Uusia vaiheita.
Kun he tulivat kotiin, ei isäntä vielä ollut palannut naapuritalosta,
mihinkä hän tapansa mukaan oli mennyt iltapäivällä. Liian kauan ei ukko
kuitenkaan viipynyt poissa, ja jotakin totisempaa ja ankarampaa, kuin
tavallista, näkyi tänä iltana hänen otsansa rypyissä ja tuuheissa
riipseissään.
Nuoret eivät muutenkaan tavallisesti virkanneet aivan monta sanaa
vanhojen läsnä ollessa, mutta tällä kertaa oli äänettömyys isossa
tuvassa suurempi kuin milloinkaan ennen. Oli niinkuin olisi tuntenut
ukkosen ilman siellä sisällä, ja ääneti meni Katri ulos pihalle
muhkeaan humalistoon siellä nauttiaksensa ihanan illan hunaja-ilmaa ja
metsäkukkien lemua, joka oikein kohosi taivasta kohti rauhallisena
sunnuntai-iltana.
Kun Katri oli mennyt tuvasta ulos ja Niilon silmät näyttivät etsivän
rahilla olevaa lakkia, kysyi Laukkalan isäntä, tuo ankara ja rikas isä:
-- Mihin aiot, poika?
-- En juuri mihinkään, ai'oin vaan katselemaan luontoa vähäsen.
-- Kyllä nyt näen, mihinkä mielesi hehkuu, poika, ja tosi on kyllä myös
se kummallinen juttu, jonka tänä iltana kuulin Laukkalan talosta. Mutta
vielä tänä iltana tulee myöskin tuo paha juttu kyläläisten kesken
loppumaan. Sillä sen sanon sinulle, poika, ettehän vielä pistä silmiä
ulos Laukkalan vanhasta isännästä, etkä sinä tule tätä kauemmin
juoksemaan kerjäläistytön jälissä. Ei milloinkaan vielä ole kukaan
suuren su'un jäsen nainut pimeän yön lasta, mustalaiskakaraa, ja
Laukkalan Antin poika ei saa olla ensimmäinen.
Ankara isäntä nousi perä-istuimelta, missä hän oli istunut, ja katseli
poikaansa, joka kalpeana ja silmät lattiaa päin istui rahilla oven
vieressä. Vanha isä seisoi hetkisen äänetönnä, sitten kävi hän pojan
luo, joka nöyränä painoi päänsä alas.
-- Naapurin Elsa, alkoi isä vähäsen leppeämmällä äänellä, hän on
sinulle sopiva tyttö. Hänen sukunsa ei ole huonompi kuin sinun, ja
hänellä on koti hyvillä pelloilla ja lukuisalla karjalla. Se voi olla
jotakin Laukkalan pojalle. Myöskin olemme, isänsä ja minä, sopineet
asiasta. Hän antaa Elsalle talonsa ja sinä perit minun, ja kahden
vuoden kuluttua vietetään teidän häänne. Täten tulee paha puhe
Laukkalan pojasta vaikenemaan kylässä, ja mustalaiskakara ei unohda
Laukkalaa, sen takaan.
Jos Niilo olisi tahtonutkin sanoa jotain isälleen, oli hän kuitenkin
mykkänä eikä edes tohtinut katsella ankaraa isäntää, joka istui hänen
lähellensä, aina vähän ajan takaa katsahtaen ovea, niinkuin odottaisi
hän nähdä jonkun tulevan sisään.
Sillä aikaa oli Katri humalistossa, ja hän oli onnellinen mielestään.
Myöskin hän oli tullut vähäsen alakuloiseksi isännän ankarasta
katsannosta mutta lauhkea ilta-ilma ja selkeä kesätaivas saattoivat
hänen pian poistamaan nämät ajatukset. Hän katseli vihjaista maata ja
sen kukkia, peltoja ja harvoja aitoja ja hän heitti silmänsä aina
hietaharjaan saakka, joka loisti niin lämpöisenä päivänpaisteessa. Hän
muisti äitinsä, joka juuri tämän korven yli oli tuonut hänet hyvään
taloon, missä hänen onnensa nyt suloisesti kukoisti, ja hän kiitti
Jumalaa hänen lempeästä auttavaisuudestaan köyhyyden lasta kohtaan. Ja
tuon mustasilmäisen Katrin katsanto oli lempeä nähdä onnen hetkinä,
niinkuin synkeä metsänjärvi vaihtaa muotoansa, kun päivänpaiste loistaa
sen koivurikkaille rannoille.
Vihdoin palasi Katri tupaan toimiaksensa muutamien maito-astiojen
kanssa, mutta oikeimmin nähdäksensä, mitä Niilo teki, kun hän niin
kauan viihtyi tuvassa.
Kun hän astui sisälle, loi hän ystävälliset silmänsä isäntään, joka
äänetönnä istui Niilon vieressä. Ääneti otti hän maito-astiat hyllyltä,
mutta pian keskeytti hän askaroitsemisensa, sillä ankaruudella lausui
Laukkalan isäntä hänelle seuraavat kovat sanat:
-- Ei kiitollisuutta asu kerjäläiskakaran mielessä. Siitäkö syystä olet
saanut syödä leipääni ja turvaa kattoni alla, että keinoillasi ja
juonillasi olet viekoitellut itsellesi Niilon, rikkaan talon ainoan
pojan? Mutta sen sanon minä, Laukkalan isäntä, ettet sinä tule emäntänä
omistamaan tuuman alaakaan minun pellostani ja niitystäni. Mutta Elsa
tulee Niilon vaimoksi, eikä yksikään heittiölapsi saa enään liekahdella
isossa tuvassa. Ja sinä menet vielä tänä iltana ulos samasta
veräjästä, jonka kautta kulkulainen äitisi kerran veti sinut tänne
mustalaiskelkassaan. Jätä tämä talo heti paikalla konstikas ilkiö ja
mene ulos siihen yöhön, mistä kerran tulit. Mene!
Ja Katri ei virkannut mitään, eikä kyyneltäkään vuodattanut, Katri
raukka, joka ei milloinkaan ollut toivonut peltoja ja niittyjä, vaan
ainoasti Niiloa. Mutta hänen mustista silmistään leimusi salama, joka
kohtasi kovasydämistä ja ylpeätä Laukkalan isäntää. Sitten katseli hän
Niiloa, ja silmälautansa vavahtivat äkisti. Mutta Niilo istui ääneti ja
vuodatti hiljaisuudessa kyyneleitä rakkaudesta ja miehuuttomasta
pelvosta. Vanha isäntä istui nyt myöskin ääneti ja melkein kamalan
näköisenä, niinkuin istutaan ukkosen ja salamoitten raivotessa.
Katri katosi tuvasta ja meni pihan yli sekä astui luhtiinsa. Siellä
riisui hän yltään juhlavaatteensa, sillä ne oli hän isännältä saanut,
ja siitä syystä tuntui kuin olisivat ne nyt polttaneet häntä.
Arkusta otti hän esille ne huonot vaatteet, jotka muinoin olivat olleet
hänen äitinsä omat ja jotka sattumuksesta olivat lasketut erääsen
nurkkaan ullakossa, mistä Katri ne oli löytänyt monen vuoden kuluttua.
Ne olivat ainoat, jotka maantien lapsi voi sanoa omiksensa. Hän puki
vanhat rääsyt yllensä ja sanoi jäähyväiset luhdillensa käydäksensä
tuntemattomalla polulla yön syliin. Ja niin kävi hän pihan yli, kävi
ulos veräjästä tanhuata pitkin, ja siinä missä tie teki mutkan, katosi
hän ha'an koivujen taahan katsomatta taaksensa ja lähettämättä
ajatustakaan jäähyväisiksi noille rakkaille paikoille, hänen leikkiensä
todistajat ja hänen riemujensa näkijät.