Tarmokkain vuorivuohihypyin tulivat alilääkäri ja eräs medisiinareista
juosten alas portaita pohjakerrokseen. Jälkimmäinen, sileäksi
ajeltuine, tarmokkaine piirteineen unkarilais-ameriikkalaisen tyypin
edustaja, sanoi tahallisen laulavalla äänenpainolla:
— Näkyy, että tulee kevät. "Mamma" on rakastunut.
Portaiden käänteessä olivat molemmat nuoret miehet iskeytymäisillään
yhteen erään kultakauluksisen upseerin kanssa, joka oli matkalla ylös.
Alilääkäri aivan kalpeni hämmästyksestä ja tervehti kumartaen.
Alhaalla pohjakerroksessa kuiskasi hän käheästi ja kiihoittuneesti
medisiinarille.
— Tiedättekö, kuka se oli? Professori Arató!
Toinen löi nyrkillään otsaansa ja kuiskasi vastaukseksi:
— Oletteko koskaan nähnyt sellaista pöllöpäätä kuin minä?
Stefan Arató oli tällävälin ehtinyt ylös valtavan ikkunan ääreen.
Sieltä näkyi alas sairaalan pihaan.
Professorin katse kiintyi pienoiseen idylliseen kuvaan.
Pihalla kasvoi hevoskastanja. Musta puunrunko ojenteli keveästi
ja aistikkaasti oksiaan kohti taivasta. Vesat, jotka hehkuivat
iltapäiväauringon valossa kuin tuhat pientä kultaista nyrkkiä, pitivät
ponnistuksesta väristen lujassa otteessaan kevättä, joka tahtoi särkeä
siteet.
Huomenna särkyvät nyrkit ja peittävät kaikki oksat kullanviheriäisin
lehdin.
Puun alla oli lepotuoli, missä komea vaalea sotilas oleili. Hänellä ei
näkynyt sidettä, mutta hänen ilmeensä oli kärsivä. Hänen vieressään
istui hento sairaanhoitajatar päähuntuineen ja luki suloisella
vakavuudella punakantista kirjaa.
— Aivan sellaista, kuin kymmenenpennin kuvapostikorteissa kuvattu väki,
jolla on kainot vaatimukset, tavallisesti ostaa. "Kevät sairaalassa."
Mutta kas vaan, sairaanhoitajatarhan on Katalin.
Arató, joka vastikään oli saapunut pääkaupunkiin, seisoi hetkisen
epäillen ikkunassa, mutta päätti kuitenkin ensiksi puhua virkatoverinsa
Kadarin kanssa.
Hän voi ehkä selittää hänelle, mitä Peterin ja Palin liian aikainen
lähtö merkitsi, josta Katalin oli vähitellen hänelle kirjeellisesti
kertonut vasta liian myöhään.
Mutta Kadaria ahdisti hän kysymyksillään turhaan.
Pojat olivat todella aluksi iloinneetkin sairashuoneessa olostaan,
mutta sitten olivat he odottamatta rynnänneet takaisin sotanäyttämölle
niin hillittömällä kärsimättömyydellä, kuin jos enkelit kultatorvien
toitotuksilla olisivat heitä kutsuneet.
Niin paljonhan tiesi Stefan itsekin.
Katalinin kohtasi hän portaissa.
Hän teeskenteli suurta väsymystä ja sanaakaan sanomatta ojensi
miehelleen kylmän otsansa suudeltavaksi.
— Arvelen tällä kertaa voivani jäädä tänne pariksi päiväksi — tervehti
professori. Siksi ajaksi saat sinäkin vapautta sairaalasta.
Vaimo kohotti kummastuneena vakavat kasvonsa miestänsä kohti.
— Se on mahdotonta, Stefan! Olen niin sidottu — aivan hirveästi
sidottu... Ja kun kerran on ryhtynyt...
Tämä kypsymätön kiihkoilu hermostutti Aratóa.
— Puhuin juuri nyt Kadarin kanssa... Hän sanoi, että tällä hetkellä
täällä ei ole mitään sellaista, jota ei kuka tahansa voisi toimittaa
sinun sijastasi... Sinä voit tarvita vähäsen lepoa, näytät väsyneeltä.
Katalin painoi päänsä alas tuumaillen.
Pari seikkaa täytyi hänen kuitenkin järjestää. Avaimethan täytyi hänen
myöskin jättää jollekin. Sanalla sanoen, olisi parasta, jos Stefan
menisi edeltäpäin, ennen illallista olisi hän itsekin kotona.
* * * * *
Professorin huoneen vieressä sijaitsi poikain entinen pesä.
Nytkin oli se täynnä kaikenlaisia siviilielämän tarpeita, jotka
nyttemmin tulivat kuulumaan reserviin: vapaakuosisia urheilupukuja,
miekkailuhansikoita, tennismailoja sekä kuvia voimistelevista,
ratsastavista, purjehtivista, kylpevistä pojista ja tytöistä...
Stefan seisoi tarkkaillen kynnyksellä, aivankuin hän tässä olisi
etsinyt vastausta kysymykseen, joka teki hänet yhä levottomammaksi.
Miten oli poikain laita? Tähän asti oli heidän ollut tapana niin
suurissa kuin pienissäkin asioissa tiedustella veljensä mielipidettä —
he eivät olisi ostaneet edes kupukyyhkystä ilman hänen hyväksymistään
— mutta nyt käyttäytyivät he siten kuin pakenisivat he juuri häntä
itseään.