Kaksoiset lähettivät ahkerasti kirjeitä sotanäyttämöltä. He alkoivat jo
lähimmällä asemalla, missä juna pysähtyi ja jatkoivat sitäseuraavalla.
Vähän myöhemmin voivat he onnellisessa kiihoitustilassa ilmoittaa
eräästä puolalaisesta seudusta, jonka nimeä oli mahdoton lausua, että
he kuulivat etäistä kanuunanjyskettä.
Vihollisen lentokone, joka heitteli pommeja heidän junaansa kohti,
tuotti heille silminnähtävän suurta tyydytystä... Tästä kaikesta
eivät he olisi halunneet paljoa menevän hukkaan, toteutuihan nyt yksi
kimnasistivuosien unelmista.
Sitte oli muutaman päivän tukahduttavan hiljaista. Ja tuli tieto, että
he olivat olleet mukana taistelussa.
Veljekset eivät olleet kärsineet mitään vahinkoa, mutta Kornelius
Robek raukka, luokan humoristi, hän, joka niin mainiosti osasi matkia
kapteeni Milkaa, oli kuollut sankarikuoleman. (Jo ennen oli professori
Hanko, kun Robek oli ampunut paperikuulia hänen nenäänsä, ennustanut,
että hän tulisi lopettamaan päivänsä vankilassa).
Mutta siitä hetkestä muuttui kenttäpostikorttien sävy.
Tästälähinkin olivat ne kirjoitetut ylimieliseen kondottieri-tyyliin
— Zaklikovin luona rapsimme moskovalaiset ulos koulutalosta
pajunetinkärjin... — mutta rivien välistä voi kuitenkin kutakuinkin
lukea, että peloittava luurankokuningas, jota he eivät millään ehdolla
tahtoneet ottaa vakavalta kannalta, seisoi lamauttavan lähellä heidän
selkäänsä takana ja hymyillen arvoituksellisesti katseli, mitä he
kirjoittivat...
Kauheita asioita mahtoi tapahtua siellä ylhäällä Puolan lohduttoman
taivaan alla.
Prutista Valkeaan mereen olivat slaavien laumat ruvenneet liikehtimään
ja vyöryivät nyt humisten Unkarin rajaa kohti.
Ja maa pani niitten eteen sulun, jonka osasina olivat kukoistavat,
nuoret ihmisruumiit. Sulun Unkarin äitien silmäteristä.
Kasvot kalpeina, jäsenet suunnattoman voimankokeen käyristäminä
jännittivät uljaat pojat murtuvia jäntereitään hirveän painon alla.
Heidän korahteleva hengityksensä muuttui huuruksi ja ihmisten
kärsimykset vyöryivät kuin kauhistuttava, veriruskea pilvi kohden
taivasta...
Ja kun heillä oli hetkinen aikaa lähettääkseen ajatuksen kotiin,
hymyilivät he rauhoittaakseen kotona olijoita.
Ja kuten hyvinkasvatetuille pojille kuuluikin, suutelivat he kälynsä
käsiä, tervehtivät veli Stefania eivätkä myöskään unohtaneet
huvitettuina kysyä Kantor-koiran vointia...
* * * * *
Pitkiä junia saapui Budapestiin.
Junia, jotka olivat täynnä tuskaa, joka tunkeutui läpi luun ja ytimen,
muassaan tylsyys, joka halasi vain rauhaa maan povessa, seurassaan
sekavia, polttavia kuumehoureita. Ne levittivät ympärilleen kalman
hajua ja rypivät veressä.
Ruskeahipiäisiä, voimakaslihaksisia talonpoikaisrenkejä, jotka vain
muutama viikko sitten kukkakoristeisina ja laulun saatoin olivat
marssineet läpi kaupungin, nostettiin nyt vaunuista värittöminä
ruumiina. Muutamat paarit olivat niin litteät, että aivan hypähti, kun
silmäpari katseli tyhjien vilttien lomasta.
Nämät katseet olivat kankeat ja tyhjät, aivankuin mykistyneet
mahdottomiksi ottamaan uusia kuvia niitten kauhunäkyjen jälkeen, joita
ne olivat kohdanneet taistelukentillä.
Ne olivat loppuunkäytettyjä, tyhjiä ihmiskuoria. Nuoruus, tuli, voima,
jonka he olivat omistaneet, oli valunut sodan pelottavaan sulattoon,
missä uusi maailma valetaan.
* * * * *
Sairasten vuo täytti pian myös Illeshazy-sairaalan suojat.
Katalin oli sairaalan sielu.
Se salaperäinen käsi, joka yhdelle toisensa perästä aukaisi ovet
sielujen petohäkkeihin, se arvoituksellinen voima, joka pakoitti
kansat vastoin tahtoaan kahlaamaan kautta veren ja tulen, tempasi
ohimennessään mukaansa myös Stefan Aratón pikkuvaimon, aivankuin
pyörretuuli repäisee irti yksinäisen lehden samalla kuin kirkontornin
katon.
Katalin näki itsensä äkkiä aivan uusilla teillä ja täysin uudessa
haahmossa.
Tähän asti oli hän ollut pienoinen, mukavuutta rakastava, oikullinen
ja arkasydäminen nainen. Mistä johtui, että hän nyt aamusta iltaan
repiytyi kovassa ja rasittavassa työssä?
Nyt, kuten aina, otti hän myös itsestään vaarin kuluttavan uteliaasti
ja mittaili itseään sivultapäinkatselijan silmillä.
Tämä kaunis, solakka, tumma nainen, jonka piirteihin lempeä,
nunnamainen arvokkuus sopi yhtä mainiosti kuin lumivalkea, sileä
laupeudensisaren puku hollantilaisine päähineineen hänen vartaloonsa
— tämä nainen miellytti häntä enemmän, kuin kaikki ne edelliset
muunnokset hänestä itsestään, joihin hän ennen oli tutustunut.
Hän oli sodan tytär, niitten suurten aikojen arvoinen, jotka hänet
olivat synnyttäneet.
Ihmeteltävällä keveydellä löysi hän rikkaasta, henkisestä
pukukammiostaan ne tarveaineet, joitten tuli täydellistykää hänen uusi
persoonallisuutensa.
Mutta hänen ei tarvinnut edes etsiä: tuntemattomuudesta nousi uusia
tunteita, uusia ajatuksia ja uusia tapoja kuin meteoreja ja vaipui
hänen sieluunsa.
Kun hän kallistui vuoteitten yli, joissa lepäsi kalpeita miehiä
rikkoutuneine jäsenineen, tunsi hän pyhää, lämmintä, äidillistä
osanottoa. Hän löysi voimaa, joka teki hänet kykeneväksi avustamaan
verisissä, kauhuaherättävissä leikkauksissa.
Hän, joka ennen ajatteli kuolemaa kalisevin hampain, kykeni nyt
rauhallisen rohkeasti laskemaan vilvoittavan kätensä kuolevan
kuumehohtoiselle otsalle.
Saamattomuudesta herätetyn naisen sammumaton toimintahalu ja kaikkea
uhmaileva rohkeus sykki hänessä.
Ja kun "sisar Katalinin" pikéhame kahisi huoneiden läpi, loisti
jokikinen mieskatse yhtä puhtaan ja lempeän palavasti. Tämä oli
ulkonainen tunnustus hänen täydelliselle onnistumiselleen.
Hänhän tiesi, että he kaikki olivat rakastuneet häneen, mutta niin,
kuin on tapa rakastua pilvissä hallitsevaan ihanteeseen tai samoin kuin
latinalaiset kansat palvovat madonnaansa.
Katalin tiesi myös, ettei Stefan Aratón puoliso hetkeksikään niin
monen miehen parissa saanut luopua puoliksi nunnamaisesta, puoliksi
ruhtinatarmaisesta, lempeästä, viileästä ylpeydestään. Tätä odottivat
hänen ihailijansa häneltä.
— Totta tosiaan, en tiennyt, kunniani kautta, en tiennyt, että löytyi
tuollaisia naisia maailmassa, lausui eräässä tilaisuudessa ylilääkäri,
professori Kadar, joka muuten oli pinttynyt vanhapoika.
Katalin ei ollut sitä itsekään tiennyt... Tähän asti oli hän ollut
miehensä kiertotähti, suuren professori Aratón vaimo; mutta nyt
sitävastoin kulki hän omaa uraansa ja loisti omaa valoaan.
* * * * *
Eräänä iltana tuli Stefan Arató kotiin aivan odottamatta, oltuaan
poissa pääkaupungista useita viikkoja. Hän etsi puhelimitse vaimoaan
kautta puolen kaupungin, lopuksi tuli hän ajatelleeksi sairashuonetta,
josta hän, aivan oikein, hänet löysikin.
— Olen kotona, pikku sydänkäpyseni, ja jään huomiskeskipäivään... Tulen
juuri Oltvásta ja matkustan Ungvariin... Niin, koska sinä tulet kotiin?
— Ah, rakkaani, juuri on saapunut uusi sairaslähetys... Minun täytyy
ehdottomasti viipyä, kunnes olemme sijoittaneet heidät sänkyihin...
Mutta noin tunnin kuluttua olen kotona... Ethän suutu?
Tällainen sotilasmainen velvollisuudentunto yllätti Stefanin ja teki
hänet miltei ylpeäksi.
Tällä kertaa täytyi hänen siis tyytyä Kantorin seuraan. Koira oli
suunniltaan ilosta. Se seurasi huone huoneelta herraansa; jos tämä
istuutui, ojentautui koira hänen jalkainsa juureen eikä irroittanut
hänestä verestäviä, hämmästyttävän viisaita, keltaisia silmiään.
Tällä Kantorilla oli muuten jotain keikarimaista mielihaluissaan ja
taipumuksissaan; palvelusväestä se ei erikoisesti pitänyt ja se tunsi
itsensä sangen hyljätyksi herrasväen ollessa poissa.
Kului tunti, vieläpä kaksikin, ennenkuin Katalin vihdoinkin lensi
miehensä kaulaan. Hän toi muassaan sairashuonetuoksun, sekaisin
eetteriä ja karbolia, ja hänen ennenvanhaan niin silkinpehmeä kätösensä
oli tullut kovaksi, jopa terävätuntuiseksi desinfisioivan suovan ja
kynsisaksien käsittelemisestä.
Hän oli väsynyt, tuskin jaksoi hän pysyä jalkeilla, mutta esiintyi
kuitenkin puheliaana ja hyvätuulisena.
Tehtyään pari kysymystä Stefanille ja kun tämä oli kertonut, että
hän Oltvá-laakson sairaalassa oli tavannut Maria Emberin, joka toimi
sairaalan johtajattarena, johti hän heti puheen omaan sairaalaansa.
Hän ei ollut vielä laannut tästä puhumasta', kun Arató jo lähti
makuulle viereiseen huoneeseensa. Myöhemmin lähti Katalinkin hänen
luokseen ja istuutui tapansa mukaan vuoteen laidalle.
Hän kertoi potilaistaan, lääkäreistä, jopa sairaalan
vahtimestaristakin. Olisi voinut luulla, että Illeshazy-sairaalaan oli
kokoontunut Unkarin erikoisemmat persoonallisuudet.
— Heillä on siellä esimerkiksi eräs vanha nostoväkiukkeli, joka
tavallisesti piileksii ullakolla ottaakseen päivällislevon...
Kata katseli koko sairaalaa eräänlaisessa lämpimässä ja tenhoavassa
valaistuksessa, joka teki kaiken ja kaikki mielenkiintoiseksi ja
puoleensavetäväksi.
Pohjaltaan iloitsi hän äärettömästi siitä, että hänkin voi jollekin
ylpeillen kertoa menestyksistään. Sairaalassa oli hän ylhäisen
vaatimaton nainen, mutta se ei tehnyt Stefanille mitään, vaikka hän
saikin vähäsen pilkistää esiripun taakse.
Arató kuunteli häntä erikoinen koulupoikamaisesti ilkkuvanvärinen
hymyily suupielessä.
Kas vaan, tämäkin pikku olento luulee, että hän on keksinyt uusia
voimia itsessään, mutta mitä hän luulee löytäneensä, onkin taas vain
sota. Hän, joka tässä istuskelee myöhäiseen yöhön ja rakastettavan
kuumeisesti supattelee Stefanin korvaan, ei suinkaan ole Kata, vaan yli
koko maailman lakaisten kiitävä myrskytuuli, joka nyt panee liikkeelle
niin monta pientä ja suurta myllyä.
Erityisen, joskin aivan mitättömän muutoksen keksi hän tosin
vaimossaan, vieraan sormen jälkikuvan hänen herkässä mielessään ja
tämä teki hänet alakuloiseksi. Tuskin huomattavia, uusia ja vieraita
piirteitä. Hänestä näkyi, että hän tästedes kuului uuteen piiriin,
yhteistyöhön, joka oli Stefanille vieras.
Sen huomasi hänen hymystään, jossa kuvastuivat sairaalalääkärien
tavanomaiset sukkeluudet ja pila, osittain uusista sanoista ja silloin
tällöin esiintyvistä oudoista liikkeistä.
Mutta sehän oli vain sodan vaikutusta. Tuuli voi akanat hajoittaa
ikiajoiksi, mutta ihmisillähän on jalat löytääkseen taas toisensa, kun
myrsky on vaimennut.
Stefanin kotiintulo muuten vieroitti Katalinin eräissä suhteissa hänen
uudesta osastaan. Ja kun he vain yhden yön olivat hengittäneet samaa
ilmaa, heräsi hän seuraavana aamuna entisenä Katana.
Hän ei mielellään noussut varhain ylös ja kaikessa salaisuudessa oli
hän jo väsynyt sairaalaan.
Mutta tämä oli vain lyhyt vastavaikutus. Sairaalassahan häntä
ylistettiin horjumattomasta velvollisuudentunnosta ja tätä mainetta
hän ei halunnut panna alttiiksi. Niinpä hän siis nousi ylös ja työnsi
päänsä päättävästi kylmään pesuveteen.
Päivällisaikaan saattoi hän Stefanin asemalle, ja kun he syleilivät
toisiaan, heltyi hän vähäsen, aivankuin hän olisi kaivannut jotain.
— Tiedätkö, mikä olisi hauskaa? kysyi hän katse kosteana loistaen.
— Jos voisin ottaa sinut mukaani, eikö totta?
— Aivan niin.
— Se on mahdotonta, rakkaani. Mutta kerran kai solmitaan meidän
yksityinen, pikku erikoisrauhamme.
* * * * *
Eilisessä kuljetusryhmässä saimme kaksi sairasta upseeria, sanoi
professori Kadar, kun hän Katalinin ja alilääkärin seurassa teki
kiertokäyntinsä sairassaleissa.
— Vaikeastiko haavoittuneet? kysyi Katalin ammatinomainen osanotto
äänenvärissään.
— Toista, arvoltaan vänrikki, on lievästi ammuttu päähän. Itse hän ei
hituistakaan välitä siitä.
Sillä hän sanoo olevansa vapaa székely... [Székelyt olivat alkuaan
vanhoja unkarilaisia sukuja, jotka asettuneina rajavartioiksi
Siebenbürgeniin, nauttivat erikoisia etuoikeuksia. — Suom.] Ja
kuitenkin on hänen nimensä Stowasser, lisäsi apulainen hymyillen.
— Toisesta en ole vielä onnistunut pääsemään selville. Hän on saanut
hermoiskun.
— Hänen nimensä on Milka, jatkoi apulainen.
— Milka? Silloin hän kai on minun pikku lankojeni kapteeni, aprikoi
Katalin.
— Hän on kapteeni honvéd-armeijassa... Pitkä, komea mies.
— Hermoiskun, sanoi professori?
— Hänen on täytynyt olla monessa kovassa mukana, miesraukka. Hän on
kadottanut puhekykyjäkin.
— Eihän toki, kyllä hän kykenee puhumaan, puuttui puheeseen apulainen.
Hän ei tosin vastaa kysymyksiimme, mutta mykkä hän ei missään
tapauksessa ole.
— Millä perusteella arvelette niin?
— Silloin tällöin lausui hän sanan. Ja aina saman: Zaklikov.
— Tämä on perin omituinen ilmiö, arveli professori Kadar. On
parast'aikaa tekemäisillään jonkun liikkeen, tai sanomaisillaan
sanan, kun salama tai pommi iskee... Myöhemmin toipuu uhri ja silloin
toistaa hän juuri saman liikkeen tai saman sanan. Klinikalla on eräs
hermosairas, joka aina huitoo oikealla kädellään ilmassa... Kranaatin
räjähtäessä kaatoi ilmanpaine hänet maahan, juuri kun hän seisoi
pilkkomassa puita.
— Zaklikov lienee slovakin — tai puolankieltä.
— Ehkä venäjää...
Heidän pohtiessaan tätä, kuului matala bassoääni viereisestä
sairasvuoteesta:
— Zaklikov on kylä Venäjän Puolassa, — toivottavasti ei herrasväki
loukkaannu.
Alilääkäri kääntyi erääseen kunnon unkarilaiseen päin, joka
rauhallisena makasi ja imi lyhyttä piippuaan sängyssään.
— Kas vaan, tehän olette Ijarto? Missä kunnossa on käsi?
Hänen murtunut kätensä oli kipsattu ja huojentaakseen tuskiaan oli hän
saanut luvan silloin tällöin panna tulta piippuunsa.
Ijarto? Katalin muisteli joskus kuulleensa nimen...
— Emmekö tunne toisiamme?
— Haavoittunut nyökkäsi vakavana.
Kyllä, tunnen rouvan. Te tervehditte vaimoani ja poikaani
rautatienasemalla.
Katalin muisti heti korean talonpoikaisnaisen Buddhan olkikruunu
päässä... Ah, hänhän oli kaksoisten ylistämä korpraali.
— Te olette ollut yksissä kahden pikku lankoni kanssa, eikö totta?
Kyllä, ja tämän piipun olen saanut itse herra Peter Aratólta. Hän ei
voinut sitä polttaa, se pisti häntä kieleen, sanoi hän ymmärtävästi
hymyillen.
Professori Kadar johti taas puheen Milkaan. Tapaus jännitti hänen
mieltään... Ja kävi ilmi, että Ijarto tunsi hyvin tapauksen kulun, hän
oli koko ajan ollut kapteenin rinnalla.
Hän kertoi hermoiskun esihistorian mietteliäästi, vähäsen verkkaiseen
tapaansa.
— Kahdentenakymmenentenä toisena olimme ensi kertaa tulilinjalla...
Marssimme yöllä ja tulimme juuri läpi Zaklikovin kylän... Sanottiin,
ettei kahdenkymmenen kilometrin piirissä ollut ainoatakaan
vihollista... Mutta ryssät pettivät meidät...
Kun olimme keskellä pitkää puusiltaa, alkoivat he ampua
konekivääreillä... Oli pikipimeätä, hevoset ja miehet kaatuivat
sikin sokin toistensa päälle sillalla, ei kukaan päässyt eteen eikä
taaksepäin, voin vakuuttaa, että siinä oli hirveä sekamelska... Ja
menetimme paljon hyvää väkeä siinä... Jottemme kuitenkaan kaikki
viimeiseen mieheen olisi kaatuneet siihen, lyöttäydyimme yhteen noin
kaksikymmenmiehisiin joukkoihin ja ryntäsimme kohti koulua.
Tällöin Ijarto kääntyi Kataliin päin ihmeen lempeästi hymyillen ja
jatkoi:
Molemmat herrat Arató olivat myöskin mukana...
Me iskeydyimme sisään ovista, ajoimme moskovalaiset huoneesta
huoneeseen, ylös ullakolle, siellä jo leimusi palo kirkkaasti
liekehtien, ja pian teimme heistä lopun... Vapaaehtoinen Robek sai
luodin vatsaansa juuri ullakon portailla...
Katalinin koko ruumis vapisi, ja hän tuli aivan kalmankalpeaksi
kuunnellessaan kuvausta näistä villeistä tapauksista.
— Mutta pojille ei ole mitään vahinkoa sattunut? kysyi hän epävarmalla
äänellä.
— Ei vähintäkään. Jälkeenpäin istuuduimme ja söimme makkaran, jonka
Palko oli tilannut papilta.
— Ja kuinka kävi kapteeni Milkan? kysyi professori.
— Yöllä emme häntä edes nähneet. Sitäpaitsi ei hänelle silloin mitään
onnettomuutta tapahtunutkaan... Mutta seuraavana aamuna päivänkoitossa
alkoivat ryssät pommittaa kylää... vanhoilla kanuunoilla. Me olimme
saaneet määräyksen pitää sen, kävi kuinka tahansa. Herra kapteeni
oleskeli suojushuoneessa ja minä olin lähetetty hänen luokseen
tiedonannolla. Hän oli jo pahasti sairas, sillä hänen kasvonsa olivat
aivan harmaat. Hän kysyi juuri: Mikä on oikeastaan tuon kurjan paikan
nimi? — Zaklikov, herra kapteeni, vastasin minä, ja silloin iski
kranaatti läpi suojeluskaton ja hautasi meidät kaikki kolme. Kolmas
oli herra kapteenin tensikka. Tämä raukka oli eniten ulkona, sillä
hänet maamöhkäleet puristivat kuoliaaksi. Minä sain vain vamman
käsivarteeni... Ja silloin kapteenin sielu tuli mykäksi...
Nyt oli professori Kadar saanut tietää, mitä halusi.
Katalin erosi lääkäreistä ja jatkoi yksinään kiertokulkua. Nyt oli hän
palannut miehensä luota, hänen henkensä ja sielunsa kotiutuivat taas.
Hän rakasti tätä ympäristöä: tummia miespäitä, jotka lepäsivät
valkoisilla patjoilla, hiljaa tapsuttelevia hoitajattaria ja
palavia lamppuja pitkissä käytävissä. Vieläpä hän piti kylmästä ja
vastenmielisestä eetterinhajustakin.
Ja hän tiesi, että kun hänen hoikka, valkea haahmonsa äänettömänä
liukui salien läpi, herätti se vienon heijastuksen kuumeisissa,
raukeissa katseissa...
Hän oli sairaalan suojelusenkeli! Ja hän rakasti tätä ympäristöä kuin
näyttelijä riemuvoittojensa näyttämöä.
* * * * *
Sattuma järjesti niin, että Katalin vielä samana iltana sai nähdä
kapteeni Milkan.
Kun hän kulki ohi upseerisalin, oli ovi paraikaa avoinna, sinne
kannettiin huonekaluja.
Kapteeni istui keskellä huoneita. Kaunis, komea mies, joka kaksoisten
lausuman mukaan "kykeni kohottamaan maasta miehen kivääreineen ja muine
varustuksineen", oli murtunut, muuttunut harmaaksi ja vanhaksi siitä
päivästä, kun hän löi kantapäänsä yhteen Katalinin edessä asemalla.
Leuassa kasvoi kahden viikon vanha parta, hänen vaatteensa olivat
siivottomat, silmät tuijottivat kuin kaksi murheellista valeikkunaa
ulos tyhjään olemattomuuteen.
Poikasena oli hän kerran sattunut pudottamaan lattialle äitinsä
neulomalaatikon. Kun hän näki, miten joka suunnalle vieri lukemattomia
nappeja, hakasia, kerä, lasihelmiä, neuloja ja saksia, pelästyi hän
hillittömästi ja hänet valtasi toivoton tunne siitä, ettei niitä enää
koskaan saisi kootuksi.
Nyt oli hän miltei samankaltaisessa tilassa.
Sota oli yhdellä salamaniskulla heittänyt kumoon koko hänen elämänsä
sisällyksen. Niitten kauhujen jälkeen, jotka hän oli kokenut, tulisi
olemaan aivan mahdotonta jälleen käydä kahviloissa, kertoa kaskuja ja
jaloitella vastasililetyissä housuissa.
Hän oli kadottanut itsensä, luopunut itsestään, elämästään. Hän tunsi
itsessään vain kylmyyttä ja pimeyttä; ei tahtoa, ei itsetuntoa, ei
halua, ei toivoa hehkunut hänen suonissaan.
Hän vain istui samassa paikassa ja katseli äärettömästä etäisyydestä
elämänsä monia koreita ja hyödyttömiä sirpaleita. Ja samalla taisteli
hänen järkensä, joka alkoi pimenemistään pimetä, jonkun salaperäisen,
pienen kummituksen kanssa, joka porautui hänen aivoihinsa, imi, kiusasi
ja pisti.
Hän ei tietänyt, mitä se oli, eikä mistä se tuli, miksi se kiusasi
häntä. Hän tiesi vain sen nimen ja hän kertaili sitä nytkin hiljaa,
kysellen, kiusattuna mietiskellen:
— Zaklikov.