Laukkalassa.
Nuot samat seitsemän vuotta kuluivat hyvin rauhallisesti ja tasaista
kulkuansa rikkaassa talossa. Vanhan, ankaran isännän kävi kaikki hyvin,
karja menestyi, halla kartti hänen vainioitansa, kalansaalis joessa oli
runsas, ja varallisuus karttui yhä enemmän Laukkalassa, mutta ei siellä
löytynyt ketään, joka erityisessä määrässä olisi voinut nauttia elämän
hyvyyttä, niinkuin ei siellä myöskään löytynyt sitä, jota murheet ja
surut olisivat rasittaneet.
Siitä illasta, jolloin Katri oli lähtenyt talosta, oli vanha isäntä
tullut yhä kareammaksi entistänsä ja Niilo aremmaksi ankaraa isää
kohtaan, jota vastaan ei hän missään asiassa tohtinut väittää. Alussa
Niilo suurella kaipauksella muisteli Katria, jonka hän luuli keksivän
yhden tai toisen syyn palataksensa Laukkalaan. Mutta ei hän tahtonut
yksinään tavata Katria, sillä hän pelkäsi hänen vihaa, ja tietämätön,
vastustamaton tuska valtasi hänet silloin. Oli niinkuin omantunnon
äänet kalvaisivat ja tuomitsisivat hänet. Kun hän öillä silloin tällöin
heräsi jostakin satunnaisesta heikosta kohinasta pihalla, nousi hän
istumaan vuoteellensa, pidätti henkensä ja kuunteli, tokkohan ne olivat
Katrin askeleet, jotka kuuluivat. Mutta hiljaista oli taas, ja ainoasti
joku tuulen leyhkä liikutti pihlavan latvaa.
Kun ei mitään kuulunut Katrista, lakkasi Niilo vähitellen häntä
ajattelemasta. Mitä vanha Antti ajatteli, sitä ei kenkään tiennyt,
sillä hänen ankarista kasvoistaan ei kukaan voinut lukea, mitä hänen
sisässään liikkui.
Iltapuolilla kävi Laukkalan isäntä usein naapurinsa luo ja otti
jokaisen kerran Niilon muassaan. Niilo istui siellä vanhain isäntäin
seurassa ja kuuli näiden pakinoivan heidän nuoruudestansa ja
tiloistansa sillä aikaa kuin punaposkinen Elsa toi muhkeata kestitystä
vieraille.
Joka kerta, kun Elsa toimi pöydän ääressä, koki Laukkalan isäntä puhua
muutaman lempeän sanan hänelle, ja Elsan pienet, kirkkaat silmät
tuikkivat tyytyväisinä pyöreitten poskien yli ja päivä päivältä katseli
hän suuremmalla mielihyvällä Niiloa. Vihdoin Niilokin tottui
katselemaan Elsaa Laukkalan tulevana emäntänä ja jokapäiväisenä
seuralaisenaan tulevina aikoina. Siitäpä syystä kun naapuritalossa,
kahden vuoden kuluttua, ruvettiin komeasti laittamaan kaikki valmiiksi
häihin, oli se hänen mielestään aivan kohtuullista. Myöskin tunsi hän
itsensä tyytyväiseksi siitä, ettei hänen nyt enään tarvinnut olla
Laukkalassa yksin ankaran isännän seurassa, jonka verralla hän
mielestänsä aina oli kuin lapsi.
Häitä kesti monta päivää. Niilo ei näinä juhlapäivinä lainkaan
muistanut Katria: ei kenkään myöskään hänestä puhunut. Hääväki kiitti
oivallisia pitoja ja puhui paljon niistä runsaista ja muhkeista
myötäjäisistä, vaatteista ja muusta tavarasta, jonka morsian oli tuonut
muassaan, kuinka reipas ja punaposkinen hän oli ja millä muhkealla ja
vilkkaalla ravurilla Niilo vihdoin oli vienyt Elsan hänen lapsuuden
kodistaan siihen rikkaasen taloon, missä Elsan nyt tuli hallita ja
toimia emäntänä.
Laukkalan isäntä, vanha Antti, oli määrännyt, että Niilo ja Elsa tästä
lähtien olisivat talon isäntäväki, mutta kyllä kaikki sittekin kävi
vanhuksen tahdon mukaan.
Hiljaisesti meni kaikki sitten Laukkalassa tasaista laitaansa
rauhallisesti ja työssä. Ei Niilo sanonut kovaa sanaa Elsalle, mutta ei
hän myöskään saattanut hänelle paljon iloa valmistaa. Elsa piti
taloutta suurella huolella, eikä mitään puuttunut ison talon rikkaassa
aitassa. Niin kului viisi vuotta. Vanha Antti oli vielä voimissaan,
mutta oli jo vähäsen koukistunut iästään, ja hänen hiuksensa olivat
menneet aivan valkoisiksi. Enimmästi ilahutti häntä vanhin
lapsenlapsensa, Niilon ja Elsan neljävuotias poika, jolla iso-isän
mukaan oli Antti nimenä. Jos tätä poikaa ei olisi ollut, olisi moni
luullut, ettei vanhan ankaran miehen päivät olleet juuri iloisia, sillä
hän ei lausunut nyt enää monta sanaa vieraille eikä omaisilleen.