Raskaina ja mustina kuvastuivat kuninkaallisen linnan
barokkikupoolit vasten taivaankantta. Tiheärivisinä ne muistuttivat
elefanttikaravaania, valmiina matkaan.
Budan linnavuoren yli levisi laaja, kullankeltainen liekkivirta,
peittäen hämytaivaan. Virrassa purjehti tummansinisiä pilvilaivoja.
Mykkinä ja synkkinä, nopeina kuin unelma, ne uiskentelivat toistensa
vanavesissä. Kannella istui kyykistyneinä fantastisia pilvi-ihmisiä
häränsarvineen ja leijonanharjoineen. Mitähän kohtalokkaita lasteja
laivat kuljettivat?
Professori seisoi suuren Tonavanpuoleisen ikkunansa ääressä ja katseli
raskaita pilviä.
Äkkiä havahtui hän kauan unhossa olleeseen ajatukseen:
lapsuudenaikanaan oli hänellä ollut omituinen, miltei persoonallinen
suhde taivaan pilviin.
Ennen aikaan olivat pilvet olleet hänen leikkitovereitaan, kuten
yksinäisellä lapsella taivaan enkelit. Hänen mielikuvituksensa oli
muovaillut ja sommitellut niitä lempeiksi valkeiksi neidoiksi,
kummallisiksi tontuiksi, kullankirjaviksi nukeiksi, tulisiksi ratsuiksi
ihmispäineen. Tuolla ylhäällä taivaalla olivat olleet hänen ystävänsä
ja hänen vihamiehensä. Lempeät pilvirouvat hymyilivät ja tervehtivät
pienokaista puutarhassa, kääpiöt irvistelivät hänelle luihusti ja
pilkallisesti.
Mutta myös nuoruuden vaivaloisina vuosina, kun hän oli halunnut
kohoutua yli elämän pölyisen ja hikisen löyhkän, oli hän satuloinut
pilviratsut, kuten sadun velhomiehet. Ja silloin säteilevän
äärettömyyden salaperäisten luonnonvoimien pelkkä näkeminen oli yhdellä
iskulla antanut hänelle kyvyn tyyneydellä ja rauhallisen kirkkaasti
silmäillä lilliputtien vilinää ja touhua.
Tällä välin olivat mustat kaleerilaivat levittäytyneet liekkivirrassa
pitkään riviin. Mitähän on niillä lastina? Ehkä uusia kohtaloita
ihmiskunnalle?
Kaukaa etäisyydestä kuului matala, syvä jyräys. Se oli nälkäisen
pilvileijonan manaava ääni. Tonavanrannan palatsi vetäytyi ikäänkuin
kokoon ja tuijotti kauhuissaan kohti lähenevää vaaraa.
* * * * *
Professorin selän takana istui hänen puolisonsa ja keskusteli kahden
nuoren lankonsa kanssa suuren riippulampun valopiirissä. Rauhaisa ja
rakastettava oli tämä pienoinen perhetaulu.
Katalin piteli kissanpentua polvellaan. Tässä talossa rakastettiin
eläimiä ja kukkia, kun ei ollut lapsia lemmittävänä. Salamannopein
liikkein painiskeli kissa naisen tuoksuvain kätösten kanssa, välistä
puraisi se hienoja sormia.
Suuren, avonaisen uunin ääressä loikoili iso, valkoinen koira. Se oli
nukkuvinaan, mutta seuraili katein silmin kissaa, jonka eleitä se
todennäköisesti piti vähintäin sopimattomina.
Molemmat pojat olivat sotilaspuvussa — he suorittivat parast'aikaa
yksivuotista, vapaaehtoista asevelvollisuuttaan — ja huvittelivat
kälyjään kertomalla seikkailuistaan sotakoulussa.
— Himmelreich oli hankkinut itselleen huonepuhelimen isänsä tehtaasta
ja sen sijoitti hän vartiohuoneeseen — kertoi korpraali Palko.
— Mitä sanot? Ja mihin sitä olisi tarvittu? kysyi Katalin, aivankuin
asia olisi ollut hänestä äärettömän mielenkiintoinen.
Korpraali Peter nauroi veitikkamaisesti.
— Niin, kuuleppa, jotta olisi voitu antaa merkki luokalle, kun kapteeni
Milka astui sisään portista.
— Kas vaan! — hymyili käly ymmärtäväisesti.
Kapteeni sai tietysti selvän puhelimesta, veti tilille koko joukon ja
sulki telkien taakse jokaikisen vekkulin...
— Mutta luuletko, että me taltuimme, tokasi toinen, me annoimme nyt
valomerkkejä luokalle...
— Valomerkkejä? ihmetteli Katalin.
— Niin, sähkölampulla, jonka Himmelreich oli tuonut mukanaan... Gusti
Sárkány osaa Morsemerkit... Mutta kapteeni pääsi perille näistäkin ja
pidätti taas koko seuran...
— Kapteeni sysää nenänsä joka paikkaan, sanoi Palko.
— Edellisellä viikolla sai hän vihiä meidän naamiaistanssiaisistamme,
jatkoi Peter.
— Niinkö? Onko teillä ollut naamiaisia kasarmillakin? iskeytyi
puheeseen käly.
— Kyllä, vapaaehtoisten makuusalissa. Kornelius Robek pukeutui kapteeni
Milkaksi ja piti luokan kera hevosineen juhlaparaatiin.
— Kuka oli hevonen? kysäsi Katalin.
— Minä, tunnusti Palko kainosti.
— Pari päivystäjää tuli mukaan alakerrasta, he käänsivät sotilaspukuja
nurin narin ja liimasivat rohtimia nenän alle... He luulivat näet
että oli kyseessä juomingit. Päätökseksi koko hommalle tuli suuri
vilttitappelu. Ja aresti tietenkin.
— Minäpä kerron teille jotain, sanoi korpraali Palko viekassilmäisesti,
mutta se on toistaiseksi salaisuus, koska se on jyrkästi luvatonta;
huomenna on meillä teekemut makuuhallissa.
— Teitä lapsia, teitä lapsia, huudahti Katalin, lyödäänkö veto, että
minä jo nyt tiedän kemujen lopun. Kapteeni Milka panee teidät kaikki
arestiin. Sehän kuuluu asiaan, kuin loppukerto skotlantilaisissa
ballaadeissa.
Molemmat pojat hymyilivät; äkkiä, aivan kuin tullen selville jostakin,
Peter teki kädellään poistyöntävän liikkeen. He huomasivat heti
— olivathan he kaksi järkevää nuorukaista — miten uskomattoman
lapsekkaita he itse asiassa olivat.
Koko heidän lörpöttelynsä tarkoituksenahan olikin oikeastaan vain saada
aika kulumaan. Peterin, Palin ja kälyn ajatukset kulkivat kaikki aivan
omia teitään, samoja teitä, kuin vaiteliaan professorin. Joku kauhea
jännitys kiehui heidän sydämissään, sama jännitys, jonka siemenet aika
oli kylvänyt koko Europaan.
— Mikähän villipeto oikeastaan onkaan kapteeni Milka? kysyi Katalin
hetken vaitiolon jälkeen.
— Omituista kyllä ottivat pojat nyt tuon kasarmin kauhun
puolustettavakseen.
— Hän ei ymmärrä pilaa, se on totinen tosi, mutta hän on kunnon
sotilas, ihannesoturi.
— Teräsihminen! Hän kykenee nostamaan miehen yhdellä kädellä, miehen
varustuksineen päivineen, sanoi Pal hartaasti.
— Niin, hän on nero, lisäsi Peter haaveellisesti.
— Siksikö, että hän pystyy nostamaan miehen? kysyi Katalin.
— Ei, vaan siksi, että hän on äärettömän musikaalinen. Hän soittaa
selloa aivan hurmaavasti. Kun kerran olimme ulkona tutkimassa
maanlaatua, söimme päivällistä eräässä kapakassa Budassa, siellä oli
piano... Hän soittaa pianoakin. Ei kuin mustalaiset, vaan Beethovenia,
Bachia, Wagneria, kaikkia...
Kun ajan vietossa oli päästy näin pitkälle, otti Katalin esiin
suljetusta rasiasta kolme täysinäistä suklaapalaa. Totisin ilmein
jakoi hän niistä kaksi pojille ja piti itse kolmannen. Vallitsi syvä
hiljaisuus, kun he hartaasti ja huolellisesti kuorivat tinapaperin,
kaikki kolme olivat yhtä innokkaita makeisten ihailijoita.
Valkea koira uunin ääressä nousi, meni osaaottavana naisen luo, ja
laski hänen syliinsä suuren, viisaan päänsä. Oikeastaan oli koira
lammaskoira, joka harjalla ja karstalla oli tehty mahdolliseksi
esiintymään salongeissa. Se totteli nimeä Kantor, ehkä sentakia, että
sillä oli maalaismainen tapa ulvoa täysikuulla.
Vakavasti ja tarkkaavasti se seurasi Katalinin liikkeitä, (yleensä
seurasi se syvällä mielenkiinnolla kaikkea, mikä oli yhteydessä
syömisen kanssa) ja loi sillävälin kateellisia ja vähintäin uhkaavia
katseita sätkyttelevään kissanpoikaan. Kissa menetti rohkeutensa ja
pelastautui äkkinopealla hypyllä naisen kainalokuoppaan. Se katosi
kokonaan kimonon siniseen silkkiin, mitään muuta ei näkynyt, kuin pieni
pyöreä pää, joka tuskaisesti, mutta kuitenkin uskomattoman julkeasti
tuijotti koiraan. Kantor piti sen käyttäytymistä niin hävyttömänä, että
se kajahutti äkäisen haukun.
Kolme lasta — Katalin oli vain neljä vuotta vanhempi kaksoisia,
puhkesivat niin raikuvaan nauruun, että heidän iloisuutensa houkutteli
sinne professorinkin.
Pojat vaihtoivat nopean silmäyksen: kysyisivätköhän he häneltä? Tähän
asti eivät he olleet uskaltaneet häiritä syviin ajatuksiin vaipunutta
veljeään, mutta nyt tahtoi suu puhua sen, joka painoi heidän sydäntään
ja joka oli heitä lähempänä kuin kissanpojat ja Kantor, jopa lähempänä
kuin täytetyt suklaalevyt.
Oliko sota tulossa? Jo viikkoja oli sodanuhka riippunut heidän
päittensä päällä, kuin ukkonen kaupungin kattojen yllä.
Peter pelkäsi vakavasti, että "me taas olisimme järkevimmät", joka
Palin mielipiteen mukaan tulisi koitumaan "suureksi vahingoksi
monarkian arvovallalle."
He olivat nyt viikkokausia odotelleet sodanjulistusta yhtä palavalla
kärsimättömyydellä kuin lapsuudessa jouluiltaa ja yleensä kaikkea
uutta ja tavatonta, kaikkea, johon kuului yllätyksiä, mullistuksia ja
kiihtymystä. Ja tunnustakaamme: kaksoiset olivat sotakiihkoilijoita
senkintakia, että heillä oli selvä aavistus siitä, että kanuunanjyske
oli tuova miellyttävän keskeytyksen opetukseen vapaaehtoiskasarmissa.
Mutta ennenkuin he olivat ennättäneet päästä selville, pyysi
sananvuoroa korkeampi mahti: rajuilma.
Puhkesi niin pelottava rajumyrsky, että rakennus huojui perustuksiaan
myöten. Sadottain timanttisäihkyisiä salamakalpoja iski säpäleiksi
yömustan pimeyden, ja rätisevät vesitulvaryöpyt peittivät sodan
kuumehoureissa huumailevan kaupungin.
* * * * *
Pari sanaa kaksoisista. Sillä Peter ja Pal ovat kaksoiset. Professorin
velipuolet — heillä on eri äiti kuin professorilla — ja viisitoista
vuotta nuoremmat kuin hän.
He ovat perin toistensa näköiset. Kun jompikumpi on yksikseen, ei ole
helppo päästä selville, onko tekemisissä Peterin vaiko Palin kanssa;
jos he sensijaan ovat yhdessä, pistää heti silmään, että Peter on
jonkun verran ruskeampi, jänterämpi ja vakavampi kuin veljensä, Pal
taas hiukkasen tyttömäisempi, vilkkaampi ja lapsellisempi kuin toinen.
He eivät voi olla ilman toinen toistaan, vaikkakin heidän kesken on
alituinen riita. Jos Pal tekee itsensä syypääksi johonkin typeryyteen,
nostaa Peterin halveksiva silmäys samalla veren hänen poskilleen; ja
jos Peter käyttäytyy itserakkaasti, mikä todella joskus tapahtuu, on
Pal pakahtua naurusta, ja tämä taas värittää Peterin poskipäät häpeän
purppuralla. Sanalla sanoen, he täydentävät toisiaan oivallisesti.
Muuten ovat he silmiinpistävän hienonnäköisiä poikia. Kaksi solakkaa
keruubia. Heidän luontaiseen miellyttävyyteensä on samalla liittynyt
eräänlaista pentumaista kömpelyyttä. Pohjaltaan ovat molemmat sangen
vaatimattomat, mutta kun heissä välistä syntyy pelko, että joku
voisi pitää heitä tomppeleina, vaihtuu heidän vaatimattomuutensa
välistä ilman vähintäkään syytä tai astetta pöyristyttäväksi
tyhmänyltiöpäisyydeksi. Heidän käyttäytymisensä on siis mitä
harvinaisin sekotus luostarisuoraviivaisuutta ja Bussy d'Amboisen
maneeria. [Bussy d'Amboise oli katolisten johtajia Bartolomeus-yönä ja
tuli tunnetuksi suuresta julmuudestaan. — Suom.]
Heidän silmänsä ovat aivan samanlaiset: suuret, viehättävän säteilevät,
kirkkaat lapsensilmät. Nämä kaksi silmäparia hymyilevät alituisesti,
lämpimästi ihastellen, kälylle, johon pojat itse aavistamattaan ovat
rakastuneet miehuuden ensikeväisellä leimulla. Sanomattoman suloisesti
ja hellästi laulaa tämä tunne heidän veressään ja leviää, kuin hieno,
henkäyskevyt pitsimatto rouva Katalinin hentojen jalkojen juuressa.
Professori, joka on aivan harmillisen teräväkatseinen kaikissa
inhimillisissä asioissa ja joka käsittää sellaisetkin suhteet, joista
hän ei koskaan ole viitsinyt edes ottaa selvää, ymmärtää tämänkin
erikoisen suhteen paremmin kuin Katalin ja kaksoiset, muttei pidä
välttämättömänä sanoa siitä mitään. Meressä elää eräänlaatuisia
opaalinvärisiä hienoja ja arkoja pikkueläimiä, jotka kärsivät ruman ja
surullisen kuoleman, jos niihin koskee.
Kälystä kaksoiset vain haaveksivat, mutta veljeään he jumaloivat.
Miltei kaikesta hyvästä, mitä he tähän asti ovat elämältä saaneet, ovat
he professorille kiitollisuuden velassa. Aina siitä asti, kun Stefan
Arató kiitetyillä teoksillaan tarttuvista taudeista sai Nobelpalkinnon,
astui hän veljien silmissä kuningasistuimelle hengen valtakunnassa.
Omalta osaltaan he sukulaisuuden perusteella toistaiseksi vaativat vain
herttuallista arvoa.
Sanalla sanoen, kaikki olisi mainiosti: veli Stefan maailman
erinomaisin mies, Katalin maapallon rakastettavin käly, valkoinen
koira loistoeläin, pikku kissanpentu, joka kieppuu Katalinin polvella,
harvinaisen soma, ja yleensä eläminen ja nauraminen erikoisen suloista
ajanviettoa.
Kaikki olisi siis hyvin, jos vain tuo ahdistus pian kaikkoisi
ihmissydämistä...
* * * * *
Tuulten ulvonnan, ukkosjyrinän, ryöppyvirtojen läpi tuntui joku
metallinen ääni porautuvan esiin. Myrskyn tohina nieli sen kerta
toisensa perästä, mutta yhä uudelleen kaivautui se läpi terävästi
helisten, se sukelsi esiin yöstä kuin sadun vohlat suden vatsasta.
Kaksoiset höristivät korviaan. Tuhatkertaa kuultu, ikivanha, silti yhä
uusi, yllättävä, vieras kuin unelma, raskaan tuskaisesti kaikuva sana
saattoi kaupungin vapisemaan ja lyötti sen kahleihin: sota!
Musta ihmismassa kiiruhti pitkin Tonavan puistorantaa. Se pulski
vesirapakoissa ja taisteli vihuripuuskissa, kuin olisi se ollut osasena
itse myrskyssä. Messinkitorvien räikynä ja käheä räminä koetteli
voimiaan ukkos-iskujen kanssa.
Säkenöivin silmin katsahtivat kaksoiset toisiinsa, hypähtivät
tuoleiltaan ja syöksyivät ulos avonaisesta parvekeovesta.
Siellä alhaalla soitti sotilassoittokunta Rakoczimarssia [Unkarin
kansallissävelmä. — Suom.]. Sen tulistuttavat sävelet kaikuivat
ylväinä, valittavina, uhkaavina kohajavassa yössä, herätellen
kosteitten kivitaloseinien vastakaikua. Rakoczi-marssi on unkarilaisten
todellisin kansallishymni! Kuinka monta hurjaa hyökkäystä sitä lujaa
kivivallia vastaan, joka aitaa tämän maan, onkaan tehty mitättömäksi
näitten rajujen ja suruisten sävelten innostaessa!
Marssi soi ja tuulispäisessä ilmassa ui kalpeita varjolegioneja
kuin delfinejä liukuvan laivan vanavedessä: ne ovat valtakunnan
vapaustaistelijoita, kaikki noita kunniakkaita voittajia, jotka ovat
menneet kuolemaan Rakoczi-marssin sävelten soidessa.
Eläköön sota! Tässä mielenilmaisussa oli jotain valtavaa rajuutta ja
uhmaa, jonka hehkua ei myrsky eikä tulvasade voinut sammuttaa.
Sota! Eivät vielä eilen rauhassa kasvaneet sukupolvet ymmärtäneet
tätä sanaa, eivät myöskään uskoneet siihen. Mutta nyt, kun se raskain
Goliatinaskelin kalisten astui esiin katuja pitkin, aukaistiin
kaikki ikkunat ja sydämet sille, ihmiset tunsivat äkkiä sen
jälleen ja tervehtivät sitä humalapäisessä riemussa. Tuhatvuotisen
taistelutanteren ruohomättäitten alla maatuneitten esi-isäin veri
heräsi eloon ihmisten suonissa.
Sota! Kaksoiset tanssivat kuin houkkiot parvekkeella ja huudahtelivat
rankkasateessa. Kuumeisella kiireellä keräsi Katalin kaikki huoneessa
löytyvät kukat ja siroitteli ne ikkunasta ihmisjoukkoon, esiinmarssivan
sodan rautapeitteisten jalkain juureen.
Musiikki häipyi pois, suli riehuvaan rajumyrskyyn, ja märkinä ihoon
asti tanssivat pojat sisään parvekkeelta.
Pois, pois! Kasarmiin! Olkaamme valmiit! Nyt saamme kovat panokset!
Huomenna lähdemme! Ehkä jo yöllä!
He säkenöivät ja loistivat kauniina ja ylen onnellisina. He kiiruhtivat
pois.
Nyt tiesi Stefan, mitä lastia taivaan pilvikaleerit kuljettivat.
Uusia kohtaloja ihmisille. Toisille mainetta ja kunniaa, tuhansille
rikkautta, sadoilletuhansille kuolemaa, surua ja kärsimyksiä
miljoonille.