Ratisevin hampain hapuili hän ympäri pitkin sairaalan seiniä... Mitenkä
voisi hän lähteä täältä? Ulos ihmisten joukkoon? Kuinka voisi hän taas
näytellä kapteeni Milkan entistä osaa?
Mieluummin kaivautuisi hän alas maahan, lattian alle. Kuinka suloista
olisikaan maatua mullassa, kadota ikuiseen pimeyteen, hiljaisuuteen...
Tulla mykäksi ja sokeaksi... Silloin ei kukaan koskaan voisi katsoa
silmiin, ei kenkään konsanaan kysyä mitään...
Professori Kadar aavisti, mitä kapteenilta puuttui.
Ei ole helppoa houkutella häntä takaisin elämään... Täytyy rakentaa
hänelle jonkinlainen silta, punoa Ariadne-lanka... Silloin — ehkä
onnistumme... — Musiikki! Soitannon mahdilla! — sanoi Katalin.
Hän oli kerran kuullut puhuttavan sairaasta, jonka musiikin sointu oli
valaissut ulos ikuisesta yöstä... Milkahan oli suuri soittoniekka,
siitähän olivat kaksoiset niin usein maininneet.
Pitäisi noutaa tänne hänen sellonsa! ehdotti Stowasser, vapaa székely,
joka kierteli käytävässä pää upotettuna valkeaan kypäriin.
Vänrikki selitti, että Milka kykeni seurustelemaan minkä soittokoneen
kanssa tahansa, mutta mieluimmin hän soitti selloa.
Katalin otti huolehtiakseen tästä. Erinäisten tiedustelujen
jälkeen onnistui hänen saada käsiinsä kapteenin sello, jota hänen
huonekalujensa mukana säilytettiin eräässä varastohuoneessa.
Eräänä iltapuhdehetkenä otti eräs sairaalan nostoväkiläinen sen
mukaansa Milkan huoneeseen ja asetti määräyksen mukaan sanaakaan
sanomatta mustaksi lakatun laatikon erääseen nurkkaan.
Ja sitten seisoivat kaikki vaanimassa, nappaisiko kala koukkuun.
Kauan odottivat he hukkaan. Mutta sitten yht'äkkiä —.
Tenhoava sävel kaikui yön hiljaisuudessa. Se tuli kaukaa, alhaalta
syvyydestä, kuin noidan laulu maan uumenista.
Hiljaa, kuin tukahdutettu nyyhkytys tuli se lähemmäksi, pelokkaana
hapuillen, aivankuin se vielä epäilisi oikeuttaan elää.
Sitten kapusi se korkeammalle, kerjäten kiihkeästi ja intohimoisesti...
Äkkiä kohotti se päänsä ahneesti ja janoavasti...
— Hän soittaa Goldmarkin sarjaa, sanoi alilääkäri, joka ymmärsi jonkun
verran musiikkia.
Se oli omituista musiikkia. Hurjasti virtasi se esiin Milkan
slaavilaisen veren kiihoittamana ja tuprutti mukanaan monta kirjavaa
kiveä, jotka olivat huuhtoutuneet irti kerroksista, jotka peittivät
tuntemattoman syvyyden.
Joka musikaalinen ajatus, mikä siilautui läpi kapteenin hermoston
seulan, tuli uskomattoman pehmeäksi, suloiseksi, tuliseksi ja
tunnelmalliseksi.
Hänen jousensa käyrä pyörensi joka kulman, ja hioi jokaisen
epätasaisuuden.
Säveltäjäin joukosta ihaili hän vain suuruuksia; kaikkien lentoa voi
hän seurata, mutta vain kuten lihava villihanhi nousevaa haikaraa:
jalat laahaten sammakonliejussa.
Kun hän soitti, tuli Bach hempeäksi, jopa Beethovenkin lientyi.
Jättiläisistä, jotka nostivat maapallon harteillaan, teki hän lihavia
kukankantajia barokkityyliin. Sävelin soivat katedraalikirkot täytti
hän tekokukilla, silkillä ja myrtintuoksulla.
Hänelle oli musiikki syntinen intohimo, unijuoma, haschisch, jota hän
imi ahneesti ja punottavin poskin.
Musiikin hehkussa suli hänen sielussaan kaikki, mikä oli voimakasta
ja miehekästä, ja vain Karola jäi jälelle, Karola, joka hentona ja
väristen puhkesi nyyhkytyksiin kokiessaan aikoja sitten maatuneitten
musiikkisankarien hengen tarmon.
Musiikki kaivoi salaisia, maanalaisia käytäviä hänen sieluunsa, missä
outoja, värittömiä, unelmanhaihtuvia olentoja nousi oraalle.
Kun hän upseeriaikanaan kerran oli määrätty Budapestiin, tuli
hän kosketuksiin taiteilijain kanssa, etupäässä maalari- ja
kuvanveistäjäpiireissä. "Pojat" näkivät hänet mielellään seurassaan,
heillehän ylimalkaan tuollainen "uhkea, typerä rotuhärkä" oli
todellinen helmi.
Välistä hän soitti myöskin heille, jolloin taiteilijat keksivät hänen
musiikkinsa levottomuutta herättävän mielenkiintoiseksi ja kutsuivat
häntä neroksi.
Eräässä tällaisessa tilaisuudessa piirsi suuri kuvanveistäjä, joka oli
kuulijain joukossa, hänestä pikakuvan edessään olleelle marmoripöydälle.
Kun Milka kotvasta myöhemmin, mestarin mentyä, katseli piirustusta
tunsi hän hämmästyneenä siinä itsensä.
Kuva esitti sfinksiä, jonka pehmeällä naarasleijonanruumiilla oli
Milkan pää. Sfinksi seisoi jyrkän kallio-obeliskin huipulla, josta
se ei voinut päästä alas, siksi se katseli kieroon alas syvyyteen,
sinne uneksien ikävöiden eteenpäin kallistuneena kuin kissa ylhäällä
katonulkonemalla.
Mitä etsi se sieltä alhaalta — kuolemaa, elämääkö?
Tai olikohan vain oikukas sattuma ohjannut mestarin kättä, tai olikohan
se hänen kuulemansa musiikin olemuksen ruumiillistuma?
Ja nyt soi siis kapteenin sello sairaalan upseerisalissa...
Sfinksin ääni valitti yön hiljaisuudessa.
Katalin seisoi käytävässä, nojautuneena ovipieleen. Kädet ristissä
rinnoilla kuunteli hän syvimmällä hartaudella.
Hänestä tuntui, kuin tuolla sisällä tapahtuisi jotain suurta ja pyhää.
Ihmissielu heitti yltään pimeyden kahleet ja astui autuaana kohti
valkeutta...
Mutta musiikki keskeytyi äkkiä, ja Katalinin silmien edessä väikkyi
hetkisen kuva taistelevasta ihmisestä, joka suinpäin syöksyi takaisin
pimeyteen.
Empimättä aukaisi hän oven.
Kapteeni Milka istui pöydän ääressä, pää oli käsien varassa ja
kyyneleet vuosivat virtoina. Kyynelvuo oli rukous, rannalle ajautuneen
haaksirikkoutuneen suloiset kyyneleet.
Ja kyyneleet täyttivät myös Katalinin silmät.
* * * * *
Oma rakkaani. Stefan, kallis puolisoni.
Uskollisesti rakastaen tervehdin sinua, ja voin suuresti iloiten
kertoa, että meidän on onnistunut pelastaa kapteeni Milka, jota Herra
on niin raskaasti koetellut.
Toisin sanoen, voin perin täydellä vakavuudella ilman omahyväisyyttä
väittää, että minun on onnistunut pelastaa hänet!
Oppineet tohtorit eivät saaneet hänestä tolkkua, mutta minä,
yksinkertainen naisolento — poloinen, keksin aatoksen, joka
loistavasti kesti kokeen.
Kun Sinä palaat, kerron laajasti koko tapauksen kulun, tiedän, että se
tulee herättämään harrastustasi.
Näet siis, ettei Sinun pikku "kylkiluu"-raukkasi ole täällä
sairaalassa mikään tyhjäntoimittaja.
Voin aivan vakavasti sanoa, että olen vilpittömän onnellinen siitä,
että kaikessa tässä nimettömässä kurjuudessa, jonka tämä hirveä sota
on tuonut meille, myös omalta osaltani olen voinut tuottaa vähäsen
lievitystä.
Kadar sanoo, että hän tämän ihmeparannukseni jälkeen tulee ehdottamaan
minut yliopiston kunniatohtoriksi. Mutta minä vastasin, että minä
olisin sangen tyytyväinen, kunhan hän ei vain ilmiantaisi minua
puoskaroimisesta.
Poikien kortin liitän tähän mukaan. Nuo kaksi "Kasakkain kauhua"
pyytävät suklaatia. Muuten voin hyvin ja ajattelen, kuten Kantor,
uskollisella rakkaudella meidän molempien hyvää isäntää. Ja sitäpaitsi
lähetän vielä satatuhatta suukkosta.
Kata.