Raskaat pyörät ratisivat teillä.
Atlannin valtamerestä Tyyneen mereen marssi armeijoja. Niillä oli
synkkä, onnettomuutta ennustava kiire, kuin myrskypilvillä, jotka
keräytyvät taivaalle.
Pieni, sinisenharmaa pilvenkaistale lähestyvässä, suuressa myrskyssä,
honvéd-komppania, marssi parast'aikaa torvien raikkaasti ja iloisesti
toitottaessa pitkin Budapestin Ring-puistokatua Palko ja Peter Aratón
yhteisessä johdossa.
He olivat kotimatkalla harjoituspaikalta nyt kasarmiksi muutettuun
kouluun, marssin kuluessa oli luutnantti luovuttanut komennon
aliluutnantille, tämä taas vänrikille, kunnes lopulta komppanian
kohtalo oli joutunut äsken upseerikokelaista lippumiehiksi korotettujen
kaksoisten käsiin.
He astuivat komppanian etunenässä ja heidän rusottavilta kasvoiltaan
miltei näkyi, kuinka rajusti he vihasivat Paschitschia, ja kuinka vähän
he pelkäsivät suurherttua Nikolajevicsia.
Kun he luulivat, että persoonallinen arvonanto heitä kohtaan tuli
kasvamaan varsin huomattavasti, jos mahdollisimman usea heidän
tutuistaan näkisi heidät, johtivat he reservimiehensä, jotka olivat
kotoisin maaseudulta eivätkä tunteneet pääkaupungin katulabyrinttejä,
mitä mutkittelevimpia teitä.
Eräällä ahtaalla kadulla sattui muistettava tapaus: he kohtasivat
kenraalin. Täysiarvoinen kenraali kääntyi kadulle eräästä kulmasta niin
odottamatta, että hän törmäsi yhteen Peterin kanssa.
Säkenöivin silmin veti Peter säilänsä huotrasta, kuin olisi hän aikonut
pistää jonkun kuoliaaksi, ja vain kädenleveyden päässä kenraalista
komensi hän kunniaa niin pelottavasti karjaisten, että vanhus vähintäin
hypähti pelästyneenä.
Kaikeksi onneksi oli hän eläkkeellä ja sellaisena varannut itselleen
niin runsaasti inhimillistä huumoria, että hän kykeni hymyilemään
moiselle seikkailulle.
Mutta enempää ei tarvittu, reserviläiset puhkesivat kaikuvaan nauruun,
ja nyt sattui kurin kannalta mitä valitettavin ja huolettavin tapaus:
Unkarin kuninkaallinen lippumies naurettiin hölmöksi sotamarskin
myötävaikutuksella.
Peter muuten oli nyt peloissaan vain siitä, miten Palko tulisi
menettelemään. Tämä pysyi solidarisena, kuten kunnon veljen pitikin, ja
jos Peter oli punainen kuin rapu häpeästä, oli Pal vielä punaisempi.
Kuitenkin kohtalo, joka kaiken tämän jälkeen tunsi itsensä
velvoitetuksi antamaan hyvitystä Arató-veljeksille, johti heidän
tielleen "Englantilaisten Neitosten" kävelyllä olevat kesä-asukkaat.
Isänmaallinen hehku, joka merimieshattujen alta loisti heitä vastaan,
palautti heille omanarvonannon.
* * * * *
Odotuksen ja valmistusten levottomina päivinä sai professori Arató
ottaa vastaan harvinaisen vieraskäynnin.
Istuskeltiin juuri työhuoneessa ja Katalin luki miehelleen ääneen
päivälehtien sähkösanomia.
Kantor venyili isäntänsä jalkain juuressa ja alistui muristen siihen,
että pikku kissa, jonka kanssa se lopultakin oli sopinut, repi sitä
valkoisesta, kiharaisesta turkista.
Palvelijatar toi käyntikortin.
— Rouva Csaba Uzon, omaa sukua Maria Ember — luki Katalin.
— Kuka tämä on? Joku tutuistasi? — kysyi hän.
— Eräs onneton nainen, vastasi professori.
— Mitä hän haluaa?
— Maria Ember ei halua itselleen mitään. Mutta voihan sattua, että joku
toinen haluaa jotakin...
Tämän omituisen johdatuksen jälkeen lähti hän itse kutsumaan vierastaan
sisään.
Mustapukuinen nainen astui työhuoneeseen.
Salamannopealla naiskatseella mittasi Katalin hänet kiireestä
kantapäähän ja oli heti selvillä hänen ulkoasustaan.
Hänen pukunsa oli aivan yksinkertainen ja kuosikas, kengät ja
käsineet olivat hienointa lajia... Hänen kasvonsa olivat harvinaisen
kapeat ja sangen kalpeat, vartalo liiankin solakka... Kauniit olivat
oikeastaan vain silmät, mutta nämät olivatkin harvinaisen kauniit.
Tällaiset silmät lienee ollut prinsessoilla, jotka lepäävät Egyptin
pyramiideissä: uskomattoman suuret, ruskeat ja lempeäloisteisen
säihkyvät. Ja täynnä syvää, ja voitettua tuskaa.
Katalin tietää että tällaiset silmät tavallisesti täyttävät miesten
sydämet jollain selittämättömällä osanotolla. Se on ehkä kaikua
vanhoista synneistä, joita jo kuolleet miehet ovat tehneet aikojen
takana maatuneita naisia vastaan.
Kantor, joka muuten oli epäluuloinen talonpoikaisrakki, nousi matolta
ja meni rouva Uzonia vastaan rakastettavasti häntää heiluttaen. Hän
Otti koiran vastaan kuin sydämellisimmän ystävänsä, ja näin, vaikkei
hän ollut koskaan ennen nähnyt sitä.
Oudosta tuntui, että hänen oli tapa harvoin oleskella ihmisten parissa.
Hän näytti yhtä kummalliselta ja vieraalta Aratón työhuoneessa,
kuin yölintu, joka keskipäivällä lentää puutarhan läpi. Hänen
olemuksestaan puuttui täydellisesti seuraihmisen kokeneisuus, kaikki ne
seurusteluelämän pikku taidetemput ja vapaamuurarimerkit, joilla näihin
vihityt aivankuin ongenkoukuilla koettivat toisiaan vangita.
Hän saapui niin kaukaa ja vaikutti aivan yhtä yksinäiseltä, kuin jos
hän todella olisi astunut esiin jostain pyramiidista.
Tehtyään kumarruksen Katalinille ja taputeltuaan Kantorin päätä,
alkoikin hän heti lopusta.
— Olen tullut, kysyäkseni neuvoanne, herra professori. Sain kuulla,
että rakennetaan kulkulaitossairaala, ja nyt haluaisin tietää,
kenen puoleen täytyy kääntyä, jos toivoo saavansa palvella siellä
sairaanhoitajattarena?
Stefan luuli, että rouva Uzon tahtoi suositella jotakin ja otti
sentakia esiin muistikirjansa.
— Kulkulaitossairaalan palvelukseen on helppo päästä, sillä sinne ei
juuri kukaan pyri. Mielelläni minä ilmoitan palvelushaluisen henkilön,
jos olette hyvä ja sanotte minulle hänen nimensä.
— Maria Uzon, vastasi hän vienosti hymyillen.
Professori katsoi hämmästyneenä häneen.
— Kulkutaudeilla tarkoitetaan täällä koleraa, lavantautia, isorokkoa...
Katalinia värisytti. Mutta rouva Uzon nyökäytti hiljaa päätään
merkiksi, että hän hyvin tiesi sen.
— Se on surullista tointa, sanoi Stefan synketen.
— Mutta jonkunhan kuitenkin täytyy siihen ryhtyä...
— Ja vaarallista.
Nainen painoi lempeästi päänsä alas.
— Mikä vaara on kyseessä? Kuolemako? Ah, Jumalani, pian nuori kuolee,
moni nuori ja onnellinen...
Hän vaikeni äkkiä, häntä selvästi hävetti, että oli sanonut liian
paljon.
Professori, joka tajusi hänen vuorenlujan päättäväisyytensä tyynen
pinnan alla, teki vielä yhden yrityksen saadakseen hänet luopumaan
aikomuksestaan.
— Ettekö luule, että teidän miehenne tarvitsee teitä?
Nyt nosti Maria päätänsä ja katsahti professoriin.
— Ei enään. Hän kuoli kolme päivää sitten.
Katalin, joka tähän asti vaijeten oli kuunnellut keskustelua, loi nyt
pelokkaan silmäyksen Stefaniin, mutta tämä istui pitkän tuokion aivan
hiljaa, aivankuin hän olisi paininut omien ajatustensa kanssa; sitten
puhkesi hän sanoiksi syvällä, pehmeällä äänellä:
— Uskon, ettei minulla ole mitään oikeutta pidättää teitä kaukana
kärsivistä kanssaihmisistä. Olkoon, niinkuin haluatte. Teille uskotaan
yhden kulkutautisairaalan johto.
Aurinkoinen hymy levisi Marian kasvoille. Hän odotti hetkisen, sitten
lausui hän hämillään:
— Ettekö kirjoita muistiin nimeäni?
Professori hymyili vasten tahtoaan.
— Luuletteko, että sellaisen nimen voisi unohtaa?
Katalin pani merkille, että Marian vaaleat kasvot vaihtuivat
ruusunpunaisiksi. (Hän voi suorastaan muuttua kauniiksi — päätteli hän
itsekseen). Vieras kumarsi ja lähti kättelemättä ketään.
Kantor seurasi häntä ovelle, ja kun tämä sulkeutui sen edessä, istuutui
se takajaloilleen ja katseli silmiään poiskääntämättä kynnykseen.
— Kummallinen ihminen! kohahti Katalin ja hypähti paikaltaan.
Hänen elämänkohtalonsakin ovat olleet ihmeelliset, vastasi Stefan.
— Oletko tuntenut hänet kauan?
— Koulutytöstä asti. Hän on Kolozsvárista, ja ellen erehdy, olemme
mekin hänelle etäistä sukua.
— Hän herätti äärettömästi mielenkiintoani... Miksi sanoit, että hänen
elämänvaiheensa ovat ihmeelliset?
Ja Arató kertoi puolisolleen, mitä hän tiesi rouva Csaba Uzonin,
syntyisin Maria Ember, menneisyydestä.
* * * * *
Maria oli köyhä tyttö ja meni nuorena naimisiin ehkä pari kuukautta
meidän häittemme jälkeen Csaba Uzonin kanssa, alotti Stefan.
Uzonin perheen jäsenet olivat ylhäisiä tilanomistajia Oltvá-laaksossa.
He kertoivat aina itsestään, että he olivat hunnien jälkeläisiä ja
niillähän oli omituiset nimet. Csaban isän nimi oli Buda...
Nimi Uzon kummitteli paljon sanomalehdissä noin kaksikymmentä vuotta
sitten. Luonnollisesti et sinä ole niistä mitään kuullut? Silloin näet
tapahtui, että vanha Buda Uzon, Csaban isä, hulluuden puuskassa tuhosi
koko perheensä ja lopuksi tappoi itsensä...
Koko laajasta Uzonin suvusta pelastui vain yksi, pikku Csaba, joka
murhan tapahtuessa kävi koulua Marosvasarhelyssä.
Uzoneilla oli muuten aina ollut hupsujen maine. Jumala tietää, mitä
muistoja ikivanhoista synneistä ja tärkeistä salaisuuksista kiehui
heidän veressään... Vanha Buda käyttäytyi vuosikausia erityisen
omituisesti, mutta väki tottui hänen päähänpistoihinsa, välistä niille
naurettiin, mutta kukaan ei pitänyt häntä vaarallisena...
Tavallisesti kulki hän paljainpäin ulkona vainioilla, usein oli hänellä
päänsärkyä ja jos hän ylenharvoin antautui keskusteluun jonkun kanssa,
johti hän heti puheen Jan Mayenin saareen.
Nuorena ilmeni hänen omituisuutensa alituisissa ulkomaanmatkoissa, ja
eräällä retkellä Islantiin näki hän Jan Mayenin saaren...
Vanhan Budan kuvauksen mukaan on saari kekopäinen karikallio, joka
aivan erakkona kohoaa ikuisesti tyrskyävästä Jäämerestä... Alukset,
jotka risteilevät niillä seuduin, näkevät sen harvoin, sillä se on
tavallisesti sumun suojissa.
Mutta jos pilviverhot särkyvät, tarjoaa Jan Mayen hurmaavan näköalan.
Päivänloisteisessa ilmassa säkenöi se kuin jättiläistimantti; ja jos
taivas on valju, on se kuin valtava smaragdi... Sillä koko saaren
kattaa jää.
Vanha Uzon näki saaren juhannusauringon hohteessa, ja silloin oli Jan
Mayen hehkuvan punainen kuin sulava rauta...
Elämänsä lopulla puheli Buda Uzon alati asettuvansa asumaan Jan
Mayenille. Miesrasua kiusasi pahoin päänsärky, ja hän kai kuvitteli
mielessään, että napaseudun kylmyys liennyttäisi tulta, joka tykytti
hänen aivoissaan, ja että sen suuri hiljaisuus parantaisi hänen
hermonsa.
Hän kirjoitti myös kirjeitä Europan eri hallituksille saadakseen ostaa
saaren, mutta ei tietenkään saanut keneltäkään koskaan niihin vastausta.
Lopulta ei hän puhunut mistään muusta kuin Jan Mayenistä. Samalla
hänessä alati kasvoi epäluulo ja vastenmielisyys perhettänsä kohtaan,
jonka hän epäili panevan esteitä hänen suunnitelmilleen. Luonnollisesti
oli hänellä täydet syyt epäluuloihinsa.
Niinpä hän eräänä päivänä sai käsiinsä kirjeen, jonka hänen vaimonsa
oli kirjoittanut eräälle lääkärille Kolozsvárissa. Nyt oli hän varma
siitä, että he olivat vannoutuneet häntä vastaan, pettäneet hänet.
Kiukku kehittyi hulluudeksi ja sitten seurasi kauhea verilöyly.
Minä tunsin Csaban, ainoan itsemurhaajan pojista, joka jäi eloon.
Hänellä oli mitä jaloimmat piirteet ja kaunis vartalo.
Perhetragedian muisto lepäsi hänen yllään kuin synkkä varjo, mutta tämä
teki hänet naisten silmissä vain yhä mielenkiintoisemmaksi. Muistan
että hän jonkun aikaa näytteli erittäin huomattavaa osaa Kolozsvárin
laskiaishuveissa.
Noin kuusi vuotta sitten rakastui hän Maria Emberiin. Tällä ei
ollut mitään omaisuutta ja yleisesti ihmeteltiin, jopa toiset
aivan suuttuivatkin, kun Maria kaikesta huolimatta antoi rikkaalle
kosijalleen rukkaset.
Mutta kuinka ollakaan, näytti siltä, että Uzonin uskollinen kestävyys
oli vaikuttanut Mariaan, sillä vuotta myöhemmin, pari kuukautta meidän
häittemme jälkeen, tuli hänestä sittenkin Uzonin puoliso.
Pitkään aikaan en kuullut heistä mitään, en heistä erikoisesti
välittänytkään, mutta eräänä päivänä sain virkatovereiltani
Kolozsvárissa kuulla heistä kummallisia juttuja.
Csaba kohteli vaimoaan uskomattoman kovakouraisesti. Hän piti häntä
aivan eristettynä muista ihmisistä, esiintyi mustasukkaisesti ilman
vähintäkään syytä, jopa hän meni niinkin pitkälle, että kiusasi nälällä
ja löi nuorta rouvaansa...
Tässä keskeytti Katalin hänet.
— Ja oliko hänellä jotain syytä mustasukkaisuuteensa? kysyi hän.
Arató pudisti päätään merkitsevästi.
— Maria Emberin elämä oli yhtä puhdasta ja tahratonta kuin pilvien
taivaalla...
(Kun hän tahtoi sanoa jotain kaunista, ajatteli hän aina heti pilviä).
Csaba Uzon oli saanut päähänsä, ettei hänen vaimonsa uskaltanut katsoa
häntä silmiin, sillä Marian silmäterissä kuvastui vieraan miehen kuva.
Hän pohti asiaa näin: kuva, jonka silmä ottaa, siirtyy katsomisen
aikana aivoihin; jos nyt jollakin aina on joku henkilö ajatuksissaan,
esiintyy kuva vuorostaan silmäterissä.
Jos Uzonin pelottavat, tutkivat katseet pakottivat kauhistuneen vaimon
luomaan silmänsä alas, seurasi väkivaltaisia, hirmuisia kohtauksia.
Pitkän aikaa salasi Maria perheeltäänkin alentavan asemansa, mutta
lopuksi ei hän kestänyt kauempaa, vaan pakeni miehensä luota ja meni
kotiinsa Kolozsváriin.
Vaimonsa paon arveli Uzon todistaneen hänen epäluulonsa oikeutetuiksi,
ja tämä saattoi hänen mielensä siihen määrään pois tasapainosta, että
nyttemmin jokaisella oli selvillä yksinkertainen tosiasia: hän oli
mielisairasraukka, kuten hänen isänsäkin oli ollut.
Marian sukulaiset tahtoivat, että hän ottaisi eron miehestään. Olihan
selvää, että sairauden siemen oli piillyt hänessä jo hääpäivänä, ja
siten voitaisiin helposti julistaa avioliitto mitättömäksi.
Mutta heti kun Maria tuli vakuutetuksi siitä, että hänen miehensä
oli mielisairas, ei hän enään tahtonut kuulla puhuttavan avioerosta.
Päinvastoin, hän palasi hänen luokseen ja otti hänet hoidettavakseen.
Rakkautta hän ehkei tuskin koskaan ollut tuntenut häntä kohtaan, mutta
nyt veti häntä hänen miehensä luo syvä, tuskantäysi hellyys. Nyt ei hän
enää nähnyt hänessä miestään, vaan sairaan, onnettoman lapsen.
Nyt kun hän ei enää palvellut omaa minäänsä, keksi hän, miten hänen
tuli kohdella sairasta. Vaimentaakseen miehensä mustasukkaisuutta,
lopetti hän kaiken seurustelun ihmisten kanssa, pukeutui sangen
yksinkertaisesti ja mukautui kaikessa, mikäli mahdollista, Csaban
oikkuihin.
Viimeisinä elinvuosina veti onnetonta Csabaa epämääräinen kaipuu sille
saarelle, jolla hänen isänsä oli kärsinyt niin julman haaksirikon;
myös, poika kaihoili jääkalliolle.
Hänen mielikuvituksessaan karkeloi revontulessa säihkyvä
kristallikallio kuin isän omaisuus.
Siellä asui vanha Buda; matkailijatkin, jotka olivat siellä vaeltaneet,
olivat nähneet hänet rannoilla harhailevan, polttaen pitkää piippuaan
ja odotellen poikaansa. Nyt ei isän päätä enää särkenyt, eikä häntäkään
tulisi särky kauempaa piinaamaan, jos hän muuttaisi sinne, sillä siellä
ei ollut ketään, joka olisi pannut ansoja Marian uskollisuudelle.
Näönvuoksi sopi Maria hänen kanssaan matkalle lähdöstä ja viime
kuukaudet kuluttivat he ikuisissa valmistuksissa, tekivät
matkasuunnitelmia ja sananmukaisesti eläytyivät näihin matkakirstujen
keskellä.
Minä näin heidät juuri silloin heidän puutarhansa aitauksen läpi.
Antinous särkynein katsein ja hänen valkea vaimonsa käsi kädessä
vaeltaen puistokujassa... Se oli ehkä suruisin näky, mitä elämässäni
olen nähnyt...
Mutta Csaba Uzon sai matkustaa yksin isänsä jälkeen Jan Mayenin
satusaarelle.
Vaimonsa, jota hän niin suuresti oli rakastanut ja jota hän niin
pahasti oli kohdellut, täytyi hänen jättää tänne.
On kummaa ajatella, että meren kuohujen ympäröimä, synkkä saari
revontulten piirissä voi niin velhon valloin vetää puoleensa kahden
hunnien jälkeläisen sairaat sielut.
Arató vaikeni ja Katalin istui puhumatta pitkän aikaa. Kalpeana ja
värjöttävänä istui hän kauan kokoon kyyristyneenä suureen nojatuoliin
ja tuijotti ajatuksiin vaipuneena eteensä.
Mutta lopuksi lausui hän:
— On niin paljon surua maailmassa... Miksi täytyy sitä olla? Olisi
paras olla tietämättä mitään...
Hän nousi ylös, astui miehensä luo ja painoi tulisesti päänsä hänen
rintaansa vasten. Sitten pani hän kätensä hänen kaulaansa.
Katso minua silmiin, sanoi hän kalpeasti hymyillen.
Ja toistensa silmäterissä näkivät he vain omat kasvonsa.
* * * * *
Vihdoin koitti se päivä, jolloin kaksoisten rykmentin oli lähdettävä
Galiziaan.
Ah, koskaan eivät tanssinhaluiset nuorikot ole niin paljon iloinneet
tanssisalista kuin nämät honvéd-sotilaat tästä ratkaisusta.
Sola väikkyi heidän edessään kauniina! He kuvittelivat sitä mielessään
äärettömäksi, hillittömäksi myrskypuuskaksi, joka kumoaa kaiken, mikä
sattuu sen tielle, ja musertaa mutaan... Ja sitten raikuvat torvet ja
kellot soivat — kukkia, laakereita sataa, — kunniakkaat liput lasketaan
tervehtivinä yli sankarien kumpuin.
Käly lahjoitti kummallekin kaksoiselle ohuen kaulaketjun, jossa Pyhän
Katarinan kuva riippui. Ketju muistutti sitä, jota hän itse kantoi
rinnallaan. Hänelle itselleen oli Pyhä Katarina tuonut paljon onnea
ja hänestä tuntui siltä kuin pyhimys hänen tähtensä ulottaisi hyvän
tahtonsa molempiin nuorukaisiinkin.
Muuten, kun vaimon suojeluspyhimys tuli puheeksi, oli Stefanilla tapana
tehdä leikillisiä viittailuja aleksandrialaisen neitosen ihmeellisistä
puhetaidollisista kyvyistä, joitten avulla hän kykeni kääntämään
viisikymmentä pakanallista filosofia kristinuskoon.
Mutta nyt hänellä ei ollut halua pilkantekoon eikä ilveilyyn. Kuka
lopultakaan voi sanoa, mitkä näkymättömät langat ihmisten kohtaloita
sitovat? Eikä siitä muuten ollut vähintäkään vahinkoa, jos nuoriso
ulkona sotakentällä muistaisi, että vielä on myös hyvyyttä ja rakkautta
olemassa...
Professori ja Katalin menivät luonnollisesti rautatieasemalle katsomaan
poikain lähtöä.
Honvéd-sotilaat olivat nauhoin ja kukin koristetut, kuin airueet
talonpoikaishäissä, ja kaksoiset samoin. He sanoivat tietysti, että
se oli vain miehistön takia, mutta näkyi selvästi, että he itsekin
löysivät tyydytystä kirjavasta loistosta.
Palko piti huolta kenttäkeittiön kuormittamisesta. Kun hän näki
professorin, antoi hän hänen kunniakseen miehistölle helkkyvällä
äänellä täysin turhan tarkkoja opetuksia.
Mutta kun ei kuormituksessa kaikki tuntunut onnistuvan laskujen mukaan,
alkoivat sotilaat huutaa nimeä Ijarto ja että tämä pian saisi kaikki
kuntoon.
— Hän ymmärtää kaikkea, täydellinen tuhattaituri, ja kuitenkin on hän
vain korpraali reservissä, selitti Pal kälylle.
— Tuntuu siltä, kuin sota olisi luonut uuden sotilasarvoasteen,
järjellisen ihmisen, sanoi Stefan.
Ijarto saapui paikalle ja järjesti asiat tuossa tuokiossa. Mutta nyt jo
huudettiin hänen nimeään pitkän kulkueen toisessa päässä.
Hän oli kuiva ja suonikas mies, unkarilaisen maatyöläisen tyyppi,
viisaat, keltaiset koiransilmät syvällä päässä tuuheitten silmäripsien
varjossa.
Peter näytti kälylle erästä talonpoikaisnaista; tämä seisoi
naisrivissä, joka oli kokoontunut heittämään jäähyväisiä.
Nainen oli nuori, vaaleahipiäinen, hänen puvussaan oli kolme neljäsosaa
unkarilaista, yksi kolmasosa oli slovakilaisesta kansallispuvusta;
päässään hän kantoi omituista koristetta, joka muistutti Buddhakuvien
sädekruunua ja hänen kukkakoristeinen, poimurikas silkkihameensa oli
niin lyhyt, että hänen lihaksiset, kauniisti muodostuneet pohkeensa
näkyivät sen alta.
Kyläkaunottaren hurskaalla ja liikuttavalla arvokkaisuudella kantoi hän
pukua, joka kaikkialla koko suuressa maailmassa, paitsi kahdessa tai
kolmessa Matyo-kylässä, olisi näyttänyt naurettavalta.
— Se on Ijarton vaimo, selitti Peter.
Nainen piti pientä lasta kädestä. Lapsi oli kömpelötekoinen ja tanakka
kuin pienoinen karhunpoika. Suutuksissaan pyöritteli hän silmiään,
jotka olivat täydelliset jäljennökset korpraali Ijarton silmistä, ja
teki samalla suunnattomia ponnistuksia saadakseen koko nyrkin mahtumaan
suuhunsa.
Katalin, joka jo itsessään tunsi heräävän kunnioitusta Ijartoa kohtaan,
ryhtyi puheisiin nuoren talonpoikaisnaisen kera. Hän sai silloin
kuulla, että lapsi oli vain hänen lapsipuolensa, hän kun itse oli
Ijarton toinen vaimo.
Äkkiä alkoi suuri hermostuneisuus ja levoton juoksenteleminen. Veltto,
kaunis, vähintäin atleettisuuruinen upseeri pauhasi kiukuissaan
sotilastungoksessa.
— Kapteeni! Kapteeni Milka!
Hän oli vimmoissaan siitä, etteivät sotilaat vielä olleet asettuneet
vankkureihinsa ja hätisteli heitä paikoilleen keppi ilmassa vinkuen.
Samalla antoi hän kuulua törkeitä, sattuvia, perin unkarilaisia
voimanpurkauksia, jotka pelottivat, mutta vielä enemmän huvittivat
kansaa.
— Hän on vähäsen raaka, mutta sydämensä on kultaa, ja sotilaana on
hän ihanne, puolusteli Palko. Ja sitten lisäsi hän viisastelevasti:
sellaisen päällikön johdossa on ilo kohdata vihollinen.
Mutta sitten muuttuivat hänen kasvonsa verenkarvaisiksi, kapteenin
jyrisevät ukkosiskut olivat kohdistuneet häneen itseensä.
— Vapaaehtoinen, työntykää vaunuun heti paikalla, ja sanonpa vain:
annan palttua vapaaehtoiselle...
Hän keskeytti äkkiä, kun hän näki Aratón, jonka ulkomuodon hän
luultavasti tunsi. Ja nyt kävi ilmi, että kapteeni Milka osasi
käyttäytyä myös sangen hiotusti, jos hän vain tahtoi.
Hän kumarsi sotilaallisesti ja pyysi Palkoa esittämään hänet
sukulaisilleen.
Heti pyysi hän Katalinilta anteeksi rehevää puhettaan.
— Armollinen rouva pitänee tätä kasarmipuhetta kauheana, mutta emme
tule toimeen ilman sitä. Me emme juuri riitele siksi, että olisimme
pahoja, vaan siksi, että voittaisimme aikaa. Sillä keinoin karsitaan
kaikki tarpeettomat vastaväitteet ja väki joudutetaan täyteen
toimintaan... Ystäväni Palko tietää myös tämän eikä ota suuttuakseen,
vaikka saa silloin tällöin osakseen hänkin.
Samalla laski hän kätensä Palkón olalle ja tämä punastui uudelleen,
mutta tällä kertaa ihastuksesta. Toden totta oli ilo kohdata vihollinen
tällaisen päällikön johdolla!
Kapteeni palasi vielä kerran samaan aineeseen, mutta huomasi äkkiä
sen mauttomaksi ja kiiruhti muuttamaan puheenaihetta. Hän oli muuten
lahjakas mies, minkä hän itsekin tiesi ja halusi kernaasti, että sen
tietäisi myös Arató, jonka arvoasemasta hän oli täysin selvillä.
Hän puhui paljon ja nopeasti, kunnes hänelle pälkähti päähän yht'äkkiä,
että Arató ehkä piti häntä lörpöttelijänä; silloin olisi hän mielellään
lähtenyt tiehensä, mutta ei keksinyt mitään tekosyytä Viimein oli hän
muistavinaan jonkun erittäin tärkeän asian, pyysi anteeksi ja poistui
kiireesti.
Selvä! Kyynelkostein silmin suuteli Katalin kaksoisia. He punastuivat
aina korviin asti tuntiessaan kälynsä lämpimät, tuoksuvat huulet
poskillaan.
Juna lähti hitaasti liikkeelle...
Siellä seisoivat pojat vaunun ovella, vaunun, johon oli maalattu '6
hevosta ja 40 miestä'. Palko heilutti Unkarin värein koristettua lippua
ja Peter piti hampaittensa välissä lyhyttä piippua, joka antoi hänen
kasvoilleen epäämättömän miehekkään leiman.
Professori ja hänen puolisonsa viittoivat hymyillen lähteville, pojat
vastasivat hymyyn, mutta eivät voineet enää nähdä, miten Katalinin
kyyneleet virtoina vuosivat, eivätkä tietäneet, miten viiltävä tuska
ahdisti Stefanin sydäntä.
— Jumala taivaassa! sanoi Katalin, äkkiä kauhuun heräten. Menevätkö nuo
kaksi koulupoikaa todella sotaan?
Mutta koulupojat kiitivät kohti pohjoista, täynnä ylpeää
päättäväisyyttä ja haaveellisia toiveita, onnellisina ja kiitollisina
siitä, että kuoleman läheisyys oli lahjoittanut syvää kauneutta ja
arvoa heidän nuorelle elämälleen.
Veturin huohotukseen, pyörien kolinaan sekaantui kenttäharmaitten
sotilasten laulu:
Hymyyn helty, neito,
jonka katseen kyynel kattaa,
hetki vain, ja husaarisi taasen
hymyys tervehdyksin vastaa —
kerran, tai ei konsanaan.
Ilmapyörre, jonka eteenpäinsyöksyvä juna synnytti, kietoi syliinsä
sadottain äidinsydämiä. Näkymättöminä lensivät ne loilottavien
nuorukaisten jäljissä kuin parvi säikähtyneitä kyyhkysiä.
Kaikki ne ajoi esiin Elämän ja Kuoleman suuri, kolkko kysymys: kerran —
tai ei koskaan?