yksinkertaiset. Säädyllisinkin meistä on kuitenkin nähnyt niin
paljon mutaa elämässään, että hänen on vaikea uskoa puhtauteen.
— Katalin! Kata! Hänen puolisonsa!
Pohjaltaan luokitti Stefan, huolimatta siitä, että hän oli nähnyt
elämässä kaikenlaista, naiset aivan samoin kuin kaksoisetkin: meidän ja
muiden. Ihmis- ja naissieluntutkiskelun lait olivat pätevät vain muita
naisia arvostellessa.
Myöhemmin löysi hän puolisonsa työhuoneestaan.
Kietoutuneena suureen, villaiseen hartiahuiviin, istui hän viluisena ja
itseensä vaipuneena suuressa nojatuolissa.
Nytkin vaikutti hän yhtä hajamieliseltä ja masentuneelta, kuin yleensä
viime aikoina. (Lapsiraukka, miten kovin sairaalatyö olikaan koetellut
hänen voimiaan!)
Hermostuneihin sormiinsa hän punoi pientä hopeaketjua, jossa välkähteli
sakset ja pienoinen kirjoitustaulu. Hänellä oli tapana kantaa sitä
sairaalapukunsa vyössä.
Professori ei tahallaan tiedustellut vaimon huonon tuulen syytä, vaan
rupesi puhumaan lähimmistä tarkoituksistaan. Mutta koko ajan ajatteli
hän Milkaa ja kaksoisia.
Lähimmät näköalat eivät olleet erikoisen aurinkoiset.
Jos vihollinen, joka verisellä sitkeydellä piiritti rajasolaa, pääsisi
Rahon vuorelle, täytyisi parakkisairaala numero kolme siirtää muualle.
Rukoile Jumalaa, Kata, ettei tule sähkösanomaa, lopetti Stefan
matalalla äänellä. Viidentuhannen sairaan siirto vuoren yli! Vain
ajatus tästä kierrättää kylmiä väreitä selässäni!
Katalin ei ollut ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä miehensä oli sanonut.
Kokoonpainuneena, liikkumattomana tuijotti hän eteensä tyhjin katsein,
suun ympärille oli majoittunut jäätävä ja sairas hymy — vain otsan
kiusautumista kuvastavat rypyt ilmaisivat, miten Stefanin ääni
vaivasi häntä ja millaista tuskaa hänelle tuotti miehensä alituinen
edestakaisin käynti hänen edessään...
Arató katsoi hämmästyksissään häneen. Koskaan ennen ei hän ollut nähnyt
häntä sellaisena... Hän oli kuin tyhjä näyttämö, kun kaikki koristeet
on viety pois. "Tänään ei ole näytäntöä, seurue vierailee muualla."
Niin se olikin, Katalin oli lopettanut näyttelemisen. Hän ei tahtonut
miellyttää. Se ei vaikuttanut häneen mitään, vaikka Stefan huomasi
hänet tyhjäksi, kalpeaksi, yksinkertaiseksi.
Tämä vihamielinen välinpitämättömyys oli selvästi luettavissa hänen
kasvoiltaan, jotka olivat kadottaneet hymynsä rakastettavaisuuden,
hiuksista, jotka järjestämättä riippuivat otsalla, epänaisellisesta
ryhdistä, jopa siitäkin, miten kömpelösti hän salli hameensa mennä
kurttuihin...
Aratón sielun läpi tunkeusi salamana vakaumus siitä, että hän nyt
ajatteli miestä. Vierasta miestä.
Miehen kaipuu ympäröi kuin hyväilevä neste hänen vaimoansa ja hän
antautuu autuaassa voimattomuudessa suloisen virran vietäväksi...
Hän oli miltei tuntevinaan kilpailijansa vastenmielisen hajun — kauhu,
viha, inho olivat hyydyttämäisillään hänen sydämensä.
Harvinaisella sisäisellä havaintokyvyllään, joka välistä saattoi hänet
pystyväksi muutamista äärettömän pienistä, värittömistä täplistä, jotka
hän oli mikroskoopilla havainnut, selvittämään koko sukupolvien synnit
ja synnin ainekset, käsitti hän salamankirkkaasti, mitä nyt tapahtui
hänen ympärillään.
Katalin oli rakastunut... Siihen mieheen, jonka seurassa hän näki hänet
hevoskastanjan alla... Jonka kuvaa hän säilytti yöpöytänsä laatikossa.
Aivan viime päiviin saakka oli hän aina kirjoittanut hänestä paljon
kirjeissään, viime päivinä vaikeni hän hänestä...
Ajatukset risteilivät salamannopeina hänen aivoissaan. Nyt johtui
hänelle mieleen myös tuon sileäksi ajellun medisiinarin yksinkertainen
lause.
Stefan puri hammasta — mitä oli tämä nainen tehnyt hänen nimellään?
Ja nyt selvisi hänelle myös Peterin ja Palin käyttäytyminen! Pojat
olivat päässeet perille jostakin, olivat nähneet jotakin sairaalassa...
Ja sitten olivat, he menneet, paenneet häntä, he eivät olleet tahtoneet
syyttää, vaijeta he eivät olisi voineet...
Verta vuotavin sydämin olivat he, menetettyään uskon, ylpeästi vaijeten
ja lujina kuolemaan asti vetäytyneet sinne, missä kanuunat jylisivät.
Niin, sellainen turvapaikka sopi pojille!
Mutta kenen kanssa oli hän sitten itse elänyt yhdessä näinä viitenä
vuotena!
Stefan istuutui mitään aavistamatonta puolisoaan vastapäätä ja otti
sanomalehden käteensä. Vaimokin hautautui omaan lehteensä.
Mutta kumpikaan ei lukenut. Vaimo silmäili jäykin katsein ilmoituksia
ja ajatteli samalla kapteenia; miehen ajatukset seurasivat häntä,
vakoillen kuin tornihaukka, joka korkeudesta väijyy kotiin kulkevaa
viiriäistä.
Professorin tutkiva katse osui Katalinin pieneen kirjoitustauluun,
jonka hän tuokiota ennen oli heittänyt pöydälle. Vieras käsi oli
omituisin, kaartelevin rivein kirjoittanut muutamia kirjaimia ja
numeroita: Joh. I. IV. 18.
Vastenmielisyydestä, joka hänessä äkkiä heräsi, hän tunsi, ymmärsi,
kuka ne oli kirjoittanut.
Hän antoi sanomalehden vaipua kädestään, nousi ja lähti hitaasti
kirjalaudakkojen luo etsiäkseen Uutta Testamenttia, mutta ei löytänyt
sitä paikastaan.
Hän ponnisteli rauhoittuakseen, sytytti savukkeen ja kulki vakoillen
edestakaisin kerroksessa.
Pieni musta kirja oli flyygelin päällä, jonne Katalin oli sen
unhoittanut.
Apostoli Johanneksen ensi kirjeessä löysi hän seuraavat sanat:
"Pelkoa ei ole rakkaudessa, sillä täydellinen rakkaus karkoittaa pelon,
mutta pelossa asuu rangaistuksen ajatus, ja se joka pelkää, ei ole
täydellinen rakkaudessaan."
Katalin oli siis vielä arka, ja Raamattunsa tyystin tunteva kapteeni
kiihoitti häntä apostolin sanoilla.
Stefan tunsi aivan samanlaista fyysillistä pahoinvointia, joka pari
päivää sitten oli pojille aiheuttanut kuvotuksia.
Minkälainen nainen oli tämä?
Viisi vuotta olivat he olleet yhdessä yöt ja päivät, silloin oli
Katalin antanut hänelle jok'ainoan ajatuksensa... Nyt oli hän
ensikertaa omin päin, ja ensimäinen paras mies kadulta oli saanut ottaa
hänet ja viedä hänet mukanaan kuin isännättömän esineen.
Oliko tämä Stefan Aratón vaimo? Stefan Aratón koirallekaan ei olisi
koskaan voinut tällaista tapahtua.
Kenen kanssa oli hän asunut koko tämän ajan?
Oudolla uteliaisuudella tarkasti hän vaimoa, aivankuin näkisi hän hänet
ensi kertaa. Hän voi rauhallisesti katsella häntä, Katalin oli vaipunut
niin syvään hyväilevän kuumiin unelmiinsa, ettei hän huomannut mitään
siitä, mikä tapahtui hänen ympärillään.
Aratón valtasi harvinainen, miltei hurmioinen kuvitelma.
Hänen Katansa oli kuollut. Ja tämä, joka istui tässä häntä vastapäätä,
oli vieras nainen, joka oli ottanut Katan naamion päälleen ja näytteli
nyt ilkeätä komediaa.
Ulkonainen samannäköisyys molempien naisten välillä ei tosin ollut
erikoisen suuri... Minne oli kadonnut oikean Katan kultainen hymy, joka
tavallisesti loisti hänen kasvoillaan vielä unessakin? Missä oli hänen
teeskentelemätön vaatimattomuutensa ja viehkeä arvokkuutensa?
Piirteet, jotka hän nyt näki edessään, olivat jonkunlaisen raskaan
ja äitelän haavemielisyyden sekä kypsymättömän tärkeyden omituisesti
vääristämät.
Äkkiä syntyi hänessä katkera epäluulo, ettei edes entinen Katalin
koskaan ollut kuulunutkaan hänelle. Katan rakastettava olento oli
ehkä ollut olemassa vain hänen unelmissaan, ja hänen leikkivä
mielikuvituksensa oli sen siirtänyt vieraan naisen ruumiiseen...
Niin usein kuin hän oli halunnut katsahtaa hänen sydämeensä, oli hän
löytänyt vain oman kuvansa, ei mitään muuta. Aratón ajatukset täyttivät
Katan sielun, hänen tunteensa hänen sydämensä, hänen sanansa hänen
suunsa ja hänen ylpeä itsetietoisuutensa loisti hänen otsallaan...
Mutta missä oli Katalin itse?
Voihan myöskin olla mahdollista, ettei hän olisikaan todellinen
ihminen, vaan vain peilin kehykset, jossa peilissä jokainen mies, joka
halusi, voi löytää itsensä.
Mutta huolimatta kaikesta tästä, leiskahti Arató kuitenkin raivoon,
ajatellessaan, että tämä nainen omasi hänen sielunsa syvimmät
salaisuudet, jotka hän sitten lahjoitti tuiki vieraalle miehelle.
Sillä se, mitä Milka halusi naisesta, ei ollut Graczianin perheen,
vaan Arató-suvun omaisuutta. Tämä luonnoton ja takaperoinen sekaannus
kiihoitti ja nöyryytti professoria.
Hän tunsi vastustamatonta halua säikäyttää hereille unissakävijän.
Heräisikö hän ehkä? Jos hän lujin kourin tarttuisi hänen sydämeensä,
puhkeisiko hän itkuun?
— Sano, onko teillä edelleen paljon potilaita? kysyi hän.
Hämillään sukeltautui Katalin ylös unelmainsa syvyydestä ja katsahti
synkästi häneen, silmin, jotka eivät nähneet mitään. Kesti hetkisen,
ennenkuin hän käsitti että hänen tuli vastata.
— Ah ei, ei niin pahoin monta, vastasi hän syvin, verhotuin äänin.
— Onko se teeskentelijä vielä siellä? kysyi Stefan pilkallisesti.
Katalin kavahtui.
— Kuka teeskentelijä?
— Kapteeni Milka...
Katalin tuli aivan valkoiseksi. Hän liikutti suutaan, mutta ei saanut
sanaa sanotuksi pitkään aikaan. Sitten vääntyivät hänen kalpeat
huulensa karvaaseen, manaavaan hymyyn.
— Teeskentelijä! — kähisi hän. Kuinka arvostelet ihmisiä!
Luonnollisesti — vain sinä itse merkitset jotakin! Vain sinä itse?
Halveksiva hymy takertui kiinni suupieliin. Sieraimet värisivät. Hänen
sydämessään kiehui ja vaahtosi kapinallisen orjan luihu viha.
Sekunnin tuijottivat he hämmästyneinä toisiinsa kuilun yli, joka oli
auennut heidän välilleen.
Professori ei kestänyt tätä kauempaa, hän nousi ja lähti viereiseen
huoneeseen.
Joku hiipi hänen jälessään. Se oli Kantor. Se seisoi isäntänsä
rinnalla...
Stefanista tuntui, kuin olisi hänet väijyksistä tyrkätty mustaan,
pimeään suohon, josta ei löytynyt mitään pelastusta.
Hänen toverinsa, jonka kanssa hän vielä äsken oli kulkenut käsi kädessä
onnellisena ja luottavaisena, oli potkaissut hänet alas. Mikä kataluus!
Hänen silmissään pyörrytti, sydän särki ja jyskytti...
Kyynelhunnun läpi, joka peitti hänen silmänsä, näki hän vaalean,
hymyilevän miehen pään, vaipuneena omahyväisiin haaveiluihin.
Ja silloin heräsi aikoja sitten mullaksimuuttuneiden esi-isäin rajujen
palkkasotamiesten veri uudelleen eloon hänen suonissaan.
Hänessä roihusi himo kostoon, väkivaltaan, verenvuodatukseen, kuten
salamoiva taivas vuorenhuippujen takana pimeinä öinä.