Pitkiä vuosia.
Katri käveli koko yön puhki. Hän oli ottanut tien siihen suuntaan,
missä metsä näytti syvimmäksi ja erämaa rajattomaksi. Mitä tällä
matkalla liikkui hänen sydämmessään, sitä ei kenkään ihminen tiedä.
Mutta sen jälkeen kävi puhe, että sinä yönä olivat leppälintu ja
laulurastas aivan ääneti Suomen saloissa. Tuntuipa huuhkajastakin ilma
raskaaksi ja variksi.
Mutta Katrin silmissä paloi synkeä tuli, ja raivoisa uljuus loisti
hänen korkeasta otsastaan, ja ryysyinen puku vaatetti niin kummallisen
kamalasti tuon katkerasti onnettoman nuorta, hentoa ja kaunista
vartaloa.
Siten kävi Katri kauan tietämättä, mihin tie vei. Se olikin hänestä
yhdentekevä, sillä hän tahtoi kernaimmin vaeltaa aina maailman loppuun
saakka, sanomattoman kauas Laukkalasta.
Mutta metsäpolku päättyi vihdoin metsäkylään, jonka nimi oli Rautio ja
joka nyt jo on kasvanut koko seurakunnaksi.
Kun Katri saapui Rautioon, oli aurinko jo korkealla taivahalla ja
paisti niin ystävällisesti ja rauhallisesti kylään, niinkuin ei mitään
vaivaa, mitään onnettomuutta, mitään katkeraa löytyisi koko maailmassa.
Kun Katri kansan näki kylän päivänpaisteessa ja ihmisiä, jotka
liikkuivat siellä rauhallisissa toimissaan, ei hän mennyt edemmäksi.
Mitä oli hänellä tekemistä ihmisten asuntojen kanssa? Ja auringon
lämmin ja rauha eiväthän ne olleet vaivojen tytärtä varten.
Hän istui isolle kivelle aidan vieressä, painoi yhden kätensä rintaa
vastaan ja nojasi polttavan otsansa toiseen. Mutta tuskat kasvoi, ja
väsymys karttui, ja ympäristö musteni leimuavilta silmiltä.
Onnettomuuden lapsi, Katri raukka, oli mennyt tainuksiin.
Myöhemmin päivällä tapasi kylän väki hänen makaavan siellä.
Kirkkomatkoilla Kalajokeen olivat he tulleet tuntemaan Laukkalan ja
rikkaan talon ottotyttären ja paljon he kummastuivat, mikä nyt oli
saattanut hänen niin kauas kodostaan ja semmoisissa kuluneissa
vaatteissaan.
Silloin Katri heräsi taintumuksestaan, ja nuo hyvät ja lempeät ihmiset
ottivat hoitaaksensa häntä, ja niinkuin lapsi antoi tyttöraukka viedä
itsensä erääsen kylän taloon.
Pitkiä viikkokausia hoiti talonväki Katria sen kuumeen kestäessä, joka
kohta sen jälkeen valloitti hänen. Kirkkomatkoillaan sai metsäkylän
väki pian tietää, mikä oli ajannut Katrin kasvatustalostaan, ja kaikki
he tulivat vielä lempeämmäksi häntä kohtaan. Mutta moni vanhus, joka
oli nähnyt vähäisen maailmaa ja kokenut elämää, eivät ennustaneet
mitään hyvää Laukkalan talolle siitä, mitä siellä oli tapahtunut.
Kun Katri tuli terveeksi, jäi hän taloon ja otti osaa talon toimiin.
Tauti oli tehnyt hänen kalpeaksi, ja suru oli peittänyt hänen muotonsa,
niin että se, joka näki vieläkin kauniin Katrin, tuli vähäsen kamalalle
mielelle.
Ahkera oli hän töissään. Aluksi ja niin kauan kuin voimansa vielä
olivat ylen heikot ulkotöihin toimi hän sisällä tuvassa. Ääneti istui
hän varhain aamulla isojen yhteen katon hirteen sidottujen luomapuitten
viereen ja loi loimet emännän kankaasen. Yksitoikkoisesti loinpuut
pyörivät kertansa yhteen suuntaan ja sitten taas takaisin ja täyttyivät
lankakerroksilla. Näytti kuin Katri olisi huolinut ainoastaan työstään
eikä tiennyt, että muu talonväki meni tuvasta ja tuli sinne. Kun
vanhukset illalla puhelivat työtä tehdessään, ja kun lapset leikkivät
siellä sisällä ja pitivät lystiä, istui Katri yhtä ääneti ja yhtä
ahkerasti sen kankaan vieressä, jota hän pian rupesi kutomaan.
Ei Katri milloinkaan puhunut sanaakaan Laukkalasta, eikä hyvä talonväki
myöskään kysynyt häneltä paljon. Ei löytynyt yhtään, joka olisi ollut
paha onnettomuutta kohtaan.
Muutamana lauantaina kaikki Raution väki lähti matkalle Kalajokeen
ehtiäksensä tulevana sunnuntaina hyvään aikaan kirkkoon. Sen talon
emäntä, missä Katri palveli, kysyi häneltä, eikö hänkin tulisi mukaan
kirkkoon, mutta Katri ei tahtonut nähdä Laukkalaa ja sanoi, että hän
jäisi kotiin. Sunnuntaina oli hiljaista ja autiota metsäkylässä, ja
vielä hiljaisempaa oli tuvassa, missä Katri istui pöydän vieressä,
jolla talon iso piplia oli kiini pantuna. Hiljaan laskeui lämmin
päivänpaiste lattialle, hiljaista oli myöskin ulkona, avatun aukon
takana. Katri oli muinoin usein lukenut virsikirjaa ja pitänyt Jumalan
sanaa rakkaana. Nyt avasi hän raskaan kirjan katkeralla mielellä ja
luki sanat:
"Kylväjä meni ulos siementänsä kylvämään, ja hänen kylväissänsä
lankesivat muutamat tien oheen ja se tallattiin, ja taivaan linnut
söivät sen."
Ja hän luki seuraavat värsyt raskaalla sydämellä ja tuli siten tähän
värssyyn:
"Mutta jotka tien oheen, ovat ne, jotka kuulevat; sitte tulee perkele
ja ottaa sanan heidän sydämmistänsä, ettei he uskoisi ja vapaaksi
pääsisi."
Ja häntä kauhistutti nämät sanat. Niin oli myöskin Jumalan hyvyys
turhaan mennyt, joka niin runsaasti oli langennut hänen tielleen, ja
sana oli otettu hänen sydämestänsä, ettei hän uskoisi ja tulisi
pelastetuksi, ja katkerana Jumalata ja ihmisiä kohtaan pani hän
lohduttavain sanain kirjan kiini eikä avannut sitä enää niin kauan kuin
hän oli Rautiossa.
Siten asui rauhattomuus Katrin mielessä, sillä hän ei milloinkaan
unohtanut muinoista kasvatuskotoaan, joka nyt tuntui hänestä hänen
omaksi haudakseen. Ja kaksi pitkää vuotta kului työssä ja
äänettömyydessä. Katri ei ollut kuullut mitään Laukkalasta, mutta
näytti siltä kuin hän alituisesti odotti, että jotakin piti tapahtuman.
Joskus leveni joku huhu Laukkalasta metsäkylään, mutta tästä ei
yksinäinen Katri mitään tiennyt. Sillä aikaa piti toki Niilon häät
Elsan kanssa vietettämän, ja pitoihin olivat metsäkylän varalliset
talolliset myöskin käsketyt. Sentähden puhuttiin tästä paljon, ja talon
emäntä valmisteli matkaan.
Kun Katri vihdoin ei voinut olla tietoa saamatta näistä
korkea-äänisistä huhuista, oli niinkuin kipu hänen sydämessänsä olisi
kaivanut itsensä yhä syvemmäksi hänen sieluunsa, ja hän tuli
synkeämmäksi ja vielä hiljaisemmaksi kuin hän oli ollut. Mutia ei hän
valittanut eikä hän kellenkään sanonut kivustaan, vaan ainoasti pyysi
emännältä päästäksensä paimentyttö Leenan sijaan nämät päivät metsään
karjan kanssa.
Siellä korvessa tunsi hän niinkuin lievityksen mielessään, kun hän
tiesi olevansa niin kaukana kuin suinkin ihmisten asunnoista. Hän tunsi
itsensä olevan aution korven ja synkän metsäjärven ystävä, ja tässä
syvässä äänettömyydessä ei hänen äänensä kaikunut niin vieraana kuin
onnellisten rauhallisissa asunnoissa. Ja erämaitten ikivanhoihin
säveleihin liitti hän sanoja, joita suru oli hänelle opettanut:
Kov' on tuonen hiljas toimi,
Raskas ero elämästä.
Yhden tiedän raskaammaksi,
Kuoloakin kovemmaksi:
Se on pilkka, häpy, turma,
Rakastettuin meille suomat,
Se on vihan viljo kylvö
Neidon nuoren sydämmehen.
Illan tullessa pimenivät taasen varjot hänen sydämmessään.
Hiljaisuudessa ajoi hän karjan kotiin, meni ylös luhtiin ja laski
levolle, mutta ei hän hetkeksikään uinahtanut ja hänen edessään oli
aina Niilon lempeitten sinisilmien kuva. Ajatteliko hän Niiloa? Vihdoin
nousi hän ylös ja istui luhdin portaille, ja aamun aurinko kohtasi
hänet istuvan siinä.
Seitsemän vuotta oli Katri Rautiossa. Tänä aikana ei hän milloinkaan
mennyt kirkkoon eikä Jumalaa milloinkaan muistanut. Hän oli
niin katkerain ajatuksiensa vallassa, ettei Jumala voinut hänen
sydämessään kohdata hyvää maata kylvöllensä, missä se olisi saanut
kärsivällisyydessä kypsyä. Ja kaikkien mielestä Katri vuosien kuluessa
tuli aina kummallisemmaksi ja synkkämielisemmäksi, mutta yhtä äänetön
ja umpimielinen kuin ennen ja yhtä ahkera työssään. Eikä kenkään
Rautiossa ollut nähnyt hänen nauravan tai itkevän niinä pitkinä
vuosina, joina hän siellä oleskeli.