Murhaajatar.
Kaksi päivää sen jälkeen tuli paljon vierasta kansaa melulla ja
pauhinalla rauhalliseen, yksinäiseen Raution kylään. Uhkaavilta he
näyttivät ja nuoraa heillä oli muassa. He poikkesivat sen talon tielle,
jossa Katri oleskeli.
Kun Katri kuuli tulijain pauhinan, näkyi hänen tuskallinen
levottomuutensa yhtäkkiä antavan sijaa syvälle rauhallisuudelle.
Liikkumatonna istui hän kuistin portailla ja vartoi miehiä. Kun he
tulivat pihalle, meni hän ankarain talonpoikain luo ja sanoi:
-- Jos te tahdotte jotain rikkaan emännän murhaajasta, niin sitokaa
minä.
Sen hän sanoi semmoisella vakavalla äänellä, joka ainoasti voi löytyä
sillä, joka ilman kaipauksetta eroaa tämän maailman turhuuksista. Ja
vaalea oli Katri niinkuin henki, joka tuhannen vuotta on asunut
maailmassa haudan toisella puolella.
Hänen kätensä sidottiin paksuilla nuorilla, ja näytti siltä, kuin ei
hän olisi sitä huomannut. Ei hän myöskään lahjoittanut yhtään ajatusta
tai silmäystä hyvälle talolle, hänen rauhalliselle turvapaikalle surun
vuosina, josta ankarat miehet nyt veivät pahantekijän.
Kamalalla kauhulla katseli Raution hurskaat asukkaat raukan lähtöä.
Hyvä Leena itki katkerimpia kyyneliä, kuin hän sittemmin on tehnyt, ja
Katrin vanha emäntä, joka aina oli ollut niin lempeä raukkaa kohtaan,
sanoi nyyhkien:
-- Älköön vaan Katri raukan onnettomuus ja rikos langetko raskaana
jonkun päälle sinä päivänä, jolloin vanhurskauden tuomio julistetaan!
Pitkä oli matka vanginkulettajista Raution ja Kalajoen kirkonkylän
välillä, mihin kuljettiin. Mutta Katrille, joka vaan valmistihe
astumaan rajattomaan ijankaikkisuuteen, oli aika menettänyt mittansa.
Hän oli ääneti ja vaalea, ja nuo mustat silmät, jotka muinoin olivat
niin lempeinä vilahdelleet, katselivat aaveenmoisesti vuosisatojen
vanhoja honkia tien varrella.
Kun he tulivat Kalajoen kylään, oli yö jo tullut, ja vanginkulettajat
jättivät Katrin nimismiehen haltuun. Hän sai itselleen olkivuoteen ja
nukkui rauhallisesti. Hän ei ollut maannut kahtena vuorokautena.
Seuraavana aamuna vietiin hän Laukkalaan. Vangittuna näki hän nyt
rikkaan, hyvin tutun talon, missä hän oli leikkinyt lapsuuden iloisina
päivinä ja missä hän nuoruuden lyhyenä aikana oli toivonut onnensa
kukoistavan.
Katri vietiin tupaan, missä myöskin Elsan ruumis oli. Kaikki talonväki
seisoi siinä ja tuijottivat murhaajaan synkeillä silmillä. Myöskin
Niilo seisoi siellä vähän syrjällä pikku Antti vieressään. Ainoasti
vanhaa isäntää, entistä kasvatusisää ei nähty kansan seassa. Kenties
istui hän nyt piilossa jossakin nurkassa ja ajatteli niitä
onnettomuuden päiviä, jotka hänen kovuutensa kerran olivat tuottaneet
isolle, rikkaalle talolle.
Kun nimismies talutti Katria ruumiin luo ja kysyi häneltä, tiesikö hän,
ken oli vainajan murhannut, katseli Katri vaaleata Elsaa, hymyili
surullisesti ja sanoi:
-- Miksi sitä minulta kysytte? Kyllähän se minä olen, joka olen
tappanut Laukkalan emännän.
Kauhistus valloitti heidät, jotka kuulivat nämät sanat, ja murhaajatar
vietiin taas pihalle, mihin myöskin kaikki talonväki seurasi. Mutta
Niilo jäi tupaan eikä yhtään silmäystä vaihdettu hänen ja Katrin
välillä enään tässä maailmassa.
Vähimmin kaikista pikku Antti pelkäsi vankia, sillä Katri katseli häntä
niin lempeästi. Ei suinkaan Katri ole voinut tehdä hänen äidilleen
pahaa? Ja Katri käski Antin luoksensa, hyväili häntä hellästi ja lausui
ainoasti hiljaan monta kertaa:
-- Sinä olet sittenkin Niilon lapsi, sinä.
Poika antoi kernaasti hyväillä ja oli kummastunut kaikesta, minkä hän
näki. Viattoman lapsen katsellessa Katria isoilla, sinisillä silmillä,
näytti Katrissa uusi ajatus heränneen elämään. Hiljaan kuiskasi hän
jotain Antin korvaan ja suuteli häntä kiivaasti. Pikku Antti meni pois.
Katri pyysi vettä juodaksensa, mutta kun sitä hänelle tuotiin ei hän
juonutkaan.
Kotvasen kuluttua palasi Antti tuoden muassaan taakallisen villikaalia,
joka kasvoi joen rannalla aivan talon lähellä. Kun Antti juuri tahtoi
antaa myrkkykasvin vangille, pysähdytti väki hänen pihalla, kysyen mitä
hän aikoi tehdä vaarallisella kasvilla.
-- Vanki pitää siitä, vastasi Antti.
Mutta silloin otti vanginkulettaja kuolemankasvin pojalta ja hänestä
oli se kummallista. Pahantekijä ei saanut kuolla, hän oli surmattava.
Mutta Katri hymyili vaan nähdessään ihmisten kovuutta ja tointa hänen
ympäri, hän hymyili niinkuin olisi hän jo kuulunut toiseen maailmaan ja
kiitti hiljaisuudessa Niilon lasta kun tämä taas läheni häntä. Vähän
sen jälkeen nimismies lähti pois, ja Katri vietiin Laukkalasta
säilytettäväksi vankihuoneessa.
Kun sittemmin pidettiin välikäräjät murhasta, julisti tuomari Katrin
syylliseksi. Silloin noudatettiin vanhaa maalakia ja sitä paitse
saatiin nojata Moseksen lakiin. Niiden perusteella ankara tuomari
tuomitsi murhaajan Katrin elävänä teloitettavaksi ja roviolla
poltettavaksi.
Katri kuuli rauhallisena kuolemantuomion luettavan hänelle. Sehän
lupasi lepoa ja rauhaa myöskin hänelle, yön syntiselle lapsiraukalle.
Mestauspäivä oli tullut. Katri pantiin rattaille kirkonkylästä
vietäväksi mestauspaikalle, mihin myöskin paljon paikkakunnan väkeä
meni katsomaan kauheata rangaistusta.
Kun kirkko tuli näkyviin, heräsi Katri vielä kerran siitä kuoleman
rauhasta, johon hän näytti vaipuneeksi, tuntemaan vaivaa. Levotonna
katseli hän ympäriinsä ja rukoili hiljaan ja hartaasti. Kun
vanginkulettaja ajoi sillalla, joka vie Kalajoen yli, valloittivat
tuska ja epäilys hänen mielensä. Hän nousi kahleissaan seisomaan
rattaille, ponnisti kaikki voimansa ja heittäytyi kosken kuohuun. Kolme
kertaa näkyivät nuo vaaleat kasvot, ympäröityt mustilla hajallisilla
hiuksilla kiitävien, synkeitten vesitulvien yli, kolme kertaa vajosivat
ne taas syvyyteen, ja kun uljaan vanginkulettajan, joka oli Katrin
jälkeen hypännyt koskeen, onnistui saada hänet kiinni, oli Katri
ainoasti ruumis, jonka vanginkulettaja kantoi rantaan.
Kuolema aaltojen tyrskyssä oli nopea ja rauhattomalla sydämmellä oli
nyt rauha.
Tuomio, joka oli langetettu elävän murhaajan yli, täytettiin sitten
itsensä murhaajan ruumiille. Maalliset loput siitä, joka kerran oli
ollut Katri, haudattiin vihdoin siunaamattomaan maahan, ja se oli monen
mielestä kovin rangaistus, jonka tämä tyttöraukka sai kärsiä.
* * * * *
Laukkalassa Niilo sitten päiviänsä kulutti. Vähän iloa tarjosi hänelle
elämä, mutta vanha isä oli, kuitenkin sen onnettomuuden jälkeen, joka
oli heitä kohdannut entistään lempeämpi poikaa kohtaan. Pikku Antti oli
kummankin miehen suurin ilo, ja hän kasvoi reippaaksi ja iloiseksi
pojaksi.
Kansan kesken kerrottiin sitten, että mittava haamu useana yönä tuli
kankeemaan polvillensa Katrin rikkaruohoilla peitetylle haudalle,
hurskaitten rauhallisen leposijan muurin ulkopuolella. Kamalan haudan
pelko esti kaikkia tiedustelemasta, oliko se aave vai ihminen, joka
siten kävi mustan Katrin siunaamattomalla haudalla. Yksin runneltu ja
katuva Antti, Laukkalan rikas isäntä, tiesi kun hän kerran rauhassa
laski vanhan päänsä kuoleman lepoon, että ne kyyneleet ja ne rukoukset,
joittenka todistajina tuo surullinen hauta oli ollut, olivat lainanneet
hänelle sovintoa Katri raukan ja hyvän Jumalan tavoin, joka
oikeudellisessa isänkädessä pitää ihmiselämän kaikki vaiheet.