Keskikesän aikana.
Siten kului muutamia vuosia ja Niilo ja Katri kasvoivat isossa talossa.
Vähäsen oli nyt muutoksia tapahtunut Laukkalassa. Hyvä emäntä ei enää
elänyt ja kuudentoistavuotias Katri hoiti nyt laveata taloutta.
Niilo oli kasvanut kauniiksi nuorukaiseksi. Ujous ja ystävällisyys
loisti hänen kirkkaista, sinisistä silmistään, ja verraten vakaan,
ankarasti katselevaan isään näytti hän vielä olevan lapsi. Nuoremmaksi
hän myöskin näytti kuin Katri, joka nyt oli ihana impi. Onnelliset,
rauhalliset päivät hyvässä kodissa olivat häätäneet Katrin levottoman
ja rajun luontonsa ja antaneet koko hänen olennolleen tasaisen
iloisuuden, joka lievittävänä leveni hänen luonteensa syvän vakaisuuden
yli.
Niilon isän lähin naapuri oli vanha, rikas talollinen, jonka maat
rajoillaan koskivat Laukkalaan. Hänen ainoa lapsensa oli punaposkinen
Elsa, joka nyt oli viidentoistavuotias. Elsa oli iloinen tyttö. Hän
piti isän taloutta kunnollisesti, mutta suurin ilonsa oli kuitenkin
olla paras tyttö kaikissa pidoissa ja tulla nähdyksi, kun hän
parhaimmissa juhlavaatteissaan kunakin sunnuntaina saapui kirkkoon.
Laukkalassa oli hän jotenkin usein, mutta vielä useimmin kävivät
naapuritalojen molemmat vanhat isännät toisensa luona. Molemmat
kuuluivat myös niin sanottuun "suureen sukuun."
[Tämä Oulusta eteläänpäin olevissa pitäjissä löytyvä sukuperhe, johon
kuuluu varallisia talonpoikia, pitää itsensä muista su'uista tarkoin
eroitettuna. Mitään erityistä perhenimeä ei tällä suurella su'ulla ole.
Vasta viime aikoina on naimaliittoja solmittu suuren su'un ja vähemmän
mainioksi tulleitten sukujen jäsenten välillä. Tämä talonpoikain
ylimyskunta näyttää olevan yhtä paljon riippuva sukuperästä kuin
rahasta. Mistä se on alkunsa saanut on vaikea päättää. Kenties
Pirkkalaisista? Taikka kukaties vielä vanhemmista ajoista, niistä
sotaisista ajoista, joista ei historia tiedä kertoa.]
He olivat kasvaneet yhdessä, molemmat olivat he nähneet, kuinka halla
samana yönä oli vaaleaksi muutttanut tähkäpäät heidän kumpaistenkin
pelloilla, ja he olivat, kun vihollinen ryntäsi pitäjään ryöstämään,
lujamielisesti taistelleet ja kärsineet yhdessä. Samana aikana alkoi
myöskin onni ja varallisuus viihtyä heidän molempain luona, eikä
milloinkaan ollut kateutta löytynyt heidän välillään. Siitä syystä
olikin naapurisopu hyvä, ja usein nähtiin ukot istuvan, pakinoivan
keskenänsä, nyykkien harmaita päitään. Komea oli myöskin kestitys
varallisten taloissa, kun he kävivät toinen toisensa luona
vierastamassa. Silloin tuotiin pöydälle tuoretta rieskaleipää, voita,
palvattua lihaa ja taalepiimää. Eikä myöskään puuttunut hyvää kotona
valmistettua olutta, ja vanhukset näkivät mielellään, että Niilokin
otti sijaa pöydän ääreen, kun hän nyt jo oli iso mies ja pian käyvä
ensi kerran herran ehtoolliselle.
Siksi määrätty juhlallinen päivä oli tullut. Juhannuksen päivänä piti
rippikoululaisten vahvistaa kasteenliittonsa.
Kaikki Laukkalan väki vaelsi tänä päivänä kirkkoon, sillä sekä Niilon
että Katrin piti nyt ensikerran astuman altarin eteen. Matkalla
kirkkoon olivat kaikki totiset, mutta Katri ja Niilo eivät virkanneet
mitään. Kesä-ilma ja vainioilla lainehtiva laiho kertoivat Jumalan
hyvyydestä, ja nuorien mielestä tuntui kuin eivät Kalajoen siunatut
kellot milloinkaan kaikuneet niin juhlallisesti kuin nyt, veisaten
malmisella äänellään: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa
rauha ja ihmisille hyvä tahto."
Ja vanha provasti valkoisilla hiuksillaan ja vanhuudesta rypistyneillä
kasvoillaan puhui temppelissä laupeita, sovintorikkaita sanoja
rippilapsille. Ja kun virren säveleet kaikuivat seurakunnan yli,
astuivat rippilapset kuoriin ja sydämen hurskas liikutus näkyi heidän
nuorissa, viattomissa kasvoissaan.
Ei milloinkaan Niilo ja Katri sittemmin unohtaneet kuinka he sinä
päivänä vieritysten lankesivat polvilleen altarin viereen. Ja kun he
söivät leipää ja joivat viinaa, tuntui heistä molemmista, että he
yhdessä lupasivat koko elämänsä aikana vaeltaa Sanan valossa, koko
elämänsä aikana rakastaa kaikkia ihmisiä ja olla toisillensa
lohdutukseksi ja iloksi.
Päätetyn jumalanpalveluksen jälkeen palasivat kaikki hartaudella
täytetyllä mielellä Laukkalaan. Juhlapäivällinen syötiin totisessa
äänettömyydessä, ja sitten kävi Niilo tallinluhtiin lukemaan
virsikirjaa ja Katri meni omaan luhtiinsa itkemään sovinnon kyyneleitä.
Sinä aikana, joka nyt seurasi, ei Niilo ollut semmoinen kuin ennen,
eikä Katri myöskään. Kun he olivat toisistaan erillään, osoittivat
heidän silmänsä että he kaipasivat toisiansa, mutta kuu he olivat
yhdessä, Niilon siniset silmät hymyilivät makeasti, ja Katrin musta
silmäpari leimui riemusta ja autuaallisuudesta. Vähäsen kainommat
olivat he keskenänsä, ja usein eivät he sanaakaan toisillensa
virkanneet, kun he istuivat yhdessä kuistilla tai kävivät sunnuntaina
kirkkoon.
Kun he muutamana sunnuntai-iltana kävivät sanaa sanomatta talon lähellä
olevalla kaskella etsimässä marjoja, sanoi Niilo vihdoin Katrille:
-- Pidätkö minun marjoistani?
-- Pidän, jos sinä pidät minun kukistani, sanoi Katri.
Ja molemmat pitivät he toisensa lahjoista, ja silloin näytti jo siltä,
kuin olisivat he sanoneet paljon toisilleen. Eikä kukaan kuullut, että
he sinä kertana puhuivat paljon enemmän keskenänsä, mutta kukat, jotka
hymyilivät maassa, ja linnut, jotka visersivät honkien oksilla, ja
kärpäset, jotka suhisivat nuorukaisten ympäri päiväpaisteessa, he
mielestänsä näkivät sitä enemmän heidän silmissään. Käsi kädessä
kävivät he sitten kotiin isoon kartanoon.