Mitä etäämmäksi menneisyyteen muistot Zaklikovista häipyivät, sitä
vaikeampi oli kapteeni Milkan uskoa, että hän todella oli sairas.
Edelleen käyttäytyi hän vain kuin pieni pojannypykkä, joka pelkästä
itsepintaisuudesta ei tahtonut tulla esiin pimeästä häpeänurkastaan.
Kunpahan hän ei vain lopettaisi näitä, ajatteli hän itsekseen, kun
Katalin alkoi tehdä pelastusyrityksiään.
Mutta siitä seikasta voi hän olla levollinen: nuori nainen oli siksi
ylpeä taistelusta, johon hän oli ryhtynyt pimeyden mahteja vastaan,
ettei hän tulisi päästämään saalista ruusunpunaisista kynsistään.
Vaalea jättiläinen oli samalla kuuliainen lapsi, joka laimeasti
alistuen antautui "sisar Katalinin" johdettavaksi. Hän söi ja joi,
lepäsi ja jaloitteli, otti lääkkeitä ja soitti selloa, kaikkia hänen
määräystensä mukaan.
Ei kukaan kysynyt, mistä nainen sai ihmeellisen valtansa: kun on
kyseessä hermosairaat, ovat ihmeellisimmätkin asiat luonnolliset.
Joka päivä, kun Katalin oli lopettanut kierroksensa sairassaleissa, oli
hänellä tapana lopuksi käydä tervehtimässä myös erikois-potilastaan.
Useimmiten lääkärien kanssa, mutta välistä myös yksin. (Tällaista
hyväksyi Stefan Aratón puoliso itseltään!)
He jatkoivat musikaalista käsittelytapaa ja vain yhdestä ainoasta
naisen sanasta, asetti kapteeni sellon polviensa väliin.
Tänään oleskeli hän taas sangen kauan Chopinin seurassa.
Nokturnojen hehkuvirtaan valoi hän vadillisen sokeria, omaa valmistetta
ja uiskenteli nyt, kuten ainakin oman taiteensa uhri, ulos- ja
sisäänpäinkäännetyin silmänvalkuaisin musikaalisessa punssiseoksessa.
Kun he olivat neljän silmän valossa, ei nainen koskaan istuutunut,
vaan jäi seisomaan oven ääreen katse tutkivasti kiinnitettynä sairaan
piirteihin, tapa, jonka hän oli oppinut lääkäreiltä.
Nämät piirteet muuttuivat soiton kestäessä yhä enemmän. Silmät olivat
lujasti sulkeutuneina, paisuneissa huulissa näkyi tempaisuja...
Katalin tiesi etukäteen, mitä nyt tuli tapahtumaan: kapteeni Milkan
rinta täyttyi siihen määrään tunteista, että purkaus oli välttämätön.
Hän olikin jo hypähtänyt seisaalleen ja katkaisi kovaäänisellä
huudahduksella raskasmielisen kaksinpuhelun Chopinin neron kanssa.
— Mutta miksi elän? Niin, mitä se hyödyttää?
Sairas vaipuu yksinäisinä hetkinä takaisin entiseen hermoheikkouteensa;
sellaisien kuilujen yli täytyy hänet auttaa armeliaalla kädellä...
Mutta ehkä sairas juuri tämäntapaisten kohtausten avulla haluaakin
päästä kosketuksiin tuon lempeän käden kanssa.
— Lopettakaamme musiikki tältä päivältä. Se riittää täksi kertaa. Te
olette vähäsen kiihtynyt, sanoo Katalin.
— Kuten käskette, vastaa Milka raskaasti.
— Huomenna tulen taas, silloin jatkamme. Olettehan samaa mieltä? kysyy
Katalin.
— Milka säpsähtää — hänen ajatuksensa ovat harhailleet jossain
kaukana...
— Ah, siitä tulee erinomaista!
Naisen käsi on jo ovenkahvalla, mutta hän ryhtyy uudestaan sanoihin.
— Mitä nyt siihen kysymykseen tulee: miksi kannattaa elää... Herra
Jumalani! Ihmisellä on aina jotakin, jonka edestä kannattaa elää, tai
sitten ei hänellä ole mitään...
— Minulla ei ole kerrassaan mitään! Ei mitään maailmassa, mutisee Milka
katkerana.
Katalin katselee häntä vakavasti.
— Niin, vaikka ei minulla olisikaan mitään, olisi minulla kuitenkin
jotakin. Tietoisuus siitä, että olen ihminen, enkä mikään puettu
nukke... Ei aateluus velvoita, vaan järki. Se velvoittaa meitä
mahdollisimman suurella arvokkuudella kantamaan elämän vastukset...
Elämä ei ole mikään huvimatka!
— Miten voimakas te olette! Miten kadehtiikaan teitä! — kummailee Milka
ja katselee häntä suurin, valoisin silmin, aivankuin hän nyt näkisi
Katalinin ensi kertaa. Hän tahtoi sanoa jotakin, mutta pudistikin äkkiä
päätään: ah, mitä se hyödyttää? — ja väsyneenä, kuin putoava lehti,
vajoaa hänen mielikuvitelmansa kohti syvyyttä:
— Valitan, armollinen rouva, mutta viisainta, mitä voisin tehdä, olisi
ampua Trommer-luoti otsaani.
"Sisar Katalin" rypistää mustia kulmakarvojaan valkean päähineen alla.
— Ja vakuutan teille, kapteeni, että jollen tietäisi tämän
elämäänkyllästymisen olevan erään sairaustuntomerkin, halveksisin teitä
vähäsen. Itsemurha? Se on sekavien aivojen ja puolisivistyneitten
pakopaikka.
Milkan vaalea pää vaipui syyllisyystuntoisena.
— Niin voimakas! mutisi hän vimmaisesti.
Silloin valaisi Katalinin piirteet lämmin äidinhymy.
— Tiedättekö mitä, kapteeni? Menkää nyt kauniisti vuoteeseen ja
nukkukaa aina huomiseen, varhaiseen aamuun. Jos olette nukkunut
kahdeksan tuntia — mutta petosta ei sallita — saatte tulla tervehtimään
minua aamulla liinavaatevarastoon.
Hän tahtoi mennä, mutta Milka pani kätensä ristiin ja katsoi rukoillen
häneen.
— Vain yksi sana! Sallikaa minun tehdä vain yksi kysymys... Olen kauan
taistellut, mutta nyt täytyy minun kysyä... Sanokaa, halveksitteko
minua?
Halveksia? Kata hymyili lempeästi, kuin nuori äiti, kun hänen pieni
poikansa kysyy jotain oikein tyhmää. Ja tämä hymy teki hänen kasvonsa
todella kauniiksi.
— Halveksia? Miksi niin? Siksikö, että kranaatti, joka olisi voinut
kaataa kumoon kirkontornin, löi maahan myöskin teidät? Rakas kapteeni,
en halveksi edes kirkontornia, ja se on kuitenkin paljon karkeampaa
ainetta kuin te.
Hän tarttui Milkan käteen ja jatkoi:
— Tornin voi rakentaa jälleen, ja ihminen voidaan taas auttaa
jalkeilleen. Ja ihminen on saanut järkeä ja tahdonvoimaa, ollakseen
itse vähäsen mukana tässä auttamisessa... Ettekö tekin ole samaa mieltä?
Pystypäin, huulillaan voitokas ja ylevä hymy, seisoi Katalin hänen
edessään valkeassa puvussaan.
Hän oli niin vahva, niin puhdas ja ylväs kuin marmorimöhkäle ylhäällä
vuorenhuipulla.
Kapteeni ei kohottanut hänen kättään huulilleen, vaan kumartui syvään
ja suuteli hänen eetterintuoksuisia, pienoisia sormiaan.
Milka oli muuten aina kohtaamisesta asti rautatieasemalla usein
ajatellut rouva Aratóa. Siihen aikaan olivat hänen ajatuksensa
eräänlaisella oudolla, mietiskelevällä uteliaisuudella hiiviskelleet
hänen solakan olentonsa ympärillä.
Kukaan ei tuntenut häntä pääkaupungissa — Arató eli syrjässä — mutta
kuitenkin ympäröi häntä maine, että hän oli ylhäinen ja harvinaisen
puoleensavetävä. Naisen, joka kykeni kiinnittämään Stefan Aratón,
niinkuin hän, täytyi itsensä olla Arató naismuunnoksena.
Hyvän maineen lumivalkea helmikruunu loisti hänen viisaalla otsallaan.
Kun hän laupeuden lempeällä vakavuudella kumartui yksinkertaisen
upseerin puoleen, tunsi hän äkkiä hänet jälleen. Hän, joka muuten aina
oli seisonut vieraana naisten edessä, löysi nyt itsessään Katalinin
kuvan, kuten suloisen, hyvin tutun olennon nuoruuden unelmista.
Ja millainen nainen oli hän?
Niin todellinen, niin ehyt, ja niin kallis, kuin olisi hän leikattu
yhdestä ainoasta, suuresta kristallista. Vain se raikas tuoksu, joka
virtasi hänen olemuksestaan, todisti, ettei valheen lika ollut koskaan
koskettanut häntä.
Kaikki se, jota Milka oli ikävöinyt ja jota hän jo luuli löytyvän vain
unelmissa taivaan tähtien alla, kaikki se loisti ja hehkui pyhänä
todellisuutena tämän naisen sielusta.
Kuinka hyvältä tuntuikaan, että sittenkin löytyi tällaisia naisia
kirkuvien riikinkukkokanojen riveissä! Juuri sellaiset tekevät tämän
surkean, löyhkäävän elämän lämpimäksi, tuoksuavaksi, kotoiseksi.
Elämä! Milka ei nyt tietänyt mitään parempaa, kuin laskea uudelleen
saavuttamansa elämän Katalinin kapeiden, valkoisten kenkien eteen.
Asettaa se siihen uhrilahjana puhtaasta kiitollisuudesta, että löytyi
maailmassa sellainen olento kuin Katalin.
Panna se siihen ilman vähintäkään toivoa, hänhän tiesi niin hyvin, että
Katalinin elämä kohosi yli hänen elämänsä, kuin pilvet yli maan.
Chopin-illan jälkeen sai hän varmuuden siitä, mihin hän enää ei ollut
uskonut: hänestä voi vielä tulla ihminen muitten ihmisten parissa.
Sellainen nainen kykeni vapauttamaan lentävän hollantilaisen. Hänen
yksi ainoa hymynsä pystyi ratkaisemaan kaikki Milkan sfinksi-elämän
tuskantäydet arvoitukset.
Ylhäällä tuntureillakin joutui mykkä lumi liikkeeseen. Se mitä Milka
tähän asti oli luullut ikuiseksi jääksi, muuttui keväiseksi kukkaseksi.
Ja kaikki se, johon hän ei ennen ollut tohtinut uskoa: elämä, nuoruus,
voima, nainen, rakkaus, vyöryi nyt kuin tuoksunhuumaama kukka-laviini
häntä vastaan.
* * * * *
Kata riisuutui parast'aikaa, mennäkseen levolle sen illan jälkeen, joka
oli pyhitetty Chopinille.
Hetkeksi pysähtyi hän seisomaan pukuhuoneensa suuren peilin eteen ja
samalla kysyi hänen sisässään joku ylimielinen ääni: tietääköhän tuo
pitkä sotilas, kuinka kaunis me olemme?
Ääni kuului jollekin, joka aina Katan koulutyttöajoista asti oli asunut
hänen sielunsa salatuimmassa sopukassa ja joka tänä päivänä oli aivan
sama pikkunirppu kuin kymmenen vuotta sitten.
Hän nuhteli kuitenkin tuota sivu-Katalinia; niin miettivässä
mielentilassa, kuin missä hän tänään oli, ei hän tahtonut tietää
moisesta kevytmielisyydestä.
Niin huolehtivalla arvokkuudella, kuin naiselle yöpaidassa ja paljain
jaloin oli mahdollista, asteli hän siniseen huoneeseen ja ryömi huoaten
leskivuoteensa peitteen alle. Merenneidon luola oli muuten myöskin
kylmä sinä päivänä.
Hän ei tuntenut vielä itseään uniseksi, mutta silti sammutti hän
lampun, solmi kätensä yhteen niskansa taakse ja odotteli tavallisia
yövieraitaan...
Yölliset vieraissakävijät olivat kapteeni Milkan ajatukset. Tänä
hiljaisena hetkenä löysivät ne aina tien hänen luokseen, samoinkuin
Bachus-jumalan kesyt pantterit Ariadnen luo.
Ne tulivat Nokturnien kuumain tuulten kantamina, keskiyötaivaan
tuulisten pilvien seurassa. Ne kohottivat vastustuskyvyttömän naisen
kullanhohtoisille, hiljaa tuutiville aalloilleen ja veivät hänet
mukanaan kauas pois.
Lyhyesti sanoen: Stefan Aratón puoliso lepäsi leveässä jacaranda
sängyssään, jonka hänen miehensä oli leikkauttanut hänelle eräällä
székelyläisellä tuhattaiturilla, ja uneksi jalkaväenkapteenista...
Nyt soitteli rouva Katalin itselleen kultaviululla:
Tämä on puhtain, jaloin tunne, joka koskaan on saattanut naissydämen
sykkimään. Mutta ei! Muut naiset, tavalliset naiset, jotka etsivät
vain hakkailua ja huvittelua, eivät koskaan kykenisi tuntemaan mitään
tällaista.
Sillä hänet sitoi salaperäisen, henkisen äitiyden langat tähän
ihmiseen. Milka oli hänen luomuksensa, hänen kasvatuksensa hedelmä,
hänen omaisuutensa.
Hän katseli kapteenia, kuin mykkää, ravintoa nauttivaa alkusolua; hän
näki hänet lallattelevana, horjahtelevana lapsena; myöhemmässä hoidon
asteessa häpeissään olevana ihmispelkopojanvetkaleena; ja viimeksi näki
hän jaloilleen autetun ihmisen täysinkehittyneenä miehenä.
Oliko sitte ihmeellistä, jos tämän suuren lapsen vaalea pää herätti
Katalinin sielussa lämpimän ja hellän peilikuvan.
Mutta todellisuudessa oli tapahtunut jotain paljon merkittävämpää, kuin
mitä Katalin itsekään olisi uskonut.
Kauniin Zolkyn tytär oli nimittäin siirtynyt kokonaan uuteen
rooliluokkaan.
Tähän asti oli hän vain vaihtanut osia elämän näyttämöllä. Puvut olivat
vaihtuneet kuten sävelmät, joita hän oli näppäillyt kultaviulustaan,
mutta rooliluokka oli pysynyt samana: hän oli kuuluisan miehen pikku
Kata.
Mutta tällä kertaa oli hän siirtynyt uuteen rooliluokkaan korkeampaa
tyyliä. Sievästä, pikku Eikenestäkin oli tullut Joku. Persoonallisuus.
Ihminen, jonka pään ylle ihmiskohtalon pilvet keräytyivät.
Niitten monien eri Katalinojen joukossa, jotka toinen toisensa jälkeen
häämöittivät esiin hänen mielikuvituksensa esiripun takaa, ei mikään
ollut niin täysin uusi, niin kiihoittavan mielenkiintoinen, niin
totinen ja suurtyylinen kuin tämä, jonka kuva heijastui kapteeni Milkan
silmissä.
Hänellä ei enää ollut mitättömän kamarineidin viehkeät ja ruusuiset
posket, vaan sankarittaren jalot voimakkaat ja ihanat, inhimilliset
profiiliviivat.
Kapteeni Milkassa oli hän löytänyt ymmärtäväisimmän yleisönsä ja siksi
oli hän nyt vakuutettu siitä, että hän oli löytänyt itsensä ja elämänsä
todellisen päämäärän.
Proteuksen tytär niitti nykyisessä olomuodossaan suurimpia
menestyksiään ja eli sentakia nyt todellisinta elämätään.