Zolyomin kirkkotarhassa on kolkka, jota heikkohermoiset kirkossakävijät
tarkoituksella välttävät. Jos joku kuitenkin harhautuu sinne, vetäytyy
hänen sydämensä kokoon, sillä kahdeksan tarkkaan samanlaista, pientä
hautakiveä seisoo siellä tasaisessa, somassa rivissä kuin pienet,
kuuliaiset pojat.
Teodor Milka, rikas slovakialainen nahkakauppias on sinne haudannut
kahdeksan poikaansa. Vanhin haudattiin kolmetoistavuotiaana, nuorin
kuusikuukautisena, rautarenkailla vyötetyn, suuren kivipaaden alle.
Luonto oli pyhällä säälimättömyydellä lausunut julki tuomiopäätöksensä
olla pitämättä kauempaa elossa sukua, jonka veren joku peritty kirous
oli saastuttanut.
Teodor Milkan yhdeksäs lapsi sai kuitenkin armon. Äidin onnistui
tuhansin rukouksin varastaa pikku Karoly kuoleman käsistä. Näyttää
siltä, kuin äidin sydämen ainakin joskus onnistuisi muuttaa luonnon
järjestystä.
Mutta Kari oli niin viheliäinen, ryppynaamainen ja vähän toiveita
herättävä kuin lokakuun kananpoika.
Hän kasvatettiin sananmukaisesti pumpulissa ja oli kuusivuotiaana
nokkela ja valmis pikku luulosairas. Itse tarkasteli hän pientä,
huippupäistä kieltään peilissä, ja pöydän ääressä laski hän usein
lusikan lautaselle ensin kysyäkseen: äiti, luuletko tämän olevan
minulle vahingollista?
Naapurien lapset ajoivat kiljuen toisiaan takaa ylös vuorille ja söivät
hatun täydet raakoja hedelmiä. Kari puolestaan istui mietteliäin
elein uunin ääressä ja pedanttisella huolellisuudella otti sisäänsä
rautarohtoja ja maksarasvaa.
Hän oli aina naisten seurassa ja hänessä alkoikin kehittyä naisellisia
taipumuksia. Hän oli mieltynyt leikkiruuanlaittoon keittiössä,
valmisteli naisten käsitöitä ja ylpeili pitkistä, kiharista kutreistaan.
Hänen koulutoverinsa antoivat hänelle usein korvatillikoita ja
nimittelivät häntä tavallisesti neiti Karolaksi.
Myös se oli merkki hänen naismaisuudestaan, että hän kuumeisella ja
huumeisella rakkaudella antautui harrastamaan musiikkia. Hän soitti
myös itse, hän yritteli soittaa miltei kaikkia soittokoneita, mutta yhä
antoi hän kykynsä kehittyä hillittömästi; järjestelmällistä opetusta,
vaivaloisia harjoituksia ei voimaton lapsi koskaan olisi kestänyt.
Suuresti takautuneena odotteli hän neljättätoista syntymäpäiväänsä.
Perheen keskuudessa oli sellainen taikauskoinen käsitys, että tämä
päivä olisi Milka-lasten vaarallisin. Jos jonkun onnistuisi elää yli
tämän päivän, voi hän tulla yhtä vanhaksi kuin itse Metusalem, mutta
sitä ei vielä kukaan Teodor Milkan lapsista ollut voinut.
Vaarallinen päivä meni ohi. Kun vanha kello oli lyönyt viimeiset
kaksitoista lyöntiänsä, kuului makuuhuoneesta keskiyönhiljaisuudessa
ylen onnellinen ja oudoksuva ääni:
— Äitikulta, minä elän.
Kuolonenkeli oli kääntynyt kynnykseltä.
Ja nyt alkoi Kari, aivan kuin hän äkkiarvaamatta olisi päässyt irti
jostain hämäräperäisestä — vankiluolasta, aivan yllättävästi varttua
auringonpaisteessa ja tulla voimakkaaksi ja jänteväksi. Ja sellaisella
vauhdilla ja voimalla, kun lopultakin leppynyt luonto olisi halunnut
antaa täyden vahingonkorvauksen menneeltäkin ajalta.
Seitsentoistavuotiaana oli hän jo koko päätä pitempi isäänsä.
Tämä oli aivan uutta Milkan kääpiöperheessä: Karista tuli oikea
jättiläinen lihaksisine jäsenineen, punakoine poskineen ja säteilevine
silmineen.
Nyt katseltiin häntä kaupungissa aivan toisin silmin. Vanhemmat
riippuivat hänessä ylpeinä ja innostuneina. (Kun heidät nähtiin
yhdessä, tuli ajatelleeksi lammaskoiran leijonanpentua). Toverit
katselivat häntä kunnioittavin silmäyksin, jopa Zolyomin
slovakkilaistytötkin punastelivat, kun he menivät hänen ohitseen
kadulla ja keveästi keikuttelivat lanteitaan.
Mutta omituisinta oli, että koko tämä suuri muutos pysähtyi vain hänen
ulkoiseen olemukseensa, sisäisesti jäi jättiläislapsi siksi, mikä
hän ennenkin oli ollut: mietiskelevä, pehmeä ja voimaton, piskuinen
kääpiöneito Karola.
Ja hän hinasi mukanaan omaa, valtavaa ruumismassaansa kuin Peukaloinen
isänsä vanhaa lammasnahkatakkia. Kananpojan sielu asui kotkanruumiissa.
Mutta tämä oli hänen oma, pelokkaasti ja vavisten säilytetty
salaisuutensa. Maailman silmissä oli hän komea nuorukainen,
avokatseinen, ylväsryhtinen ja rakastettava, vaikka ehkä vähäsen
karkean suorasukainen. Mutta suurella huolella ja näyttelijätaidolla
esitti hän vankkaa lihasihmistä.
Naisia kohtaan ei hän koskaan tuntenut mitään erikoista viettymystä,
mutta velvollisuudentuntoisena käyttäytyi hän kuitenkin kuin
parantumaton hamemetsästäjä. Ei hän myöskään viinistä paljoa
välittänyt, ei edes kunnolla sitä sietänyt, mutta silti hän juhli
paljonkin upseeritoveriensa kanssa. Hänen suurin nautintonsa oli ottaa
viulu mustalaisen kädestä ja itse soittaa myrskyisän hillittömiä
sävelmiä juomatovereilleen.
Jottei häntä olisi pidetty pelkurina, oli hän ärsyttävä ja
väkivaltainen ilman syytä. Hän kuljeskeli kaupungissa kuin liiaksi
lihoitettu siitossonni. Mutta siinä oli myös oma uhkansa; alati täytyi
hänen heikkoine hermoineen ja pehmenneine lihaksineen pelätä jonakin
päivänä kohtaavansa silmä vasten silmää sen Davidin, joka tulisi
riisumaan häneltä hänen Goliatpanssarinsa.
Hänen onnensa oli, että ihmiset aina antoivat hänen ulkomuotonsa
vaikuttaa itseensä, joten hän ei koskaan joutunut kokeenalaiseksi.
Myöhempinä vuosina oppi hän toteamaan, että samoinkuin ei hänen
voimansa ollut todellista voimaa, vaan sen kaipuuta, samoin hänen koko
elämänsä oli vain elämän ikävöimistä.
Meluavimmassakin seurassa tunsi hän itsensä yksinäiseksi, hän ei
osannut olla ihminen ihmisten joukossa, hän oli vain kummitus
ihmisasussa. Ja kuitenkin hän tulisesti rakasti ihmisiä, etsi heidän
seuraansa!
Lentävä hollantilainen... Hänenkin aluksensa risteili kaihoten pitkin
elämän kukkasrantoja, mutta se ei voinut koskaan laskea maihin.
Hänen irstailunsa, seikkailunsa ja ystävyysliittonsa, hänen tuskansa
ja riemunsa eivät olleet koskaan oikeita ja todellisia, vain tyhjiä
heijastustunteita, jotka elämä rannattomasta etäisyydestä vain
kuvitellen loihti esiin. Se oli samanlaista elämää kuin sähköllä
liikutetun sammakonreiden.
Se palava halu voiman käyttelyyn, mikä oli ominaista Milkan perheelle,
teki Karista sotilaan. Hän haaveksi, että kun hän vain pukeutuisi
upseerikaapuun, hänen elämänsä äkkiä tulisi täyteen itsetietoista
voimaa, intohimoista todellisuutta. Lihasnousukas tahtoi tulla
voimaylimykseksi.
Valaakseen voimaa pehmeään sydämeensä, pakoittautui hän olemaan ankara
esimies. Ja silloin tapahtui, kuten tavallista, kun heikot ihmiset ovat
kyseessä: he eivät kykene olemaan voimakkaat, vaan vain julmat.
Sodanjulistuksen otti hän vastaan silminnähtävällä ilolla. Ehkä sodan
raaka todellisuus lopultakin musertaisi hänen vankilansa paksut
kristalliseinät, ja halkeamasta pääsisi hän itse ulos elämään. Suuri
kuolema toisi hänelle elämän täydellisyyden. Hän odotti alati vain
ulkonaisista tapahtumista omaa vapautumistaan.
Mutta kun hän Puolan synkän taivaan alla kuului lähestyvää
kanuunanjyminää, kutistui hänen sydämensä kokoon, sillä hän aavisti,
että nyt vedetään hänen elämänsä valhe tuomioistuimen eteen.
Ja kun sitten veren ja tulen helvetti pauhaten avautui hänelle
Zaklikovin yönä, oli hän selvillä siitä, ettei hän tulisi kestämään.
Se ei ollut pelkuruutta — hänen joka hengenvetoinahan oli rukous, että
vapauttaja — kuolema saapuisi — vaan hänen hermonsa yksinkertaisesti
pettivät uupumuksesta, ne lyyhistyivät kokoon kuin kuolemanraukeaksi
ajettu otus.
Toiset kestivät. Hänen oma luutnanttinsa kykeni palavien talojen
valossa kirjoittamaan raportin everstille... Ja hän näki korpraali
Ijarton lataavan kivääriään piippu hampaissa... Ja veljekset Arató,
nuo poikaset, joilla oli rusahteiset tytönposket, syöksyivät pajunetit
tanassa helvetillisessä ulinassa vihollista vastaan, samoinkuin he
muutamia vuosia sitten hyökkäsivät rumanialaisia lapsimukulia vastaan,
jotka näyttivät heille kieltänsä...
Mutta hän ei jaksanut, hän ei sitä käsittänyt.
Kumea tyhjyys aivoissa, jäsenet kankeina, seisoi hän hirmumyrskyssä.
Toimettomana ja voimattomana.
Voiman komedia oli lopussa. Sammutettiin lamput. Kapteeni Milka jäi
yksin pimeyteen eikä enää välittänyt ihmisten suosionosoituksista. Hän
ei enää halunnut, että häntä olisi pidetty voimakkaana.
Miehellä, joka vedettiin esiin sirpaleista, ja joka nyt istui täällä
upseerisalissa, ei ollut juuri mitään yhteistä rohkean ja komean
kapteenin kanssa.
Hän oli taas Teodor Milkan arka ja säälittävä pikkupoika, jota toverit
muinoin pilkaten nimittivät neiti Karolaksi...
* * * * *
Rakas hyvä mieheni!
Ei poikien, vaan minun on syy. He kirjoittavat sangen säännöllisesti,
mutta minun aikani on ollut niin hirveän sidottu, etten ole saanut
tilaisuutta lähettää heidän korttiaan Sinulle. Ethän kuitenkaan suutu
minuun?
He ovat olleet tulessa monta kertaa, meidän poloiset urhoolliset
poikamme, mutta näin pinnalta katsoen voivat he täysin hyvin, ainakin
he kirjoittaessaan ovat aina hyvällä tuulella. He sanovat, että minun
Pyhä Katarinani on antanut heille onnea.
Itse voin hyvin, vaikka minulla on paljon tekemistä. Sairaala
vaatii aikani aamusta iltaan, usein sattuu myöskin, että saamme
yönaikalähetyksiä.
Naamioitu Neitsyt Oltvássa on todistajani, että vain Sinun tähtesi ja
Sinun omiesi hyväksi teen työtä, koska minun jokainen tekoni ja joka
ajatukseni on Sinun.
Kapteeni Milka, poikien kapteeni — olen kai kirjoittanut, että hän
on tullut tänne sairaalaan hermoiskun takia — osoittaa oireita
synkkämielisyyteen. Jospa näkisit, mitä on tullut tästä voimakkaasta
komeasta miehestä! Kauheata, hirveää on tämä sota!
Kuulehan, nyt kutsutaan minua taas leikkaussaliin! En saa kirjoittaa
enempää. Mutta ehkä onni suo minun uneksia Sinusta yöllä. Ajattele
minua ja rakasta minua.
Väsynyt Kata-raukkasi.
Zaklikov on venäläis-puolalainen kylä Sann-joen varrella...
Parin viikon kuluttua selvisi tämä tosiasia myös kapteeni Milkalle, ja
senjälkeen lopetti hän kylän nimen kertaamisen.
Mutta mitään keskustelua ei toistaiseksi voinut hänen kanssaan solmia,
ei myöskään häntä saatu suostutetuksi jättämään huonettaan.
Sillä niin pian, kuin hän jättäisi kotonsa, syöksyisi häpeän tunne
hänen päällensä kuin karjuva villipeto ja iskisi hänet maahan.