III.

Keskikesän aikana.

Siten kului muutamia vuosia ja Niilo ja Katri kasvoivat isossa talossa.

Vähäsen oli nyt muutoksia tapahtunut Laukkalassa. Hyvä emäntä ei enää

elänyt ja kuudentoistavuotias Katri hoiti nyt laveata taloutta.

Niilo oli kasvanut kauniiksi nuorukaiseksi. Ujous ja ystävällisyys

loisti hänen kirkkaista, sinisistä silmistään, ja verraten vakaan,

ankarasti katselevaan isään näytti hän vielä olevan lapsi. Nuoremmaksi

hän myöskin näytti kuin Katri, joka nyt oli ihana impi. Onnelliset,

rauhalliset päivät hyvässä kodissa olivat häätäneet Katrin levottoman

ja rajun luontonsa ja antaneet koko hänen olennolleen tasaisen

iloisuuden, joka lievittävänä leveni hänen luonteensa syvän vakaisuuden

yli.

Niilon isän lähin naapuri oli vanha, rikas talollinen, jonka maat

rajoillaan koskivat Laukkalaan. Hänen ainoa lapsensa oli punaposkinen

Elsa, joka nyt oli viidentoistavuotias. Elsa oli iloinen tyttö. Hän

piti isän taloutta kunnollisesti, mutta suurin ilonsa oli kuitenkin

olla paras tyttö kaikissa pidoissa ja tulla nähdyksi, kun hän

parhaimmissa juhlavaatteissaan kunakin sunnuntaina saapui kirkkoon.

Laukkalassa oli hän jotenkin usein, mutta vielä useimmin kävivät

naapuritalojen molemmat vanhat isännät toisensa luona. Molemmat

kuuluivat myös niin sanottuun "suureen sukuun."

[Tämä Oulusta eteläänpäin olevissa pitäjissä löytyvä sukuperhe, johon

kuuluu varallisia talonpoikia, pitää itsensä muista su'uista tarkoin

eroitettuna. Mitään erityistä perhenimeä ei tällä suurella su'ulla ole.

Vasta viime aikoina on naimaliittoja solmittu suuren su'un ja vähemmän

mainioksi tulleitten sukujen jäsenten välillä. Tämä talonpoikain

ylimyskunta näyttää olevan yhtä paljon riippuva sukuperästä kuin

rahasta. Mistä se on alkunsa saanut on vaikea päättää. Kenties

Pirkkalaisista? Taikka kukaties vielä vanhemmista ajoista, niistä

sotaisista ajoista, joista ei historia tiedä kertoa.]

He olivat kasvaneet yhdessä, molemmat olivat he nähneet, kuinka halla

samana yönä oli vaaleaksi muutttanut tähkäpäät heidän kumpaistenkin

pelloilla, ja he olivat, kun vihollinen ryntäsi pitäjään ryöstämään,

lujamielisesti taistelleet ja kärsineet yhdessä. Samana aikana alkoi

myöskin onni ja varallisuus viihtyä heidän molempain luona, eikä

milloinkaan ollut kateutta löytynyt heidän välillään. Siitä syystä

olikin naapurisopu hyvä, ja usein nähtiin ukot istuvan, pakinoivan

keskenänsä, nyykkien harmaita päitään. Komea oli myöskin kestitys

varallisten taloissa, kun he kävivät toinen toisensa luona

vierastamassa. Silloin tuotiin pöydälle tuoretta rieskaleipää, voita,

palvattua lihaa ja taalepiimää. Eikä myöskään puuttunut hyvää kotona

valmistettua olutta, ja vanhukset näkivät mielellään, että Niilokin

otti sijaa pöydän ääreen, kun hän nyt jo oli iso mies ja pian käyvä

ensi kerran herran ehtoolliselle.

Siksi määrätty juhlallinen päivä oli tullut. Juhannuksen päivänä piti

rippikoululaisten vahvistaa kasteenliittonsa.

Kaikki Laukkalan väki vaelsi tänä päivänä kirkkoon, sillä sekä Niilon

että Katrin piti nyt ensikerran astuman altarin eteen. Matkalla

kirkkoon olivat kaikki totiset, mutta Katri ja Niilo eivät virkanneet

mitään. Kesä-ilma ja vainioilla lainehtiva laiho kertoivat Jumalan

hyvyydestä, ja nuorien mielestä tuntui kuin eivät Kalajoen siunatut

kellot milloinkaan kaikuneet niin juhlallisesti kuin nyt, veisaten

malmisella äänellään: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa

rauha ja ihmisille hyvä tahto."

Ja vanha provasti valkoisilla hiuksillaan ja vanhuudesta rypistyneillä

kasvoillaan puhui temppelissä laupeita, sovintorikkaita sanoja

rippilapsille. Ja kun virren säveleet kaikuivat seurakunnan yli,

astuivat rippilapset kuoriin ja sydämen hurskas liikutus näkyi heidän

nuorissa, viattomissa kasvoissaan.

Ei milloinkaan Niilo ja Katri sittemmin unohtaneet kuinka he sinä

päivänä vieritysten lankesivat polvilleen altarin viereen. Ja kun he

söivät leipää ja joivat viinaa, tuntui heistä molemmista, että he

yhdessä lupasivat koko elämänsä aikana vaeltaa Sanan valossa, koko

elämänsä aikana rakastaa kaikkia ihmisiä ja olla toisillensa

lohdutukseksi ja iloksi.

Päätetyn jumalanpalveluksen jälkeen palasivat kaikki hartaudella

täytetyllä mielellä Laukkalaan. Juhlapäivällinen syötiin totisessa

äänettömyydessä, ja sitten kävi Niilo tallinluhtiin lukemaan

virsikirjaa ja Katri meni omaan luhtiinsa itkemään sovinnon kyyneleitä.

Sinä aikana, joka nyt seurasi, ei Niilo ollut semmoinen kuin ennen,

eikä Katri myöskään. Kun he olivat toisistaan erillään, osoittivat

heidän silmänsä että he kaipasivat toisiansa, mutta kuu he olivat

yhdessä, Niilon siniset silmät hymyilivät makeasti, ja Katrin musta

silmäpari leimui riemusta ja autuaallisuudesta. Vähäsen kainommat

olivat he keskenänsä, ja usein eivät he sanaakaan toisillensa

virkanneet, kun he istuivat yhdessä kuistilla tai kävivät sunnuntaina

kirkkoon.

Kun he muutamana sunnuntai-iltana kävivät sanaa sanomatta talon lähellä

olevalla kaskella etsimässä marjoja, sanoi Niilo vihdoin Katrille:

-- Pidätkö minun marjoistani?

-- Pidän, jos sinä pidät minun kukistani, sanoi Katri.

Ja molemmat pitivät he toisensa lahjoista, ja silloin näytti jo siltä,

kuin olisivat he sanoneet paljon toisilleen. Eikä kukaan kuullut, että

he sinä kertana puhuivat paljon enemmän keskenänsä, mutta kukat, jotka

hymyilivät maassa, ja linnut, jotka visersivät honkien oksilla, ja

kärpäset, jotka suhisivat nuorukaisten ympäri päiväpaisteessa, he

mielestänsä näkivät sitä enemmän heidän silmissään. Käsi kädessä

kävivät he sitten kotiin isoon kartanoon.

Katri: Kertomus 17 vuosi-sadasta · 第 7 / 13 题