VII.

Katrin kirkonmatka.

Siinä Raution metsäkylän talossa, missä Katri oleskeli, palveli toinen

nuori tyttö, joka aina oli ollut lempeämpi Katria kohtaan kuin kaikki

muut. Se oli sama Leena, joka viisi vuotta sitte oli ollut

paimentyttönä ja jonka sijasta Katri, niinkuin jo on kerrottu, oli

saanut mennä karjan kanssa metsään. Leena oli nyt seitsemäntoista

vuotta ja oli hyvä ja hurskas tyttö, joka tänä suvena kävi rippikoulua.

Nämät molemmat tytöt makasivat samassa luhdissa, ja Leenalla oli usein

ja paljon sanomista synkkämieliselle Katrille, Hänen ei milloinkaan

vielä ollut tarvinnut maistaa elämän katkeruutta, vielä vähemmin oli

hän kärsinyt sielun syviä kipuja, ja eli ainoasti uskonsa kyllyydestä

ja siitä riippuvasta onnellisuudestansa. Monena iltana, kun he menivät

ylös luhtiinsa, oli Leenan tapana kertoa Katrille papin sanoja

rippi-koulussa, ja nuoren tytön hurskaat sanat laskeuivat kuin

kesänkaste Katrin vaalistuneitten lapsuudenmuistojen yli ja hänen

pimeän, synkän mielensä läpi kävi silloin kuin lämmin tuulen leyhkä.

Illalla, kaksi päivää ennen sitä juhlapäivää, jolloin Leenan piti mennä

Herran ehtoolliselle, olivat molemmat tytöt puhuneet keskenänsä

tavallista kauemmin ja seuraavana aamuna Katri oli levollisempi ja

lempeämpi entistänsä.

Aikaisin Katri toki katosi tuvasta, ja Leena sanoi emännälle, että

Katri tahtoi hänen muassa tulla kirkkoon.

Hyvä, vanha emäntä kiitti Jumalaa liikutetulla sydämellä siitä, että

hän niin kauan sulettua sydäntä oli kolkuttanut, ja kaikki muu

talonväki ihmetteli ja kysyi keskenänsä, mitä tuo kaikki tahtoisi

merkitä.

Kotvasen kuluttua näkivät he, kuinka Katri, puettu juhlavaatteisinsa,

valkoinen liina päässä ja virsikirja kädessä, astui alas luhdin

rapuista ja yhtyi samaten juhlallisesti puetun Annan kanssa, jonka

jälkeen he molemmat nähtiin käyvän sitä tietä pitkin, joka Raution

kylästä menee Kalajoen kirkkoa päin.

Matkalla ei Katri lausunut monta sanaa, ja myöskin Leenan sydän oli

täynnä siitä pyhästä lupauksesta, hän nyt kävi ensikerran tekemään,

jotta myöskin hän kävi ääneti Katrin keralla.

Kun he kuumalta maantieltä olivat poikenneet eräälle oikotielle, joka

kulki viileän syvän metsän läpi, hiljentivät he käyntiänsä ja eivät

vaeltaneet enää rinnatusten, sillä havuilla peitetty polku oli hyvin

kaita. Ja näytti siltä, kuin Katri joka askeleella olisi tullut

levollisemmaksi mielessään. Hän katseli kukoistavaa kanervaa, vihjaisia

puolanvarsia ja korkeita honkia, ja hänestä tuntui niinkuin olisi hän

tavannut muinaisia, rakkaita ystäviä. Kun hän kuuli yksinäisen

metsänlinnun viserryksen, jota hän pitkänä aikana ei ollut kuunnellut,

lempeni hänen surullinen katsantonsa. Vihdoin kuin he illalla

metsänurmen lopussa saapuivat tielle, joka vei kylään, ja Laukkalan

talo tuli näkyviin aaltoilevien viljamaitten takaa, silloin kuuluivat

samalla iltakellot Kalajoen kirkossa soittavan juhlan alkua. Ne

kaikuivat niin täynnä juhlallisuutta ja sovittavaa korkeutta. Leena

pani kätensä ristiin rukoillen sydämmen pohjasta ja Katrin mustat,

kyyneliset silmät katselivat katkeruudetta entistä kasvatuskotoa.

Kun Katri tuli kirkonkylään, oli siellä monta, jotka vielä tunsivat

hänen, ja heitä kummastutti hänen nähdessään, sillä he olivat kuulleet

niin paljon kummia puhuttavan hänestä. Katti vetäytyi erikseen

ollaksensa yksinään ajatustensa kanssa eikä puhutellut siten yhtäkään

vanhoista tutuistansa.

Totiset sydämmensä ja mielensä puolesta pyysivät Leena ja Katri majaa

yksinäisessä paikassa ja hiljaan ilta kului pienessä tuvassa.

Varhain he heräsivät seuraavana aamuna, mutta eivät toimittaneet

mitään, vaan vuottivat hiljaisuudessa kirkko-aikaa. Kun ison

kirkonkellon ensimmäinen ääni kuului heidän korviinsa ja täynnä

juhlallisuutta tunkihe heidän mielihinsä, valmistautuivat he vaeltamaan

kirkkoon. Pysäämättä kirkonkentälle menivät he kirkkoon ja istuivat

Rautiolaisten penkkiin. Kauan istui Katri liikkumatta nojaen päätään

käsihinsä. Kauan ja hitaasti rukoili hän. Kun hän vihdoin nosti

silmänsä ylös, katsahti hän Laukkalan penkkiin edempänä kirkossa.

Siinä istui Niilo hartaasti vartoen jumalanpalveluksen alkua ja

aavistamattakaan että Katri oli niin lähellä häntä. Siinä istui myös

Laukkalan vanha isäntä ja liikutuksella näki Katri, että hänen

hiuksensa olivat tulleet hopeanvalkeiksi ja että hänen ankara, totinen

päänsä oli masentunut vanhuuden painosta.

Mutta Katri luovutti silmänsä näistä esineistä ja alkoi lukea

virsikirjaansa, ensin vaivalloisella huomaavaisuudella, mutta pian

syvällä rauhan halajamisella. Ja kun jumalanpalvelus sitten alkoi,

tuntui hänestä niinkuin olisi hän ollut yksin koko kirkossa, ja

niinkuin pappi olisi puhunut yksin hänelle opettaaksensa häntä, että

kunkin täytyy tulla lapseksi, ennenkuin hän pääsee taivaan valtakunnan

autuuteen.

Kun saarna oli loppunut ja Katri muun rippiväen kanssa astui kuoriin,

kuuli hän, käydessään Laukkalan penkin ohitse, hänelle hyvin tutun

lempeän äänen kuuluvasti veisaavan ehtoollisvirttä. Mutta hän ei

nostanut alas vaipunutta päätään eikä nähnyt sitä vaaleutta, joka

leveni Niilon kasvoille, kun hän nyt tuskin kuuluvalla äänellä jatkoi

veisuansa. Hän toivoi kenties, ettei Katri ollut häntä huomannut ja

että hän vielä voisi välttää Katria kohdata. Mutta kun Laukkalan vanha

isäntä huomasi Katrin vaaleat, ei milloinkaan unohdetut kasvot muun

rippiväen seassa, ei mikään liikunto hänen kasvoissaan eikä äänessään

ilmaissut, että hän tunsi entisen kasvatustyttärensä, ja voimallisena

kaikui hänen syvä äänensä muiden yli virren juhlallisissa säveleissä.

Mieli täynnä raivoavia tunteita notkisti Katri polvensa väen seassa

altaripöydän edessä. Mutta kun hän kuuli kuinka vanha pappi Jesuksen

nimessä ja veressä julisti rauhaa ja lepoa yhdelle toisen jälkeen

ehtoollisvieraista, kun hän huomasi papin lähenevän myöskin häntä

kalliilla lohdutuksella täytetyllä lupauksella kaikille rasitetuille

sydämmille, silloin maalliset murheet poistuivat hänen mielestään. Ja

hän nautti leivän ja viinan, ja sata kyyneltä, tuhat kyyneltä seurasi

nyt ensimmäistä kevätpisaraa, joka suli jäätyneestä sydämmestä kun

kellojen ensi ääni kaikui. Katri kätki kasvonsa käsihinsä, missä hän

oli polvillaan altaripöydän vieressä. Se oli pyhä hetki. Mitä hän

ajatteli ja tunsi, sitä ei yksikään ihmisestä syntynyt tiedä.

Ajatteliko hän sitä kuinka hän seitsemän vuotta sitten samalla paikalla

oli notkistanut polvensa Niilon keralla, onnellisena ja hyvänä?

Ajatteliko hän sitä, kuinka hän silloin oli luvannut rakastaa ja uskoa,

kuinka hän sitten oli vihannut ja epäillyt? Taikka unohtiko hän kaikki

mailmalliset asiat, yksin ja ainoasti puhuaksensa taivahan Herran

kanssa, täytettynä kuin hän oli äärettömästä janosta, sisällisen rauhan

perään?

Jos Katri, kun hän palasi altaripöydältä penkkiinsä, olisi katsahtanut

sivulleen, olisi hän nähnyt, että Niilon penkki oli tyhjä. Hän oli jo

mennyt kirkosta pois.

Kun kirkonmeno oli päätetty ja seurakunta tulvasi kirkosta, alkoivat

Katri ja Leena pitkän vaelluksensa Rautiota kohti.

Leenassa asui rauha ja lepo ja hän kävi ilolla eteenpäin Katrin

keralla, jossa nuori tyttö ei luullut minkään murheen nyt enää

säilyvän. Mutta Katrin mielessä rupesi vanha levottomuus taasen

heräämään, ja synkemmäksi tuli varjo hänen sisässään, kun hän

rauhallisesta kirkosta astui kylmään maailmaan. Kun hän meni kansan

ohitse, huomasi hän, kuinka he kummastelevilla silmillä katselivat

häntä ja hiljaan kuiskasivat toisilleen, mitä olivat kuulleet mustasta

vaaleasta Katrista. Ja uljaana nosti hän päätänsä, ja kumminkin olisi

hän tahtonut käsillään peittää näiltä kaikilta, kylmiltä silmiltä

sydämmensä kipua. Kujassa kävi hän Leenan sivulla rikkaan Laukkalan

isännän ohitse, joka seisoi siellä puhellen arvoisan provastin kanssa,

luomatta Katriin kertaakaan silmiänsä, ja Katrin rinnassa raivoi

epäilys Jumalan oikeudesta. Kun he olivat päässeet kauemmaksi, näki

Katri, kuinka Niilo jo etäällä poikkesi hyvin tuttuun kujaan, joka vie

Laukkalaan, ja katkera ilo leveni hänen huulilleen, sillä aikaa kuin

hänen silmänsä rajattomalla rohkeudella seurasivat etäällä olevaa

esinettä, siksi kun se katosi näkyvistä.

Katri raukan sydän oli kivistö, mihin sanan siemen vaan oli langennut.

Ja koska se tuli ylös, kuivettui se, kun ei ollut märkyyttä, ja päivän

kuumuudessa seisoi kohoava korsi mustana ja synkkänä.

Katri oli saapunut tien poikkeukseen, missä Laukkala, tuo vanha

kasvatuskoti, hänen maallisen onnensa hauta, lakkasi näkymästä ja

kuumeenmoisella levottomuudella riensi hän eteenpäin, niinkuin olisi

hän tahtonut pelastaa sielunsa kadotuksesta.

Äkkiin huomasi hänen tarkka silmänsä naisen vilahtavan vainioitten

takana. Näkikö hän, ken se oli? Vaivalloisella tuskalla katseli Katri

raukka tien molemmille puolille, pysähtyi äkkiin ja virkkoi Leenalle:

-- Mene vähän edellä. Minä näen luontokappaleitten tallaavan Laukkalan

kaunista ruisvainiota. Ne minä ajan pois ja saavutan sinut kyllä

sitten. Leena nyykkäsi hänelle ja meni eteenpäin. Katri pysäsi ja

katseli häntä. Pian ei Leenaa enää näkynyt, Silloin astui vaalea Katri

aidan yli vainiolle ja juoksi eteenpäin pientaretta pitkin. Pian kätki

lainehtiva laiho hänet. Ja hän juoksi ruisvainion halki, kunnes hän

tuli kaskelle, mikä nyt oli naurismaa.

Kun Katri saapui sinne, oli siellä nainen, joka noukki nauriita.

Se oli Elsa, Niilon vaimo, Laukkalan nuori emäntä, Se oli Elsa, jonka

vuoksi köyhän Katrin elämän onni oli hävitetty, se oli Elsa, jonka

vuoksi Katri oli kärsinyt kovia sanoja ja ajettu pois hyvästä talosta.

-- Mimmoinen tuo kamala kohtaus Katrin ja Elsan kesken oli, ei kenkään

ole tietänyt kertoa. Mutta iltapäivää oli paljon kulunut, kun Katri

kaukana Laukkalasta ja syvässä metsässä saavutti Leenan, tuon hyvän

tytön.

Katrin askeleet kaikuivat hiljaisuudessa raskaina ja levottomina. Välin

katsahti hän taaksensa ja synkkä oli myöskin hänen silmänsä nähdä.

Tultuaan levottomaksi kysyi Leena heti:

-- Missä olet ollut? Miksi tuijotat minuun niin kamalasti?

-- Sydämmeni on kipeä, vastasi Katri ainoasti, ja sitten kävivät he

yhdessä tietä eteenpäin, mutta Leena pelkäsi mielessään, tietämättä

minkä vuoksi. Katrin silmissä nähtiin vielä kamalampi tuli kuin sinä

yönä, jona hän Laukkalan rikkaasta talosta ajettiin avaraan mailmaan.

Sillä silloin leimuivat silmät uljuudesta ja vihasta, mutta nyt ne

paloivat kostosta ja katumuksesta ja epäilyksestä. Painoiko joku paha

työ Katrin sydäntä? Sitä hän ei sanonut, vaan valitti ainoasti:

sydämmeni on niin kipeä! löi rintaansa ja nyyhki.

Ja oli, kuin erämaa olisi säälinyt tätä yön mustaa lasta, Katri

raukkaa. Raskaina ja rankkoina laskeuivat sateenpisarat honkien

havuille, jylisten alkoi myrsky metsässä kaikua ja aralla lennolla

riensivät lintuiset pesihinsä.

Ja kovemmin vaikeroi Katri: sydämmeni on niin kipeä, pysäsi välin

kuuntelemaan ja kävi sitten taas eteenpäin. Se oli kauhea yö, eikä

hurskas Leena milloinkaan unohtanut matkaansa Katrin seurassa Kalajoen

kirkosta.

Kun he vihdoin saapuivat Rautioon, olivat nuo hyvät ihmiset siellä

kotona aivan huolissansa Katrin tilasta, jota he eivät voineet selittää

itselleen.

Katri meni heti ylös luhtiinsa ja viipyi siellä kauan. Kun hän taas

tuli alas tupaan, oli hän pukeutunut arkivaatteisin ja tervehti

nöyrästi kaikkia. Mutta hän ei istunut sinä päivänä kangaspuihin,

niinkuin hänen tapansa oli, vaan tasoitti sitä ja leikkasi pois

muutamia lankoja.

Sitten rupesi hän siivoomaan muutamia kaluja tuvassa, meni sen tehtyä

ulos noutamaan parmallisen puita, latoi puut huolellisesti, lakaisi

uunin edustaa, pyyhki tomun seinähyllystä ja kävi siten hiljaisuudessa,

mutta tuskallisella levottomuudella toimesta toimeen.

Milloin hän pysähtyi kuuntelemaan, istui huoaten rahille, mutta nousi

heti taas ylös. Ja talonväki katseli säälillä kärsivää Katri raukkaa ja

rukoili hiljaisuudessa, että Jumala varjelisi häntä ja heitä kaikkia.

Vähäsen rauhallisemmaksi tuli Katri, kun emäntä käski hänen pitää

vaaria kätkystä, missä talon nuorin lapsi makasi, jota kohtaan Katri

aina oli osoittanut suurta lempeyttä. Hän istui matalalle puutuolille,

tuuditti varoisasti pienokaista ja lauloi hiljaisella äänellä hänen

omasta lapsuudestaan hyvin tutun kehtolaulun:

Tuudu talon pieni sirkku,

Nuku rannan toukolintu.

Vielä tuudut turvallisna

Pesässäsi mättähällä.

Surun sumut kaukan kauhtaa,

Korvessa ne kolkuntuvat.

Mutta pesää suojaa Herra,

Turvaa pientä linturaukkaa;

Kutsunut on Luoja tänne

Lapsen luoksi armaan äidin.

Päivä paistaa pesään täällä

Lämmittäävi sirkkuamme.

Punamarjat, kukat sorjat

Kasvaa täällä mättähällä,

Tuudu talon pieni sirkku,

Nuku rannan toukolintu.

Näytti siltä kuin laulu ja viattoman, nukkuvan lapsen näkö johonkin

määrin olisivat rauhoittaneet Katria ja hän istui siinä kauan,

katsellen ääneti pienokaista kätkyessä.

Kun talonväki oli mennyt levolle, lähti myöskin Katri luhtiinsa. Hän

oli pyytänyt Leenan tänä yönä makaamaan tuvassa. Katri istahti luhdin

kynnykselle. Hän istui siellä ääneti ja katseli maisemaa valoisalla

kesän yöllä.

Seuraavana päivänä, viimeinen jonka Katri vietti Raution ystävällisessä

talossa, oli hän vielä enemmän levotoin. Näytti niinkuin olisi hän

kunakin hetkenä odottanut jotakuta, hän likisti usein Leenan kättä

lempeästi ja hellästi ja sanoi hiljaa itkien: Suo anteeksi! Suo

anteeksi!