Rajuilma meni ohi ja yötä vasten hiljeni myös kaupunki. Moni nuori
vaimo piti vielä unessa asevelvollista miestään lujasti kädestä, mutta
ulkona kadulla kaikui nauloilla raudoitettujen kenkien voimakkaat
iskuaskelet, välistä seurasi niitä jonkun juopuneen hoilottava
laulu; ne olivat poliiseja, jotka vaeltelivat ympäri kaupunkia
sodanjulistuksen takia tavallista itsetietoisempina.
Budan vuoren yllä lepäsi kalpeita, pitkulaisia pilviä liikkumattomina
kuunvalossa; voi miltei kuvitella mielessään, että ne olivat
taivaanmahtien välisessä taistelussa kaatuneita.
Aratón makuuhuoneessa sammutettiin tuli ja professori oli jo makuulla,
kun Katalin ilmestyi kynnykselle.
Hänen sievien ääriviivojensa takaa näkyi toinen makuuhuone valaistuna.
Se oli pieni samettipeitteinen pesä; lampunvalokin siivilöityi läpi
sinisen sametin ja sentakia vaikutti huone vähäsen viileältä ja
uneksivalta, kuin merenneidon kristalliluola.
Epäröiden seisoi Katalin ovella.
— En nuku, rohkaisi häntä hänen miehensä.
Silkkikimono kahisi ja vaimo istuutui vuoteenlaidalle. Heti hänen
jälkeensä hypähti sisään valoisasta oviaukosta piskuinen kerä: se oli
Katalinin pikku kissa, joka häntä köyryisen selän yllä hyökkäsi sisään
hänen jäljissään.
Katalin vaikeni kauan, sitten lausui hän hiljaa ja valittaen:
— Ah, olen niin huolissani!
Jo nyt ilmeni selviäminen sotahumalasta... Siitä asti, kun hän meni
naimisiin, oli hän niin täysin vieraantunut kärsimisestä, että tämä
tuntui hänestä suurelta vääryydeltä.
— Olen niin huolissani, pelkään sitä, mitä nyt tuleman pitää... Tähän
asti on elämä ollut niin kaunista. Vasta nyt oikein käsitän, miten
ihanaa se on ollut! Mutta nyt tuntuu siltä, kuin joku kauhistuttava
käsi olisi nostanut katon pois pääni päältä.
Kuuma kyynel putosi Stefan Aratón kaulalle. Aivanko sinä olet
tosissasi? Hän veti puolisonsa luokseen. Kielotuoksuisen kimonon ohuen
silkin läpi tunsi hän puolisonsa nuoren sydämen lyönnin.
Tiedätkö, mitä pitäisi tehdä? kuiskasi nainen. Matkustaa kotiin.
Tikanlinnaan, asettua pesään, ja nukkua, ryömimättä esiin, ennenkuin
sota on loppunut.
Tämän hän lausui sellaisella äänensävyllä, kuin satuakertova lapsi.
Tikanlinna oli hänen miehensä talon nimi Oltvássa, missä he olivat
viettäneet avioliittonsa ensi kuukaudet.
Stefan suuteli pois puolisonsa kyyneleet. Tähänasti ei hän ollut
koskaan nähnyt hänen itkevän — vain kerran, mutta silloin onnesta, ja
nyt polttivat hänen kyynelensä hänen sydäntään kuin kipinäsade.
Mutta olihan totta, tähän asti oli ollut kesä ja heidän yhteinen
tiensä oli luikerrellut kautta kukkivain puutarhain. Yhdessä päivässä
oli tullut syksyjä mitä toi huominen aamu mukanaan? Ehkä huomenna oli
vaellettava läpi lumisten erämaitten.
— Täytyy olla viisas, Katalin, rohkea ja viisas...
Tämä pudisti ynseästi päätään.
— Se on helppoa teille, teille miehille! Teille on sota eräänlaista
rohkeata urheilua... Se, joka kaatuu, jää kilpakentälle, siinä kaikki.
Mutta niille, jotka jäävät kotiin, naisille —!
— Sinä voit olla oikeassa. Oikeastaan on sota naissydänten
taistelua, sanoi professori miettivästi. Jokaista soturia, joka käy
sotatantereelle, seuraa hänen äitinsä, hänen puolisonsa. Ja joka
luoti, joka osuu paikalle, osuu naiseen. On pelottavaa vain ajatellakin
niitä tuskien röykkiöitä, joita sota kohottaa.
Mutta tällä hän tuskin lohdutti Katalinia...
— Niin, elämä ei ole mikään huvimatka, jatkoi Stefan, mutta ethän sinä,
jumalaparatkoon, ole mikään korunukke, vaan järkevä ihminen. Ei vain
aateluus velvoita, vaan myös intelligenssi... Ja jokainen naisesta
syntynyt, olkoon mies tai nainen, on velvollinen reimasti kestämään
elämän vaivaloisuudet ja arvokkaasti katsomaan silmiin välttämätöntä
loppua, kuolemaa.
Kuolema! Katalin värisi... Ei, hän ei voinut koskaan sopia
kuolemanajatuksen kanssa, kuolemaa ei hän tulisi koskaan oppimaan
ymmärtämään. Kun hän ajatteli, että hän itse, Katalin, kerran tulisi
lepäämään kankeana ja kylmänä arkussaan palavain vahakynttiläin
välissä, oli hän puhjeta itkuun ja huutaa, silloin tuntui hänestä siltä
kuin ei elämällä olisi mitään arvoa, ei myöskään mitään tarkoitusta.
Salamannopeasti kietoi hän kätensä Stefanin kaulaan ja painoi kosteat ja
kuumat pikkukasvonsa vasten tämän kasvoja.
Stefan tunsi pienen pistoksen rinnassaan; kultaraha, jota hänen
vaimonsa kantoi kaulallaan, painoi häntä. Vanhan rahan, joka esitti
vaimon suojeluspyhimystä, pyhää aleksandrialaista Katarinaa, oli hän
itse tälle lahjoittanut ennen häitä.
— Ja sinä itse, mitä aijot tehdä? kysyi vaimo.
Arató käsitti kysymyksen, mutta ei kuitenkaan vielä vastannut pitkään
aikaan. Katalinin kädet kietoutuivat sillä välin yhä lujemmin hänen
ympärilleen.
— Huomenna saan tietää, koska minun on astuminen riviin, sanoi Arató
hetken kuluttua.
Puristus hänen kaulallaan irtautui äkkiä. Huoneessa vallitsi pelottava
hiljaisuus.
— Mutta eihän sinun tarvitse astua riviin! puhkesi sanoiksi Katalin.
Yliopiston opettajana tarvitsee sinun lausua vain sana, niin olet vapaa!
— Olen sopinut ministerin kanssa siitä, että tulen rajalla sijaitsevan
kulkutautisairaalan tarkastajaksi. Siellä voin olla hyödyksi.
— Aijotko hyljätä minut? valitti Katalin. Sittekun tulin sinun
omaksesi, en ole ollut yksin yhtä ainoata päivää!
Professori hyväili hänen poskeaan.
— Kata, Kata, etkö häpeä? Sopiiko meidän näin vakavina aikoina tehdä
itsemme niin tärkeiksi tekijöiksi?
Mykkänä istui Katalin vuoteenreunalla. Mutta hänen aivonsa toimivat
kiivaasti. Lopuksi kallistui hän mieheensä päin ja lausui omituisella,
miltei vahingoniloisella äänellä:
— Stefan, minulla on jotain!
— Mitä sitten?
— Myrkkyä.
— Myrkkyä? Minkälaista myrkkyä?
— Hienoa ja hyvää myrkkyä — nopeasti varmasti surmaavaa, tuskattomasti
kuolettavaa.
— Mihinkä sinä sitä? Mistä olet sitä saanut?
— Olen varastanut sitä — laboratoriosta... Ja sanon sen sinulle jo
etukäteen: turhaan vaadit sinä sitä minulta takaisin, en anna. Etkä
sinä tule koskaan löytämään sitä, olen kätkenyt sen sellaiseen varmaan
paikkaan.
— Vai niin, mutta mitä tämä kaikki merkitsee? Mihin sinä tarvitset
myrkkyä?
— Se merkitsee sitä, että jos sinä kuolet, minä seuraan sinua!
— Kata! moitti mies harmistuneena, mutta pohjaltaan liikutettuna, mitä
lapsellisuutta tämä on?
Vaimo nosti kätensä korkeammalle, niin että väljät puseronhihat
valuivat alas ja hennot käsivarret loistivat valkeina puolihämärässä.
— Minä seuraan sinua, Jumala auttakoon minua.
Professorin kauhu tuotti hänelle suurta tyydytystä. Hän aivan säteili
ilosta, kun hän hellästi heittäytyi miehensä rintaa vasten.
— Olen vannonut, nyt ei sitä enää voi auttaa, ukkoseni.
— Niin, sellaisia lapsellisia lupauksia ei viedä kirjoihin taivaassa.
— Itsehän sanot: pitää rehellisesti kestää elämän vaivat ja arvokkaasti
katsoa kuolemaa silmiin? Niin, etkö sanonutkin?
— Se kuolema, josta sinä puhut, ei ole Stefan Aratón puolison arvoinen;
itsemurha on keino päästä syrjään, tämä sopii puolisivistyneille ja
sekaville aivoille.
Katalin ei antanut itseensä vaikuttaa, vaan painui kiinteästi miestänsä
vastaan ja kysyi kuumin kuiskein:
— Sano täysi tosi: voisitko elää ilman minua?
Professori ei tahtonut tähän vastata, puristi vain vaimoansa lujasti
itseänsä vasten. Katalin taas päästi irroilleen mielikuvituksensa
kirjavat haukat.
— Myrkkyä en anna takaisin... Ja ole varma siitä, että jos sinulle
tapahtuisi joku onnettomuus, olisi yleensä viisainta, mitä voisin
tehdä, seurata sinua... Tuska ei tule minua surmaamaan, minä kuolen
yksinkertaisesti sentakia, ettei minun elämiselläni ilman sinua ole
mitään perustetta, ei päämäärää eikä oikeutusta...
Nyt, kuten usein ennen, hurmautui hän ja intoutui omista sanoistaan.
Hän sanoi:
— Minä elän ainoastaan siitä hetkestä asti, kun tulin sinun omaksesi
ja tulen elämään vain niin kauan, kuin saan olla sinun... Minä tosiaan
luulen, että minä aivan rauhallisesti voisin sinulle antaa takaisin
myrkyn, sillä samana hetkenä, kuin sinä kuolet, loppuu ilman myrkkyä
minunkin elämäni... Minä olen vain varjo, jonka sinun purteesi
sivuviivat heittävät elämään. Jos valo sammuu, ei varjoa tarvitse
erikseen hävittää, se katoaa itsestään.
Hän vapisi kiihtymyksestä, juopuneena omista sanoistaan.
— Meidän suhteemme ei ole avioliitto, se on paljon enemmän, pyhempää,
syvempää, henkisempää... kuiskasi hän hurmioissaan. Meitä ei ole pappi
vihkinyt, itse luonto määräsi meidät toisillemme ja itse Herra Jumala
antoi meille siunauksensa...
Hän ei voinut jatkaa, itku tukahdutti hänen äänensä.
Stefan tahtoi sanoa jotakin, mutta vaimo laski kätösensä hänen
suulleen, jottei hän puhuisi, ja jatkoi nyyhkytystään professorin
rintaan nojaten.
Sitten nousi hän äkkiä. Hän tunsi, että nyt voi hän lausua vain yhden
sanan, joka kyllin voimakkaasti liittyi edelliseen.
— Rakastan sinua! kuiskasi hän ja kiisi ulos huoneesta.
Ajatuksiin vaipuneena tuijotti Stefan ulos pimeyteen.
Äkkiä kuuli hän hiljaa kehräävän äänen viereltään. Katalinin pikku
kissanpentu oli kiertäytynyt kerälle vuodepeitteelle.
— Kata! huusi professori, unohdit kissan tänne!
Katalin, joka jo oli puoliksi riisuutunut, huudahti iloisesti ja
yllätettynä viereisestä huoneesta ja soitti sitten palvelijatarta
noutamaan pois kissan.
He nauroivat. Päivä ennen sodanjulistusta loppui iloisesti.
* * * * *
Oli paljon totta Katalinin sanoissa, että hänen elämänsä oli alkanut
vasta hänen tultuaan Aratón puolisoksi.
Myös hän oli syntynyt Oltvássa, siebenbürgeniläisessä pikkukaupungissa,
jonka kuuluisin poika, aina siitä asti kun magyarít valloittivat maan,
Stefan Arató oli.
Oltvá on ikivanha, unelmoiva ja idyllinen sopukka. Pääkadun reunustavat
kummin puolin sijaitsevat vanhat, sievät talot kaarikäytävineen.
Vuolaan Oltvá virran yli johtaa vanha, katettu puusilta. Aivan
tämän äärellä sijaitsee Graczianin talo. Vanha Graczian, joka
nuoruudenpäivinään oli esittänyt tärkeätä osaa Oltván säästöpankin
historiassa, oli nyt kyseessä olevana aikana pyöreä, keltahipiäinen
ukko, jolla oli ulospullistuneet silmät. Hän puhui perin vähän, piti
aina päässään mustaa silkkipatalakkia ja näkyi harvoin kadulla. Hänen
vaimonsa oli lystikkään paljon hänen näköisensä, ja hallitsi ja
vallitsi kuin lihavahko varjo talossa, jonka yllä alati tukahduttava,
miltei aavemainen hiljaisuus lepäsi.
Tässä talossa kasvoi Katalin. Vanha Graczian oli hänen äidinisänsä.
Hänen vanhemmistaan ei puhuttu mitään; jos joskus kuitenkin Katan äiti
sattumalta tuli puheeksi, puhkesi rouva Graczian heti kyyneliin, ja jos
joku sana kohdistui hänen isäänsä, sanoi herra Graczian: se nulikka!
Katalinin isä oli Elemer Zolky, kaunis Zolky, ensi rakastaja
Kolozsvárin teatterissa.
Taiteilija vietti kerran kesää Oltvássa, jonka luonnonihanuutta ja
ilmastoa joku oli hänelle ylistänyt. Zolky viihtyikin erinomaisesti
pienoisessa kaupungissa, mutta se ei suinkaan ollut ilmanalan, vaan
Graczianin tyttären Emilian ansio.
Neiti Emiliaa ei silloin enää voinut lukea nuorinten joukkoon;
täyteläisine, rehevine huulineen, riutuvine katseineen, pyöreähköine
vartaloineen vaikutti hän kypsältä naiselta.
Minun ei kai tarvinne sanoa, että Emilia oli altis kaikelle taiteelle,
että hän maalasi sangen sievästi, soitti erinomaisesti pianoa ja
osasi laulaa "Si vous n'avez rien à me dire" ja "Seitsemän tähtöstä
Otavassa" oikein kauniisti, että hänellä oli nimikirjoitusmuistokirja,
johon silloin tällöin kaupungissa vierailevat kuuluisuudet merkitsivät
nimensä, että hän vietti päivänsä ylpeässä yksinäisyydessä, sittekun
Oltván "kultainen nuoriso" oli osottautunut kykenemättömäksi seuraamaan
hänen henkensä korkeata lentoa.
Elemer Zolky kirjoitti nimensä Emilian muistokirjaan. Sittemminkin kävi
hän Graczianin talossa, tuli pian jokapäiväiseksi vieraaksi, ja lopuksi
nähtiin hänet öiseenkin aikaan puusillan läheisyydessä. Lyhyesti,
tapahtui onnettomuus.
Seuraavana talvena matkusti herra Graczian Kolozsváriin "puhumaan
vakavasti" taiteilijan kanssa. Tämä käyttäytyi kuitenkin mitä
alhaisimmin. Hän ei todellakaan ymmärtänyt, mitä he toivoivat hänestä.
Neiti Emilia ei tosiaan ollut mikään lapsi enää ja tiesi kai hyvinkin,
mitä hän teki... Mutta silloin muuttuivat vanhan herran kasvot
kvitteni-keltaisesta punajuuri-punaiseksi, sanaa sanomatta kääntyi hän
kantapäillään ja matkusti kotia Oltváan.
Huhtikuussa syntyi lapsi, mutta äiti kuoli. Ja kuitenkin oli
paljonkokenut rouva, joka hoiteli asioita, laskenut aivan päinvastoin...
Kun pikku Katóka oli kolmivuotias, tuli Zolky taas kaupunkiin.
Luultavasti oli hän unohtanut koko vanhan seikkailunsa, muutoin ei hän
ehkä olisi saapunut ja vieraillut Oltvássa.
Joku muistutti häntä, että hänellä oli pieni tytär kaupungissa ja
eräänä päivänä teatteriharjoituksen jälkeen hyökkäsi hän Graczianille
ajattelemattomana kuten tavallista.
Kun hän näki Katókan, lankesi hän polvilleen hänen eteensä, puristi
häntä, nauroi ja itki, vuodatti todellisia kyyneleitäkin, pyysi
Katókalta ja koko maailmalta anteeksi, vaati, että lapsi kutsuisi häntä
isäksi, sillä kuten sananparsi tietää, veri ei koskaan muutu vedeksi.
Hän vannoi myös, että nyt alkoi uusi ajanjakso hänen elämässään.
Illalla näytteli hän "Bankban'ia" [Unkarin ensimäinen suuri
historiallinen tragedia, kirj. Josef Katona] ja laakeriseppeleen,
jonka naisyhdistys kannatutti hänelle näyttämölle, otti hän mukaansa
hautausmaalle, Emilian haudalle, otettuaan ensin pois silkkinauhat.
Paljain päin hän seisoi haudan ääressä ja sanoi: Emiliani, hyvä, kallis
Emiliani! Oltván asukkaat pitivät hänen käyttäytymistään kauniina ja
hienotunteisena, itse sanoi hän kaupungin kahvilassa, että hän sillä
oli vapautunut siveellisestä velkavelvollisuudesta vainajaa kohtaan.
Seuraavana päivänä pistäytyi hän taas Graczianin luona ja selitti,
että hän lähitulevaisuudessa tahtoo maksaa kulut pikku Katókan
kasvattamisesta, se ei ollut vain hänen pyhä velvollisuutensa, vaan
myös hänen isällinen oikeutensa. Hän pyysi, rukoili ja vaati niin
sydämeenkäyvästi, että lopulta täytyi hänen kanssaan sopia siitä, että
hän maksaisi kaksikymmentä guldenia elatusrahaa kuukausittain.
Taiteilija matkusti seuraavana päivänä ja heti lähetti hän myös
ne kaksikymmentä guldenia. Vielä kahtena kuukautena maksoi hän
täsmällisesti, mutta sitten väsyi hän kaikkeen, antoi viis koko
hommalle eikä edes vastannut herra Graczianin muistutuskirjeisiin.
Katóka ei nähnyt koskaan enää isäänsä. Vihdoin katosivat täydellisesti
hänen muististaan isän kasvojen piirteetkin; vain taivaansinisen
silkkiliivin kultanappineen, jota kaunis Zolky oli käyttänyt
vieraskäynneillään, muisti hän eloisasti vielä tänä päivänä.
Vanha Graczian luulotteli itselleen ilman vähintäkään syytä, että
maailma alituisesti suuntasi katseensa häneen ja hänen perheeseensä, ja
mitä tulee kunniaan ja nuhteettomuuteen, että Graczian perheellä oli
suurempia velvollisuuksia kuin muilla kuolevaisilla. Siksi painoikin
hänen tyttärensä Emilian lankeemus häntä niin raskaasti, että hän
tämän kuoleman jälkeen tuli ihmisaraksi. Hän vietti täydellistä
hautakammioelämää yhdessä vanhan rouvansa kanssa, ja Kata tuli
hautaholvin kolmanneksi asujaksi.
Salassa toivoi vanha herra, että armias Jumala aikanaan kutsuisi pienen
isättömän, luokseen. Mutta kun hyvällä Jumalalla selvästi oli aivan eri
suunnitelmia pikku Katókan tulevaisuudesta, kehittyi herra Graczianin
synkkämielisyys mieliharmiksi.
Olisi ainakin voinut odottaa, että tytöntypykkä nöyrällä ja
katuvaisella käyttäytymisellä olisi vaivautunut haihduttamaan sitä
häpeällistä tosiasiaa, että oli olemassa. Mutta Katóka esiintyi
aivankuin hänen suhteensa kaikki olisi ollut niin hyvin kuin pitikin.
Jos hän hyppi portaissa, tai jos hän ulkona pihalla rallatteli aivan
tuntemattomia viisuja, katsahti Graczian moittien puolisoonsa. Kuuletko
tuota, kuuletko?
Jos pikku Katóka solmi kirjavan nauhan kapean vyötärönsä ympäri,
huokasi äidinisä haikeasti: ja tällaista vielä kaupanpäälle!
Ja kun tyttö eräänä päivänä ilmoitti, että hän tahtoi oppia tanssimaan
kuten muutkin tytöt, ei vanha herra löytänyt sopivampaa ilmaisukeinoa
suuttumukselleen kuin pelottavan hohonaurun.
Hän ei ollut sydämmetön, vain tavallinen porvari, siksi hän ei
voinut kestää sitä, että hänestä oli tullut iso-isä kaiken lain ja
järjestyksen ulkopuolella.
Kata-raukka oli tässä vanhanaikaisessa talossa kuin koiperho
lukinverkossa. Jos hänen siipensä joskus värähtivät, ojensivat
vanhat hämähäkit heti pitkät kyntensä häntä tavoittaakseen. Jopa
kaakeliuunitkin aukoivat ammolleen kitansa aivankuin olisivat halunneet
niellä hänet.
Mutta tämä ei luonnollisesti estänyt tyttöä varttumasta voimakkaaksi
ja kauniiksi neidoksi. Säteilevine katseineen ja ruskeanpunaisine
kreoliväreineen oli hän kuin tumma La France-nuppu.
Aina kuudennestatoista ikävuodestaan asti, jolloin suruisen suloiset
aavistukset alkoivat laulaa hänen veressään, oli hän odottanut. Hän
odotti prinssi Elämää, joka tulisi ja veisi hänet pois elämästä
hautaholvissa.
Ja taas haltijatarsatu voittaa elämän, romantiikka saattaa matematiikan
häpeään. Elämä saapui todella ja vei hänet pois Stefan Aratón hahmossa.
Kukaan ei voinut sitä käsittää, Oltvássa pohditaan vielä tänä päivänä
syytä siihen, että kuuluisa nuori tiedemies, "joka olisi voinut valita
itse Kolozsvárin kreivittärien joukosta," otti juuri Graczianin Katókan
puolisokseen.
Hän siis meni naimisiin Katókan kanssa.
Nuori pari asui Oltvássa muutamia kuukausia, Tikanlinnassa. (Tämä ei
muuten ollut linna, vaan vain pienehkö herraskartano, jonka Stefan
Aratón iso-isä oli rakentanut Tikkavuoren rinteelle, jossa muinoin
oli sijainnut jonkun siebenbürgeniläisen ruhtinaan linna ja jonka
helähtävän nimen kartano täten oli perinyt.)
Myöhemmin asettuivat he asumaan Berliiniin, josta he palasivat
kartanoon vain kesälomaksi, kunnes Stefan kutsuttiin Budapestin
yliopistoon.
Kauniin Zolkyn avioton tytär oli kohonnut ylhäiseksi naiseksi. Hän
kohosi yhä korkeammalle yhdessä miehensä kanssa, jonka maineessa hän
kylpi kuin pakeneva haikara auringonpaisteessa.
Ja hän kiitti Jumalaa, sillä hän tunsi, että oli armoitettu naisten
joukossa.
* * * * *
'Hän, armoitettu naisten joukossa, lepää tällä hetkellä untuvakevyen
vuodepeitteen alla ja tuijottaa avoimin silmin makuuhuoneen siniseen
hämärään.
Intohimoiset sanat, jotka hän tunti sitten oli sanonut puolisolleen,
värisyttivät vielä nyt hänen hermojaan, ratas surisi vielä nyt hänen
aivoissaan...
On siis aivan varma: jos Stefan kuolee, ei hän voi elää kauempaa.
Totta kyllä, hänellä ei ollutkaan myrkkyä — hän oli _vain sanonut_
varastaneensa sitä laboratoriosta samana hetkenä, kuin se oli
pälkähtänyt hänen päähänsä, mutta se ei merkinnyt mitään, sillä jos
haluaa kuolla, löytää aina jonkun välikappaleen...
Kuolema! Hänen mielikuvitusvoimansa, joka oli uskomattoman herkkä, kuin
puron vesi, heittäytyi ahneena tuohon mustaan luolaan.
Yleensä hän aina kauhistuneena pakeni sitä, mutta nyt hiipi hän sitä
lähemmäksi lumoutuneena ja uteliaisuudesta väristen.
Ja nyt, kuten aina, tarkasteli hän itseään arvostelevin katsein
viileästä etäisyydestä...
Hän lepäsi selällään kädet ristissä rinnoilla ja jäykkä vahakuvahymy
suun ympärillä... Mustia verhostimia, valoa, kukkia...
Hän tunsi tuberosien ja suitsutuksen huumaannuttavan tuoksun, hän tunsi
sen niin selvästi, että se oli tukahduttaa hänet...
Hän kuuli papin mutinan, vähäsen epäpuhtaan laulun, ja hän erotti
yksityisiä latinankielisiä sanoja.
Circumdederunt me gemitus mortis: Dolores inferni circumdederunt me...
Ovella tungeksii mustapukuisia ihmisiä. Kuinka ihmeellistä! Katalinkin
seisoo heidän joukossaan ja kyynelöiden katselee itseään paareilla...
Matalaväreinen kuiskaaminen ja mumina ympäröivät häntä:
— Miten kaunis ruumis! — Vaimoraukka, miten kaunis hän onkaan! Niin
valkea ja lempeä kuin pyhimys... Hän olikin pyhimys! Hän rakasti
miestään, suurta Stefan Aratóa, eikä voinut elää kauemmin kuin hän...
Pitkäpartainen professori, jonka Katalin tunsi ulkomuodolta,
selitti hillityllä bassoäänellä naapurilleen, että vainajalla
oli suuria tieteellisiäkin ansioita, sillä hän oli työskennellyt
yhdessä miehensä kanssa, ja useihin niihin keksintöihin, jotka nyt
julistavat Stefan Aratón ylistystä, oli vaimo löytänyt alkuaineen...
— Kohottakaamme heille yhteinen muistomerkki, lausui pitkäpartainen.
Muistopatsaskomitea; on jo valittu... Kun he ovat yhdessä vaeltaneet
elämän läpi, seuratkoot toisiaan myös kuolemassa. Sillä tämä nainen oli
puolisonsa arvoinen.
Katalin tunsi tupakantuoksua ja näki kyynelen vierivän alas pitkin
professorin pitkää partaa.
Se ei tosin ollut totta, että hän olisi tehnyt työtä miehensä
laboratoriossa, mutta silti liikutti häntä pitkäpartaisen tunnustus.
Hänen sydäntään särki, häntä säälitti hän itse, jonka täytyi kuolla
niin nuorena.
Ja äkkiä vaipui hän omain paariensa ääreen ja äänekkäät nyyhkytykset
tunkeutuivat esiin hänen rinnastaan.
Stefan kuuli ne avonaisen oven kautta ja huusi hänelle:
— Halloo, Katóka! Käänny toiselle kyljelle!
Tuo hurskas sielu luuli, että vaimoa ahdisti painajainen.
Katalin äännähti hiljaa ja valittavasti, aivankuin hän samassa
silmänräpäyksessä olisi herännyt syvästä unesta, vaikkei hän koskaan
ollut virkeämmin valveilla kuin nyt. Mutta miksi hän oikeastaan
teeskenteli?
Miehen voimakas ääni aukaisi samassa uuden uran purolle, joka nyt
pulppusi sinnepäin.
Niin, mutta eihän vielä ollut tapahtunut mitään onnettomuutta.
Läheisessä huoneessa haukotteli Stefan, reippaana ja voimakkaana
kuin karhu, hituistakaan ajattelematta kuolemaa. Hänhän ei lähde
taistelutantereelle, hän vain rakentaa sairashuoneparakkeja.
Äkkiä valkeni naisen sydämessä, suloinen lämpö levisi hänen jäseniinsä.
Hän tuli aivan iloiseksi ja hilpeäksi ja nauroi itsekseen kuin
koulutyttö. Ja taas hän etäältä näki itsensä lepäävän ja tirskuvan
pimeydessä, kun mies viereisessä huoneessa huolestuneena kuunteli,
kallistuneena ovea vasten...
Mutta silloin ei hän enää kauempaa voinut pidättää iloisuuttaan. Ja
jottei ankara opettaja viereisessä huoneessa mitään kuulisi, painoi hän
kätensä suutansa vasten ja veti peitteen yli päänsä.
* * * * *
Ehkä isältään, kauniilta Zolkyltä, hän oli perinyt kyvyn alituisesti
katsella ja tarkastaa itseään.
Se oli omituista, mutta jopa hänen tärkeimpinä ja suruisimpina
hetkinään hänessä löytyi jotakin tai jokin, joka jäi täysin järkeväksi
ja välinpitämättömäksi, aivankuin kaikki se, joka peloitti Katalinia
tai liikutti hänet kyyneleihin, ei olisi ollut missään yhteydessä hänen
itsensä kanssa.
Hän piti minäänsä aina itsensä näkyvissä ja usein tuntui hänestä siltä
kuin hänen minuuksiaan olisi maailmassa useampia kuin yksi, niin,
kymmenen, jopa sata toisintoa. Kaikki nämä erilaiset henkilöt olivat
kuin yhtämonta eri mahdollisuutta, lajitellut hänen sieluunsa kuin
puvut teatterin pukuvarastossa. Hän voi panna niistä ylleen, minkä
halusi ja mikä puki häntä parhaiten.
Yksi oli hyvä, toinen huono, siellä oli neitsyellisiä ja
kainostelemattomia, pirteitä ja velttoja, rehellisiä ja
valehtelevaisia, kaikkia lajeja.
Mutta mikä niistä oli hän itse? Ei mikään niistä, tai kaikki yhdellä
kertaa. Jos hän pukeutui yhteen, ei hän tuntenut toista.
Viisitoistavuotiaana tytönletukkana oli hän kerran ikkunaverhojen
takana kuunnellut kahden Oltvá-keikarin tuttavallista keskustelua.
Nämät olivat puhuneet hänen äidistään ja hänestä itsestään. Siten sai
hän päähänsä, ettei kukaan "gentleman" voinut mennä naimisiin hänen
kanssaan.
Silloin Kata julmistui rajusti ja päätti heti paikalla tulla "huonoksi
naiseksi", kostaakseen miehille. Ja päätettyään tämän, muuttui koko
hänen olemuksensa.
Yhdellä iskulla otti hän itselleen kiemailijan hahmon kuin
teatteriosan. Hän tuli koketiksi, ilkeäksi, kylmäksi ja etujaan
laskevaksi.
Hänen julkeutensa teki isoäidin epätoivoiseksi ja vanhan Graczianin
kiukusta raivoksi.
Tätä kesti, kunnes hän kerran sai kuulla Notre-Dame-siskojen laulua
Oltván tuomiokirkossa. Heidän lasinkirkkaat, kylmät äänensä, jotka
kuitenkin niin intohimoisina kohosivat kohti korkeutta, saivat hänet
vakuutetuksi siitä, että hänestäkin täytyi tulla Kristuksen morsian.
Urkujen pauhusta erotti hän vienoja säveleitä, jotka kutsuivat häntä
nimeltä. Suitsutuksesta liiteli savukehrä häntä kohti ja pysähtyi
värähdellen hänen päänsä ylle...
Kun hän tuli kotiin kirkosta, oli hän itse viattomuuden täydellisyys,
itse neitsyellinen kainous ja nöyryys.
Hän kulutti paljon aikaa rukouksiin, pukeutui vaatimattomasti,
muuttui vaatimattomaksi ja työteliääksi, ja kaiken turhamaisen
pikkuomaisuutensa lahjoitti hän pois.
Siihen aikaan näki hän itsensä aina, kun hän itseään ajatteli, valkeana
nunnana. Kuva heikkeni kuitenkin vähitellen, ja katosi lopulta
kokonaan, kuten valokuva auringonpaisteessa, antaakseen tilaa uudelle
henkilölle.
Kun hän ensi kerran näki Stefan Aratón aukeamalla Oltván
kirkon edustalla, hymyili hän hänen englantilaisen ulsterinsa
lystikkäälle kuosille. Mutta silloin ei hän tiennyt, kuka omisti
tuon takin lukemattomine taskuineen; hän luuli että tämä oli joku
kauppamatkustaja. _Hän_ kuului silloin vielä niihin ylhäisen hentoihin
ja kalpeihin romaanisankareihin.
Myöhemmin sai hän kuulla, että kuuluisa professori Arató oli tullut
kotiin, ja silloin rakastui hän häneen Kolminaisuuspatsaan ja
Vikus-kauppapuodin välillä.
Professori oli taas kauan työskennellyt laboratoriossaan Berlinissä,
luultavasti myös unohtanut häntä Oltvássa niin omituisin katsein
seuranneen pikku maaseututytön nimen, kun sensijaan Katalinille hänen
rakkautensa tuli palavaksi päähänpiintymäksi, ja hän alati yli pitkän
välimatkan lähetteli magneettisia aaltoja Berliniin.
Hänellähän ei juuri ollut muutakaan ajattelemista pienessä
pikkukaupunkipesässä.
Jos iso-äiti lähetti hänet ulos kaupungille jollekin asialle,
kiiruhti hän aina pitkiä kiertoteitä Tikanlinnalle kyyneleisin silmin
katsellakseen kivikynnystä, jota Stefan Aratón jalka oli hipaissut...
Hän ei enää pannut rahoja makeisiin, vaan antoi säästetyillä
kolikoillaan tilata itselleen Aratón kirjoja, loikoili sitte puolet yöt
ja lueskeli niitä, vaikka hän itse asiassa käsitti sangen vähän niitten
sisällyksestä.
Kun nuori tiedemies seuraavana kesänä taas tuli kotiin, viettääkseen
lomansa Oltvássa, oli kaupungissa jo levinnyt huhu Katókan
mielettömästä Arató-jumaloimisesta.
Stefankin sai kuulla siitä kerrottavan, nauroi sille omasta puolestaan,
mutta kun hän sattumalta kohtasi tytön, menetti hän halun nauraa, siksi
suuren yllätyksen tuotti hänelle se kuuma ja vaatelias tarmo, joka
virtasi Katókan katseesta.
Katókassa oli nyt kypsynyt luja päätös kuolla, jos ei professori
huolisi hänestä. Eikä ole mahdotonta, ettei hän olisikin kuollut.
Stefanissa heräsi uteliaisuus tyttöä kohtaan, joka oli niin
opinhaluinen, mutta ei löytänyt hänessä muuta kuin oman peilikuvansa.
Tämä voitiin käsittää siten, että Katan persoonallisuuden oli
tukahduttanut, hajoittanut ja sulattanut hänen intohimonsa kaikki
täyttävä meri.
Ja hitaasti, huomaamattomasti Katan päähänpiintymän haltioivan
vaikutuksen alaisena alkoi professorin sielussa ajatus orastaa, tulla
nupulle, puhjeta kukkaan, levitä kuin taatelinsiemen intialaisen
velhon korissa: parempaa, sinulle sopivampaa puolisoa et tule koskaan
löytämään koko avarasta maailmasta.
Tytöllä oli kolme innokasta avustajaa, jotka raivasivat hänelle
tietä kohti alttaria: Aratón miehekäs ylpeys, turhamaisuus ja hänen
kokemattomuutensa suhteissa naisiin.
Sillä Arató, kuten niin moni muu suuri lapsi, oli jo aikoja sitten
luvannut itselleen, ettei hän tulisi välittämään maailmasta,
valitessaan puolisoa, hän aikoi valita sellaisen vaimon, joka saisi
kiittää häntä kaikesta, ja joka ei palvelisi mitään muuta jumalaa,
käsin tehtyä...
Kun Kata tuli Aratón vaimoksi, esiintyi hän taas uudessa osassa elämän
näyttämöllä: Katalin, kuuluisan miehen puoliso. Ja sen osan näytteli
hän perinpohjaisesti, sillä hän oli itse onnellinen ja teki miehensäkin
onnelliseksi.
Erehtymättömällä vaistolla havaitsi hän, mikä puku hänelle sopi
parhaiten kussakin osassa. Nyt piti hänen pukeutua ylhäisen
yksinkertaisesti ja hänen jokaisen liikkeensä täytyi sopeutua suloisen
ja puhtaan vakavuuden rytmiin... Hänen miehensä tekee työtä tuimasti
eikä häneltä jää aikaa seuraelämälle... Ja silloin pysyy Katalinkin
kotona.
— Mistä minä voisin löytää itselleni parempaa seuraa kuin minun
mieheni? kysyi hän ylpeän alistuvasti.
Hän oli täydellinen ja nyt kannatti loistaakin, sillä hänen
likeisimpään seurapiiriinsä eivät enää kuuluneet vain Oltván
tyhjäntoimittajat, vaan saksalaisen yliopiston maailmankuulut
merkkimiehet.
Hopeahapsiset yliopistoleijonat panivat merkille ne lempeät ja
sädehtivät silmäykset, joilla rouva Arató monivuotisenkin avioliiton
jälkeen alati hyväili miestään, ja alistuvin huokauksin ajattelivat he
omia kunniallisia, pyyleviä ja punanenäisiä professorskojaan...