Yksi ainoa tytär oli teräslankapartaisella kuninkaalla ja sen nimi oli
Unissakävijä.
Prinsessa Unissakävijä oli niin ihmeen kaunis, että kirsikkapuut
rupesivat kukkimaan keskellä talvea, kun hän kulki läpi puutarhan.
Ja kuitenkaan ei kuninkaalla ollut mitään iloa tyttärestään, sillä
heti kun hän aukaisi suunsa puhuakseen, luikerteli punaisia, pieniä
käärmeitä ulos hänen suustaan.
Kun kuningasta hävetti se, että hänen tyttärellään oli sellainen vika,
kielsi hän kerta kaikkiaan häntä puhumasta. Jottei hän jäisi aivan
mykäksi, antoi hän hänelle kultaviulun.
Siitä hetkestä asti ei kukaan koskaan kuullut prinsessan puhuvan, eikä
koskaan enää hänen suustaan tullut punaisia käärmeitä.
Mutta aamusta iltaan soi viulu.
Jos hän oli nälkäinen tai janoinen, heti soitti hän kultaviulua, ja
hovipalvelijat riensivät hänen luokseen mukanaan ruokaa hopealautasilla
ja juomaa kristallipikareissa.
Kun hän havahtui hereille aamuisella, tervehti hän päivää viulunsa
sävelin, ja illalla, kun hän vaipui uneen, lausui hän hyvää yötä
viulunsa äänin.
Kirkossa lähetti hän rukouksensa korkeuksiin viulun soitoin.
Välistä istuutui hän kuninkaan valtaistuimen portaille ja soitti
tyttären rakkaudesta ja uskollisuudesta, ja silloin kyyneleet virtoina
valuivat kuninkaan silmistä ja hänen rakkautensa tyttäreen oli sangen
suuri...
* * * * *
Satulähteensilmä olisi virrannut vielä kauemmin, mutta Katalinin täytyi
keskeyttää lukeminen, sillä vanha Miklos ilmoitti ovelta, että vaunut
seisoivat portaitten edessä.
Sadun kultaviulusta oli hän löytänyt sinikantisena pienenä niteenä
seuranaan koko joukko muita vanhoja kirjoja, jotka täyttivät koko
hyllyn Tikanlinnan suuressa kirjastossa.
Kaikki nämät kirjat oli joskus Stefan Aratón isoisä kirjoittanut. Hänen
käsialansa oli ollut voimakas ja vähäsen kiemurainen.
Vanha herra oli aikoinaan lämpimästi rakastanut isänmaansa
kirjallisuutta ja oli omalla tavallaan itse kaunokirjailija;
äidinkielen parantaminen oli hänellä sydämen asiana: jos hän jossain
romaanissa oli löytänyt sadun, säkeistön tai kohdan, joka miellytti
häntä, jäljensi hän sen heti ja liitti sen aarteihinsa, "jottei se
menisi hukkaan".
Ja töhrimisessään oli hänellä niin kiire, ettei hän viime elonpäiväänsä
asti koskaan saanut aikaa lukea, mitä oli kirjoittanut.
Vanha Miklos, joka Tikanlinnassa yhdisti samaan, omaan persoonaansa
sekä portinvartijan, että puutarhurin, oli ilmoittanut, että vaunut
olivat esillä.
Katalin pani vihkosen takaisin paikalleen ja kiiruhti ryömimään
matkaturkkeihinsa.
Vain yhdeksi ainoaksi päiväksi oli hän matkustanut alas Oltváan
kootakseen joitakin miehensä muistiinpanoja ja talvipukimia. (Sitä ei
olisi voinut uskoa Miklosille, ja itsellään ei Aratólla tätä nykyä
ollut aikaa mihinkään sellaiseen).
Katalin oli nyt ensi kertaa erillään miehestään ja koko ajan tunsi
hän itsensä täysin vieraaksi heidän omassa asunnossaan. Talo oli kuin
vaipunut kuolonuneen. Turhaan yritti hän siirrellä kangistuneita
huonekaluja. Viimein valtasi hänet itsensäkin jonkinlainen henkinen
raukeaminen, suuri hiljaisuus otti myös hänet valtoihinsa, niin että
hän liikkui varpaillaan kautta suurten, kaikuvien salien.
Iltapäivällä, järjestettyään kaikki, etsi hän kirjastosta jotain
luettavaa, jotta aika junan lähtöön kuluisi nopeammin. Ja kun hän
lepäili siellä ja lueskeli satua prinsessa Unissakävelijästä, kun
hämärä alkoi levittäytyä huoneeseen, kuunteli hän hajamielisenä
syysviimaa, joka irtilasketun hullun lailla ravisteli ikkunaluukkuja ja
ulvahteli silloin tällöin savupiipussa.
Tavantakaa heitti hän hätääntyneen silmäyksen kirjoituspöytään päin:
eikö hänen miehensä jo ollut siellä? Ruskeassa takissa, piippu suussa,
kumartuneena paperiensa ääressä.
Luonnollisesti kaikki oli vain lapsellisuutta, hänhän tiesi niin
hyvin, että Stefan, Jumalalle kiitos, oli reipas ja terve ja että
hän juuri parast'aikaa työskenteli uudessa laboratoriossa Rákosissa,
mutta huolimatta kaikista yrityksistään hallita itseään särki hänen
sydäntään, aivankuin hän olisi ollut huoneessa, missä joku lepäsi
ruumiina.
Vihdoin viimein sai hän nousta vaunuihin.
Hämärän tihetessä kasvoi myrskyn voima. Kuohuavan ilmameren
kristalliaallot vyöryttivät mukanaan etäisten metsien tohinan ja
toisiaan vastaan ritisevien oksien räiskeen.
Tämä epäsointu teki Katalinin kiihtyneeksi ja surulliseksi. Siitä asti,
kuin sota oli hänelle opettanut, että maailma oli täynnä jättimäisiä
hirmuolentoja, jotka olivat irroittautuneet kahleistaan ja nyt polkivat
jalkoihinsa kansoja ja maita, siitä alkaen oli hän tullut pelkuriksi.
Hän kurottautui ulos vaununikkunasta ja vielä kerran katsahti taakseen
taloon päin. Tikanlinnasta ei näkynyt oikeastaan muuta kuin viheriä,
sammaltunut pärekatto, kaikki muu peittyi paksun villiviinin verhoon.
Katon ympärillä lentää lepatteli tuhansittain pieniä karmiininpunaisia
lintuja iltaloisteessa — näky oli kaunis ja yllättävä, mutta ennen
pitkää tuli hän selville, että se olikin tuuli, joka pyöritteli
villiviinin kuolleita lehtiä aavetanssissa, ja tämä saattoi hänet taas
synkkään mielentilaan.
Katon harjalla istui yksinään riikinkukkokyyhkynen. Se kuului siihen
kyyhkysperheeseen, jonka, Palko ja Peter viisi vuotta sitten olivat
antaneet kälylle "häälahjana". Kata tunsi hyvin ruostetäpläisen linnun,
sen oli tapana aina pysytellä yksikseen.
Vaunut ajoivat porttiholvin alitse Oltván vanhalle kaupunginportille;
se oli yhtä tyhjä ja musta kuin räppänä avonaisen takan yllä.
Tullakseen asemalle, täytyi kulkea poikki koko kaupungin.
Oikealla ja vasemmalla on ikivanhoja, kaitapäätyisiä, vinoja ja
kallellaan olevia taloja, niitten kaarikäytävät ovat kokoonvaipuneet ja
katot suippopäiset, ja ne tuijottivat unisin silmin kalisevia vaunuja.
Kaarikäytävien pienissä, autioissa ja tyhjissä myymälöissä vilkkuu
jo lamppuja. Majoissa liikkuu karuja, kalpeita pieniä ihmisiä, jotka
harjoittavat ammattiaan samannäköisinä ja aivan samoin elein, kuin
kerran heidän esi-isänsä, jotka kuusisataa vuotta sitten aloittivat
liikkeet.
He elävät elämätään ikuisessa puolihämärässä kuin erakkoäyriäinen
merenpohjassa.
Kaitselmus-apteekin edustalla katsahti Katalin ulos ikkunasta
ja odotti kummastuksissaan näkevänsä täytetyn krokotiilin vielä
riippuvan holvikaaressa; pikkutyttönä oli hän aina silmäillyt sitä
mielihyvänsekaisesti väristen. Silloin — Jumala suokoon sen hänelle
anteeksi! — oli hän aina luullut että Kaitselmus oli sen näköinen.
Vikuksen myymälän edustalla seisoi komeita porvareja, jotka painoivat
lakin päähänsä molemmin käsin. Tuuli nosteli säädyttömästi heidän
takin liepeitään, silloin he hämillään katselivat suurta, harvinaista
matkakirstua, joka kohosi kuskipenkin yläpuolelle...
Tuomiokirkon edustalla antoi Katalin kuskin pysäyttää.
Portti oli selkiselällään, ja vielä kesti koko tunnin, ennenkuin juna
lähti... Hän ehti lukea rukouksen hunnutetun Pyhän Neitsyen alttarin
ääressä.
Täytyi laskeutua kolme tai neljä porrasaskelta, jos uskaltautui astua
iäkkään temppelin suitsutuksesta tuoksuavaan kellarihämärään.
Vasemmalla loistivat pyhimykset, kukkaköynnökset ja pyhimystarujen
eläimet korkeista, kapeista ikkunoista.
Hehkuvassa iltavalaistuksessa, joka tunkeutui sisään maalatuista
ikkunoista, seisoi Naamioidun Neitsyen alttari aivan yksin.
Tästä kirkosta olivat ennen muinoin protestantit ja katolilaiset
käyneet taisteluja.
Kuvainraastoajan raekuurot olivat myös hävittäen kiitäneet
pikkukaupungin yli, ja silloin oli joku heittänyt palavan soihdun
alttarikuvalle. Taulu ei tosin syttynyt tuleen, mutta Pyhän Neitsyen
kasvot olivat mustuneet, ja siitä asti näytti siltä, kuin kuvalla olisi
ollut naamio kasvoillaan.
Vanhat katolilaiset eivät olleet sallineet korjauttaa kuvaa. Puoliksi
vääräuskoinen Oltvá ei ollut kyllin arvokas katselemaan Neitsyen
kasvoja — sanoivat he. Ja uudet sukupolvet luulivat, että niin piti
ollakin, että Oltvássa Jumalan Äiti kantoi mustaa naamiota.
Katalin polvistui alttarin eteen. Hän oli aivan yksin suuressa,
pimeässä kirkossa.
Alttarikuvan oikealle sivustalle oli maalattu panssaripukuinen
mies, joka kantoi rinnallaan häräntappajain vaakunaa. Päässä oli
sillä leveälierinen rautahattu ja käsi sulki kouraan peloittavan
piilukirveen. Vasemmalla sivustalla seisoi kaksi nuorukaista, niilläkin
oli häränpäät, panssaripaidat ja käsissä pitkät torvet.
Perimätiedot kertoivat, että kaupungin teurastajain ammattikunta
oli perustanut alttarin ja että sivukuvat esittivät silloista
ammattikuntamestaria ja hänen kahta poikaansa. Mutta eräs tiedemies
Kolozsvárista oli todistanut, että alttari oli siebenbürgeniläisten
puhvelimetsästäjäin ikivanha, salaperäinen hartausalttari.
Eräs Katalinin mielipäähänpistoja oli että mies piilukirves kädessä
oli hänen miehensä näköinen. Moni muukin rouva Oltvássa olisi voinut
miehestään väittää samaa, sillä heidän syrjäisessä laaksossaan olivat
eräät tyypilliset piirteet periytyneet vuosisatain takaa.
Häräntappajan kypärälierin alta loisti esiin selvä, kylmä järki, ja
terävä- sekä lujaviivaisia huulia mutkisti aivan sama, miehekkäästi
pilkallinen hymy, joka tavallisesti levisi Stefan Aratón kasvoille,
etenkin silloin, kun hän tahtoi salata jonkun mielenliikutuksen.
Hämmästyneenä teki Katalin sen huomion, että kun Palko ja Peter olivat
varttuneet täysikasvuisiksi, olivat he alkaneet tulla kahden torvea
soittavan nuorukaisen näköisiksi. Myös heidän huulillaan näkyi joskus
vilahdus Oltválaisesta hymystä, jonka vanhan mestarin tottumaton
sivellin ehkä sulasta sattumasta oli ikuistuttanut alttaritauluun.
Kolmen häräntappajan hymyilyssä ei muuten ilmennyt mitään loukkaavaa.
Jos tarkasti heidän päättäväistä ryhtiään, heidän viisaita ja
uskollisia katseitaan, jotka kiinteästi liittyivät pyhään Neitsyeen,
sai heti miellyttävän tunteen siitä, että Jumalanäidin valtaistuin oli
hyvin vartioitu.
Ja ylpeänä, valppaalla hellyydellä Katalin ajatteli niitä kolmea
miestä, jotka suojellen seisoivat hänen oman elämänsä vartijoina, kuten
kolme häräntappajaa Naamioidun Jumalanäidin äärillä.
Hän rukoili, että taivas pitäisi suojelevan kätensä hänen oman, pienen
pesänsä yllä, niin ettei mahtava myrsky sitä maahan raastaisi.
Sillävälin pudisteli tuuli paholaisrajuudella korkeita kirkonikkunoita,
ja siellä ylhäällä huippukaarisen holvin alla pauhasi kaiku kuin
merentohina. Äkkiä kuului myös omituinen ääni, aivan kuin nukkuvat urut
olisivat huudahtaneet unessa.
Katalin havahtui ja taivutti päänsä niin syvään, että otsa miltei
kosketti portaita. Hän pelkäsi myrskyjä, sekä niitä, jotka repivät
kattotiilejä katonharjoilta, että niitä, jotka pyyhkäisivät maasta koko
kaupunkeja taloineen päivineen.
Aika oli kulunut, Katalin teki ristinmerkin ja kiiruhti kaikuvin
askelin ulos kirkosta.
Kun vaunut saapuivat vanhalle, katetulle puusillalle, loi hän
silmäyksen Graczianin taloon. Holviporttikäytävineen ja kaksine
pyöreine ikkunasilmineen sen yläpuolella näytti se haukottelevalta
ihmiseltä. Katankin täytyi haukotella.
Ei hetkeksikään tullut hänen mieleensä pistäytyä tervehtimään
vanhuksia. Hänen sukunsahan nimi oli Arató! Sitäpaitsi ei ollut
olemassa mitään häntä varten. Vanhat Graczianit voivat olla iloiset
päästyään hänestä.
Asemapäällikkö odotti jo ja ilmoitti, että Stefan oli tilannut
hänelle oman makuuvaunun. Katalin tunsi miehensä hellän huolenpidon
hemmottelevan häntä liiaksi. Tuskin itse Naamioidusta Neitsyestä
pidettiin parempaa huolta kuin hänestä?
Hän astui lämpimään, valoisaan vaunuun ja tunsi taas olevansa kotona.
Tunne hyljätyn yksinäisyydestä ei painanut häntä enään. Junassa ei hän
nukkunut paljoa, ja sentakia ei ole varma, valveilla vai unessako hän
sai eriskummaisen päähänpiston, että Oltván kaupunki, kunnioittaakseen
suurta poikaansa, Stefan Aratóa, aikoi maalauttaa Katalinin pään
Naamioidun Neitsyen olkapäille.
Voisikohan todella ajatella jotain tällaista mahdolliseksi?
Renessanssin aikana oli sellaista sattunut...
* * * * *
Tähän aikaan työskenteli professori aamusta iltaan uudessa
laboratoriossa Rákosissa, saadakseen valmiiksi suuret määrät serumia
koleraa, lavantautia ja isoarokkoa vastaan.
Oikeastaan ei Arató koskaan ollut harjoittanut käytännöllistä
lääkärintointa.
Se taistelu, jota sisäelinten hoito jossain vanhentuneessa tai
pilautuneessa inhimillisessä elimistössä käy itse luontoa vastaan, tuo
sidotuin silmin taistelevan tiedemiehen kamppailu logiikkaa vastaan ei
ollut koskaan viehättänyt häntä.
Hänen mielenkiintoansa herätti vain suuri kokonaisuus, tahi oikeastaan
vain sen alkuperä: tautien syntylähde, se suuri inhimillisten
kärsimysten säiliö, jonka kuuma myrkky kihisee jossain näkymättömässä
maitokiehumossa ja joka sadoistatuhansista salaisista raoista tihkuu
elämään.
Hän tahtoi etsiä, tukkia, hävittää sen viemärijärjestelmän, asettua
elämän ja kuoleman väliin, kasvot kuolemaa kohden: tämä oli hänen
kutsumuksensa.
Ja jos hän oli saavuttanut menestystä taistelussa tarttuvia
tauteja vastaan, oli hän tästä kiitollisuuden velassa ensi sijassa
yleisinhimillisille ominaisuuksilleen. Jollei sattuma olisi johdattanut
Aratóa lääkärinuralle, olisivat nämät ominaisuudet ehkä tehneet hänestä
kelpo soturin, kuuluisan taiteilijan tai menestystä saavuttavan
kauppamiehen.
— Tunnetko lopun Kultaviulusadusta? kysyi Katalin illallisen päätyttyä.
— Mistä kultaviulusta? kummasteli professori.
— Löysin sen sieltä kotoa isoisän kirjojen joukossa.
(Vaikka he asuivat kymmenen kuukautta vuodesta Budapestissä, oli
Tikanlinna kuitenkin aina koti heille).
Stefan muisti hyvin isoisän siniset kirjat, mutta tätä satua ei hän
ollut koskaan lukenut.
— Jos sinä innostuit siitä, mikset ottanut sitä mukaasi? kysyi hän.
Katalin puristi painokkaasti päätään.
Isoisän kirjoja rautatievaunussa? Prinsessa Unissakävijä täällä
Frans-Josef-rantakadulla? Vain ajatuskin siitä miltei pelottaa! Ei,
nukkukoot ne vain levossa ja rauhassa kunnes palaamme taas niiden
luokse. Silloin luen lopun sadusta. Mutta Herra Jumala, koskahan se
tapahtuu?
— Voi sattua, että ensi viikolla minun itse täytyy matkustaa
Siebenbürgeniin, sanoi Stefan hetkistä myöhemmin.
— Oltváan? Kotiin?
— Ei, matkustan vain Oltván kautta. On ollut puhetta rakentaa
suurehkoja parakkeja Oltvá-laaksoon. Osan sairaista siirrämme
Bukovinasta sinne.
— Saanko tulla mukaan? kysyi Katalin tuikkivin katsein.
— Mahdotonta, sydänkäpyseni. Mukaan tulee vain miesväkeä, pelkästään
sotamiehiä. Jumala tiennee, missä saamme yösijan ja missä ruokaa.
Yleensä täytyy sinun tottua siihen ajatukseen, että sinun tästälähin
täytyy pilkiksi ajoiksi jäädä yksiksesi... Minun täytyy alati pitää
tarkastuksia sairaaloissani, ja ne sijaitsevat pitkin rajaa huomattavan
etäällä toisistaan.
Stefan meni makuuhuoneeseensa, Katalin viipyi tavoilleen uskollisena
vielä kauan pukuhuoneessa.
Hänellä oli valkoinen pyyheliina kädessään, ja kun hän hetkeksi
pysähtyi suuren peilin eteen pitkähihaisessa yöpaidassaan, kääri
hän — noin vaan huvikseen — pyyheliinan tukkansa ympäri ja pani
ristiinsolmitut päät esiin harteilleen.
Samana hetkenä ilmestyi Maria Ember hänen ajatuksiinsa, hän, joka nyt
jossain maailmalla hoiteli lavantautipotilaita ja jolla luultavasti oli
tällainen valkea päähine...
Hän oli sitä mieltä, että valkea liina oikeastaan sopi mainiosti hänen
punaruskeaan hipiäänsä ja sädehtiviin silmiinsä.
Itse aavistamatta aiheyhteyttä, alkoi hänen sydämensä heti, kun hän
vain kuvitteli olevansa sairaanhoitajatar, miellyttävästi sulaa
ihmisrakkauden lempeässä lieskassa.
Hän riensi miehensä luo.
— Stefan, minulla on sinulle jotain sanomista.
— Mitä sitten, sydänkultani?
— Tahtoisin tulla sairaanhoitajattareksi.
— Oletko juuri nyt tullut sitä ajatelleeksi? ihmetteli mies.
— En tietenkään! vastasi Katalin loukkaantuneena. Olen kauan
mietiskellyt asiaa... Ja nyt, kun olin yksin Oltvássa, ajattelin sitä
paljon... ja sitten junassa...
Kaksi minuuttia aikaisemmin ei hänellä ollut ollut etäisintäkään
ajatusta siitä, mutta yhdellä iskulla täyttyivät siitä pää ja sydän, ja
nyt luuli hän itsekin, että se oli hänessä vanha ikävöinti.
Hän istuutui sängynlaidalle. Häh puhui matalalla äänellä ja häpeissään,
aivan kuin hän olisi tunnustanut syntinsä.
— Oltvássa menin hetkeksi kirkkoon. Rukoilin Naamioitua Neitsyttä ja...
pyydän, älä naura minua noloksi! — ja silloin tein lupauksen... Minä
rukoilin Jumalan-äitiä suojelemaan sinua sodan vaaroilta. Ja siksi
lupauduin minä itse palvelemaan sairaanhoitajattarena.
Professori ei nauranut. Hän otti Katalinin pienet, kuumat kasvot
käsiensä väliin ja sanoi hellästi:
— Minä rakastan sinua paljon päätöksesi johdosta, mistä se sitten
liekään alkuaiheensa saanut. Tällaisina aikoina ei puolisoni voi istua
toimettomana kotona kamiinin ääressä...
— Niin, eikö totta! Sitähän minäkin sanon! puhkesi Katalin riemuissaan.
— Minä keskustelin eilen Kadarin kanssa, jatkoi professori. Sinä ehkä
muistat hänet? Pontevin meidän nuoremmista kirurgeistamme. Hän kertoi,
että hän aikoo pystyttää sairaalan tänne aivan meidän läheisyyteemme,
numeroon kaksikymmentä. Illeshazy-rahasto maksaa kustannukset. Siitä
tulee uusi, nykyaikainen sairaala. Ja Kadar sanoi, että hän tarvitsee
jonkun sivistyneen naisen, joka ottaisi ylivalvonnan... Etupäässä
keittiötä ja varastohuoneita pitäisi pitää silmällä. Minä tuumin
vakavissani sinua.
— Suostutaan! suostutaan! huusi Katalin ihastuneena.
— Sovimme siis siitä. Huomenna ilmoitan puhelimitse Kadarille...
Kiihtymys ja ihastus pitivät vaimoa vielä kauan valveilla.
Miten iloinen hän tästä olikaan! Hän tuli aina onnelliseksi, nähdessään
itsensä uudessa osassa...
Mutta mistä ihmeestä hän keksikin jutun lupauksestaan Oltvássa?
Kun hän kertoi asian Stefanille, hämmästytti häntä itseäänkin; mutta
kun hän havaitsi, että hän sillä vain tuotti iloa rakastetulle,
jumaloidulle puolisolleen, riemuitsi hän itsekin aarteesta, jonka oli
löytänyt.
Unissakävijä! Kultaviulu...
Äkkiä muisti hän taas isoisän sinisen kirjan ja nyt hänestä tuntui,
kuin ymmärtäisi hän sadun.
Niin, varmaan, niinhän se olikin, kaikki naiset, jotka rakastuvat,
kaikki todelliset naiset puhuvat kultaviulun pehmeällä, kauniilla
äänellä teräslankapartaiselle kuninkaalleen. Todellisuuden pieniä,
limaisia, kylmiä ja sähiseviä käärmeitä eivät he päästä ulos
Unissakävijän suusta.
Tämä ei ole valhetta, tämä on runoa. Naisen suloutta, miehen onnea,
elämän runollisuutta.
Mutta omituisinta oli, että Katalinkin oli saanut kultaviulunsa
Stefanilta, kuten prinsessa kuninkaalta.
Kun hän ensi kerran tapasi tulevan miehensä, oli hän seisonut hänen
edessään köyhänä, tyhjänä kaksin paljain käsin.
Mutta heti oli hän vaistomaisesti tajunnut, minkälaisen vaimon tämä
mies tarvitsi ja siitä asti oli hän aina joko tahtoen tahi tahtomattaan
soittanut Stefanin puolison sävelmää.
Eiköhän se olekin naisen rakkautta: näyttäytyä aina sellaisena, kuin
mies tahtoo hänet nähdä?