Lapsuuden päivät.
Katri jäi siis Laukkalan toimeliaan talonväen luo ja oppi varhain
ottamaan osaa hyvän emännän töihin. Hänen jokapäiväinen
seurakumppaninsa oli tuo yhdenikäinen Niilo, talon ainoa, vähäsen
turmiutunut lapsi, joka kulutti suurimman osan päivästä leikkien
tuvassa ja pihalla. Näissä leikissä oli Katri hänelle tervetullut
ystävä, väsymätön keksimään uusia ja lainaamaan niille jonkinmoista
vaaran lihallista suloutta, joka omituisella lumoudella mielytti hentoa
ja vähäsen hidasluontoista poikaa. Ja kun leikki kerran oli alkanut,
antautui Katri siihen kiivaudella ja elävyydellä, joka väliin peljätti
Niiloa. Kun hän näki Katrin tulevan piki mustat hiukset häilyen ilmassa
ja mustat tuikkivat silmät tulta pelastamaan häntä hukkumasta jokeen,
joksi lasten kuvastin oli muuttanut hietasen ojan, kun Katri sitten
otti Niilon vahvoille käsivarsilleen ja kantoi hänen nurmen yli
ruohoiselle mättäälle ja siellä raivoisella ihastuksella riemuitsi
ilosta, silloin Niilo pidätti henkähdyksensä, ummisti silmänsä ja olisi
laannut leikkimästä, jos hän vaan olisi rohjennut sitä tehdä. Mutta
silloin oli Katri taas valmis keksimään uuden leikin, joka taivutti
Niilon pysymään hänen vieressään ja taas leikin kestäessä pakoitti
hänen toivomaan olevansa kaukana sieltä.
Usein keskeytti emäntä Niilon salaiseksi iloksi leikin kutsuessaan
Katrin avukseen taloustoimissa. Mutta kun hän oli pois, kaipasi hän
häntä, ajatteli ainoasti häntä ja istui toimetonna odottaen hänen
takaisin tuloaan.
Talonväkeen kuului kolmetoista vuotias paimentyttö, joka kadehtien oli
nähnyt Katrin otetuksi Laukkalaan ja joka, kuin tilaisuutta siihen oli,
pilkkasi häntä hänen mustien hiuksiensa ja silmiensä vuoksi, jotka
talonpojat, niinkuin tietty on, luulevat merkitsevän mustalaisrotua.
Silloin leimuivat Katrin silmät kummallisella tavalla ja hän katosi
talosta niin ett'ei kukaan tiennyt mihin, siksi kun hän muutaman tunnin
kuluttua palasi iloisena ja palvelevaisena kuin aina.
Toisinansa kun Katri oli hiljaisempi ja vähemmän eloisa kuin tavallista
ja leikistä ei tahtonut oikein mitään tulla, suuttui Niilo, ja hänen
närkästyksensä voi ilmaantua sanoissa ja pilkassakin, jota hän oli
oppinut painientytöltä. Niin lauloi hän eräänä päivänä, kun Katri
yhtäkkiä oli laannut leikkimästä ja istunut nurmelle, seuraavan laulun:
Mieron teillä kulkeissaan
Äiti mustalainen
Kelkassa toi Laukkalaan
Katrin, tuo vaivainen.
Kohta katui hän tekonsa ja riensi Katrin kaulaan; silloin Katri katseli
häntä, kyynel mustassa sulosilmässään, ja kaikki oli entisellänsä.
Täten kului muutamia vuosia ja Katri kasvoi rikkaassa talossa. Kun hän
oli kaksitoista vuotta täyttänyt, päätti Laukkalan emäntä lähettää
hänen paimentamaan karjaa, vaikka hän oli hyvin pieni.
Se oli juhlapäivä Katrista, kun hän kuuli pääsevänsä yksin metsään. Hän
oli mielestään jo iso ja täyskasvuinen, kun emäntä laitti hänelle
evästä pieneen tuohiseen konttiin. Tosiaan löytyi paljon karhuja
korvessa, ja talvi-aikana oli useasti petojen jälkiä huomattu aivan
talon lähelläkin. Mutta Katri oli perin viaton ja hyvä, eikä peljännyt
susia enemmän kuin Laukkalan vanhaa koiraa Hallia, jonka erityinen
ystävä hän oli.
Kun Niilo kuuli, että Katrin seuraavana aamuna piti ruveta
paimentytöksi, istui hän ääneti illallisen aikana ja katseli suurilla,
lempeillä silmillään Katria. Sitten kun kaikki olivat menneet levolle,
hiipi hän äidin vuoteelle ja pyysi päästä Katrin kanssa metsään. Kun
äitinsä ei myöntynyt tähän, meni hän ääneti levolle, mutta unta ei hän
ensinkään saanut koko yönä.
Varhain seuraavana aamuna oli Katri ylhäällä, ja emäntä antoi hänelle
eväskontin, jonka hän iloisena nosti selkäänsä.
Kun hän tuli ulos raittiisen aamu-ilmaan, kimelti yö-kaste aidalla ja
ruohoissa, ja tarhasta kaikui kolkkalehmän kello vitkaan ja määräkästi
häntä vastaan.
Hän sai vitsan käteensä, avasi tarhan veräjän ja huusi rattoisasti
lehmilleen: "Muurikki hoi! astu pian, Mansikki se! noh sinä Liinapää!
minkä vuoksi Kyllikki temppuelee!" ja sitten lähdettiin metsään.
Mutta vuoteeltaan tuvasta oli Niilo hiipinyt ulos pihalle, kun hän näki
Katrin kontti selässä lähtevän huoneesta. Hän näki Katrin avaavan
veräjän, kuuli hänen huutonsa lehmille ja näki hänen vihdoin katoavan
nummella honkien ja hiekkaharjanteen taha. Kun hän ei enään nähnyt
mitään Katrista, palasi hän aidasta, jonka takana hän oli piillyt, ja
hän oli mielestänsä kovin yksinänsä isolla pihalla. Mutta mitä hän
ajatteli ei hän sanonut kellenkään, vaan kävi puupinon luo ja hakkasi
siellä ahkerasti koko päivän halkoja, vaikka hänen voimansa eivät usein
tahtonut riittää.
Sinä aikana vaelsi Katri karjansa seurassa honkanurmen poikki. Nurmeen
ei hän oikein suostunut, sillä hän ei käsittänyt, minkä vuoksi siinä
kasvoi kuivia peuranjäkäliä ruohon sijassa. Myöskin arveli hän, että
pehmeät sammaleet olisivat voineet vihjoittaa monessa paikassa, missä
nyt paljas hieta loisti.
Mutta etäämpänä metsässä, missä kanerva oli vihjaisempi,
mustikanpensaat useammat ja kuuset korkeammat, siellä oli hänen
mielestään hyvä olla. Siellä oli jotakin, mikä viehätti hänen mieltänsä
niin kummallisesti ja puhutteli häntä niin ystävällisesti ja kuitenkin
niin vakaisesti.
Täten vaelsi Katri kauan edelläpuolenpäivää nurmien, harjojen ja
soitten yli, ja kaikki oli hänestä uutta ja salaista, ja usein olisi
hän unohtanut lehmänsä, jos ei kellon ääni silloin tällöin olisi hänen
huomiotansa niihin herättänyt.
Vihdoin saapui hän, käytyänsä erään suon yli, mäelle, jonka vertaista
korkeudessa ei hän milloinkaan ollut nähnyt. Tämä havainto teki hänen
mielensä oikein iloiseksi, ja hän oli aivan vakuutettu siitä, ett'ei
ketään löytynyt, joka tietäisi, mikä tämän mäen nimi oli. Kuitenkin oli
siellä ihmiskäden jälkiä, sillä mäki oli nyt hylätty kaski, missä
ruohoa kasvoi aivan runsaasti. Mutta tätä ei Katri tullut ajatelleeksi,
vaan oli edelleen ylpeä ja tyytyväinen havaintoonsa.
Tyytyväinen siihen näytti myös hänen karjansakin olevan, joka ahkerasti
söi runsasta ruohoa metsämäellä.
Kun päivällisen aika tuli ja auringon helle pakoitti etsimään
varjoisempia paikkoja ja laskeumaan levolle ruohoon, otti hän esille
tuohisen konttinsa; ja hänen lapsellinen mielensä riemuitsi siitä, että
kaikki ne hyvät ruuat, mitkä emäntä oli eväskonttiin pannut, olivat
hänen käytettävinään. Syödessään yksinkertaista ateriaansa, ajatteli
hän sitä aikaa, jolloin hän itse tulisi laittamaan evästä
paimentytöllensä, ja hän tuli oikein vakaiselle mielelle.
Iltapuolella kiipesi Katri metsäisen mäen ylimmäiselle huipulle, istui
siellä isolle kivelle ja katseli lavealle ympärinsä. Ja erämaan
hiljainen suuruus teki lapsen mielen iloiseksi ja sydämen täydeksi. Jos
ei kolkkalehmä silloin tällöin olisi kilistänyt kelloansa ja jos eivät
vasikat olisi juosseet kärpäisistä päästäksensä, olisi hän kyllä
unohtanut kaikki katsellessansa metsäjärveä tuolla kaukana,
koukertelevaa Kalajokea etäällä ja vainiot vielä etäämpänä kylään päin.
Ja kun tiainen, peipponen ja kuusennärki yhdessä lauloivat kasken
koivuissa, täytyi Katrin myöskin ruveta laulamaan, ja nuo heleät,
iloiset säveleet vierivät metsäisen mäen alla olevan suon yli, kunnes
hietaharjut toisella puolella ottivat ne vastahan ja kätkivät ne
hiljaiseen iltaan. Iloa ilmoitti ääni ja ihastusta välähti Katrin
mustista silmistä.
Kun aurinko rupesi laskeumaan itäistä metsänrinnettä kohti, lähti Katri
karjaneen kotimatkalle suon ja hietaharjun yli. Kun hän vaelsi vileän
kuusimetsän läpi ja näki laskeuvan auringon kirkkaasti paistavan puiden
välistä, tuli hän ajatelleeksi Niiloa ja arveli, miten hänen oli käynyt
päivän kuluessa. Hän kiiruhti lehmiänsä ja oli pian taas nurmella,
jonka yli käytyänsä hän näki Laukkalan ison talon.
Kun hän kävi tanhuata pitkin, huomasi hän että Niilo avasi veräjän
hänelle. Sinne jäi Niilo seisomaan. Kun Katri tuli lähemmäksi, tervehti
Niilo häntä heti iloisesti, ja Katri ajoi toimeliaasti lehmänsä
tarhaan. Niilo jäi jälelle ja pani veräjän kiini.
Kun Katri oli toimensa päättänyt, tarttui Niilo Katrin käteen ja vei
hänet vanhaan hyvin tunnettuun leikkipaikkaan. Siellä he istuivat
toinen toisensa viereen, ja Katri otti Niilon käden omaansa ja kertoi
hänelle vaelluksesta metsässä, suosta ja korkeasta vuoresta ja lintujen
leikistä kasken koivuissa. Ja Niilo kuunteli kutakin sanaa, mutta kun
Katri oli päättänyt kertomuksensa, kutsui hän Katria taasen
leikitsemään hänen kanssaan, jota he myöskin tekivät, siksi että he
väsyneinä menivät tupaan illalliselle.