Joen rannalla.
Kun Niilo, niinkuin jo on kerrottu, vähän ennen jumalanpalveluksen
päätettyä oli palannut Laukkalaan, ei kenkään talonväestä vielä ollut
kotiin tullut. Hiljaista oli talossa, ja Niilo kätkeytyi aidan luokse
nähdäkseen, meneekö Katri ohitse. Samasta paikasta oli hän monta vuotta
sitte katsellut Katria, kun tämä ensikerran meni paimenena rikkaasta
talosta. Eikä kauan viipynyt, ennenkuin hän nytkin näki Katrin
vaeltavan eteenpäin maantiellä. Niilo näki hänen ja Leenan astuvan
edemmäksi kylästä ja näki heidän vihdoin katoavan tien poikkeuksessa
hietanurmen lähellä. Silloin hengähti hän syvään, niinkuin raskas
taakka olisi nostettu hänen sydämmestään, ja astui sitten tupaan.
Siellä hän näki ainoasti pienen poikansa Antin ja
kahdeksankymmenenvuotisen vanhan akan, joka oli tilan ruotuvaivainen.
Elsaa, joka ei ollut kirkossa, ei näkynyt.
Kotvasen kuluttua kysyi hän vanhalta kuurolta akalta, missä emäntä oli.
Akka vaan pudisti päätään, mutta Antti sanoi, että äiti oli luvannut
tuoda hänelle oivallisia nauriita ja mennyt ulos. Kaikki talonväki oli
palannut kirkosta ja päivällisen aika oli jo tullut, mutta emäntä oli
yhä poissa. Silloin pikku Antti rupesi itkemään ja kysyi, missä äiti
oli. Niilo hänen toki helposti lohdutti ja sanoi, että äiti tulee pian.
Päivällinen syötiin, eikä Elsa tullut. Se oli ensimmäinen kerta,
jolloin reipas talon emäntä ei itse ollut pannut ateriaa pöydälle, ja
sitä syödessä ei paljon puhuttu, sillä tavallista ankarampana ja
totisempana istui vanha isäntä peräistuimella, luoden useasti
tarkkaavan silmäyksen ovea kohti.
Iltapuolella oli palvelusväki aikonut pyytää lupaa päästäksensä
naapuritaloihin huvittelemaan vähäksi ajaksi, ja he kävivät siitä
syystä monta kertaa kuistilla katsomassa emäntää ja ihmettelemässä,
missä hän taisi viipyä niin kauan.
Mutta tuvassa istui vanha, hopeahiuksinen Antti ja hänen päänsä oli
enemmän alas painunut kuin tavallisesti. Pieni pojanpoikansa oli
hiipinyt hänen luo ja nojautui hänen polveansa vastaan. Näytti kuin
pienokainen olisi aavistanut muitten äänetöntä pelkoa.
Vihdoin kuin aurinko laskeutui metsänlaitaa kohti ja karja tuli
metsästä kotiin, rupesi myöskin Niilo kaipaamaan Elsaa. Hän oli,
kirkosta tultuansa, enimmästi lukenut raamattua ja sen jälkeen pannut
maata, mutta ääneti oli myöskin hän kuulustellut, eikö Elsa avaisi
tuvan ovea.
Nyt nousi vanhus ylös, painoi lakin päähänsä, tarttui pikku Antin
käteen ja meni ulos hakemaan Elsaa. Kaikki muu talonväki teki seuraa.
Niilo oli viimeinen, joka sulki tuvan oven.
-- Äiti! huusi pikku Antti.
-- Emäntä! huusivat palkolliset.
-- Elsa! huusi Niilo. Ja sillä tavoin huudettiin kaikkialla Laukkalan
isossa talossa. Mutta ei kukaan Elsa vastannut. Ei kukaan Elsa
vastannut vadermaisella kaskella, ei kukaan vainioilla, ei kukaan
naurismaalla, missä kuitenkin nähtiin emännän olleen, sillä muutamia
ylösotettuja nauriita oli irtaimina peltomaalla.
Kauan etsittiin rikkaan talon emäntää, etsittiin vainioilla ja
niityillä. Vihdoin nähtiin kaikki etsiminen tyhjäksi ja laattiin siitä.
-- Hän on mennyt johonkin poimimaan marjoja ja hän tulee varmaan pian,
sanoi Niilo, kun he kaikki palasivat taloon.
-- Emäntä on varmaan mennyt kylään ja tulee kyllä, arveli palvelusväki.
-- Äiti meni naurismaahan, eikä palaja milloinkaan, sanoi pikku Antti
itkein. Jo tuli ilta myöhäiseksi, ja illallisen aika oli käsissä, mutta
Elsa ei palannut. Tuvassa istui taas rikas Laukkalan Antti äänetönnä ja
totisena perä-istuimella pöydän takana, ja kaikki näyttivät odottavan
levottomuudella jotakin tietoa emännästä. Silloin palasi muudan renki,
joka oli edelleen hakenut, ja toi muassaan muutamia vaatekappaleita,
jotka hän oli löytänyt pajupensaan alla joenrannalla aivan naurismaan
lähellä. Ne olivat Elsan juhlaliinat.
Pahoja aavistuksia nähtiin kunkin kasvoissa, mutta kaikki olivat
ääneti. Vanha Antti nousi synkkänä ja mielevänä ylös ja sanoi ainoasti:
-- Ulos!
Taasen kävivät kaikki ulos ja ottivat sen tien, joka vie hakaan, joka
oli naurismaan ja syvän joen välillä. Mutta ei kukaan huutanut tällä
kertaa emäntää, vaan kaikki hakivat pitkin rantaa tuskallisessa
äänettömyydessä. Mutta ei muita jälkiä nähty Elsasta.
Pitkän ja turhan etsimisen jälkeen menivät he yksi toisen jälkeen
kotiin taloon. Uhkaavia, synkeitä pilviä oli noussut taivahalle, ja
myrsky kuului kulkevan laakson yli. Raskaita sadepisaria alkoi jo
pudota jokeen, tehden vesikehiä tyyneen jokiveteen. Silloin sanoi Niilo
epäillen isälle:
-- Hän kyllä tulee, hän on varmaan kadottanut liinansa. Itse hän ei
sitä oikein uskonut, mutta jatkoi:
-- Menen kotiin katsomaan, tokko hän kenties jo on palannut.
Ja Niilo meni kotiin eikä enään palannut Elsaa hakemaan.
Mutta vanha Laukkalan isäntä ei mennyt kotiin. Synkkämielisenä kävi hän
vielä kauan joen rannalla ja katsoi alas joen veteen. Pikku Antti ei
luopunut isoisänsä vierestä ja seurasi äänetönnä vanhuksen silmäyksiä,
monta kertaa kävivät he rantaa pitkin sillä paikkaa, missä joki tekee
mutkan, mutta he eivät vedessä nähneet muuta kuin haon, joka oli
tarttunut kivien sekaan ja liikkumatonna vastusti aaltojen valtaa.
Mutta kun joen vesi rupesi nousemaan kovasta sateesta, ja hämärä yhä
lisääntyi, näytti vanhuksesta kuin olisi hako muuttanut muotoansa. Hän
astui ulos rannan kiviä pitkin ja nosti kuivettunutta puuta.
Sen alla oli naisen ruumis. Kun hän sai haon kiedotut oksat irti, näki
hän että se oli Elsan ruumis, joka oli kätketty sen alle. Kalpeat
olivat nyt äsken niin punaset kasvot, ja verta oli vuotanut haavasta
päässä.
Surullinen oli Laukkalan ankaran isännän katsanto, kun hän väkevillä
käsillään nosti Elsan ruumiin joesta ja kantoi sitä kotiin. Pelvon
alaisena hiipi lapsi, hiljaa itkien, kuolleen äitinsä jälkeen.
Siten saapuivat he rikkaasen taloon. Isossa tuvassa vallitsi syvä
hiljaisuus, kun vanhus astui sisään raskaalla, surkealla taakallaan,
Pian muuttui hiljaisuus valituksiin, ja nyyhkien ympäröivät naiset
talon reippaan emännän kamalaa ruumista.
Mutta vanha isäntä likisti kovasti äänettömän Niilon kättä ja istui
kauan, kauan tavallisella paikallaan pitkän pöydän ääressä, synkästi
tuijottaen lattiaan. Eikä ketään ollut tuvassa, joka ei olisi
aavistanut, ken oli tämän surman emännälle tuottanut, mutta ei kukaan
tohtinut mainita murhaajan nimeä.