Maantien lapsi.
Kaksi vuosisataa sitte oli nyt viljelty varallinen Kalajoen pitäjä
jotenkin autio ja metsäinen seutu. Ainoasti kaukana toisistaan oli
muutamia kyliä ja yksinäisiä taloja, pellot ja niityt niiden ympäri, ja
niiden välillä seisoivat syvät, kolkot metsät vakaisessa
juhlallisuudessaan.
Suotuisampaa oli katsella kirkon ympärillä syntynyttä kirkonkylää joen
rannalla, josta pitäjä on saanut nimensä. Useat siellä olevat, hyvin
valetut ja isot talot antoivat tälle pitäjän osalle varallisen ja
melkein iloisen ulkomuodon.
Kertomuksemme ajalla oli kova nälkävuosi rasittanut Suomea ja niinkuin
tavallisesti on ollut laita, ankarimmasti ahdistanut maamme pohjoisia
osia. Sinä kylmänä talvena, joka silloin peitti kuolinvaipallansa
jäätyneitten peltojen pettyneitä toivoja, vaelsi kodittomia,
nälistyneitä olentoja joukottain maanteillä, etsien retkellään taloon
elatustansa onnellisimmilta veljiltään.
Kylmänä talvipäivänä, jolloin hämärä alkoi levitä hiljaisen seudun yli,
vaelsi keski-ikäinen nainen maantiellä, joka vie Kalajoen kirkonkylään,
mihin hänellä vielä oli tunnin matka. Hän veti kelkkaa jälessään, ja
kelkassa istui neljänvuotias lapsi, kapaloittu vaaterepaleisiin jotta
hän ei köntistyisi vilusta.
Taivasta rupesivat jo tähdet tuikkimaan valolla, joka on heille
omituinen, kun pakkanen on ankara, ja yhä synkeämmäksi näyttihe
metsätien molemmilla puolilla. Mutta kuume poltti nais-raukan veressä,
eikä hän tuntenut ankaraa pohjatuulta. Hänen sairastunut mielensä
muutti synkät hongat jättiläishahmuksi, jotka tien molemmilta puolilta
astuivat esille tempaisemaan lasta kelkasta luoksensa. Tämän lapsen
pelastaminen talvi-yön ja erämaan kaikista kauheuksista oli naisen
ainoa aikomus. Hätä ja kipu kartuttivat hänen heikkoja voimiansa, ja
vakavilla, vaikka raskailla askelilla vaelsi hän eteenpäin, vetäen
jäljessään kallista kuormaansa.
Vihdoin rupesi metsä harvenemaan, ja kallattava, aukea laakso alkoi
siitä. Kalajoen kirkon tummat hahmoviivat näkyivät etäällä kohoavan
tähtitaivasta kohti, ja siellä täällä joenrannalla huomasi
ihmisasunnoita.
Täällä, missä syvän metsän suojaava seinä ei seisahduttanut
pohjatuulta, raivosi se hillittömällä voimalla niinkuin tahtoisi se
hävittää kaikki elävät maan päältä. Lapsi kuului hiljaan vaikeroivan,
ja yhtäkkiä pysähtyi äiti, riisui mielevästi yltään vielä yhden niistä
harvoista vaatteista, jotka häntä itseä verhoittivat, sekä peitti
sillä, sanaa sanomatta, piskuista olentoa kelkassa. Sen jälkeen loi hän
silmänsä seudun ympäri etsien lyhintä tietä ensimmäiseen taloon, josta
päreitten punahka loiste välin leveni, kun ovi avattiin. Kun hän oli
löytänyt polun, alkoi hän taasen vaelluksensa, mutta nähtävästi
heikommilla voimilla. Kun pelastus juuri oli lähellä, näytti kun olisi
koko mielenvoimansa luopunut hänestä, ja hän pysäsi usein polulla, joka
vei Laukkalan isoon taloon, mikä on ensimmäinen kirkonkylässä. Ääneti
saapui hän pihalle, nosti vaikeroivan lapsen kelkasta, kokosi huonot
vaaterepaleet ja astui isoon, lämpimään tupaan.
Tulen liekki leimui hupaisasti isosta kiukaasta maantien surullisia
vieraita vastaan. Ahkerasti toimi talonväki iltatöissään samalla kuin
ehtoollisruokaa asetettiin pöydälle. Vieras, kipeä nainen istahti lapsi
sylissä rahille oven viereen ja änkähyttäen pyysi hän yösijaa ja ruokaa
itselleen ja lapselle, joka myös luvattiin. Ääneti istui hän sitten
takan ääreen, ja ainoasti harvan sanan vaihetti isäntäväki hänen
kanssaan. Lämpymässä lapsi ei itkenyt, vaan seurasi tarkoin silmillään
isäntäväen ainoata poikaa, neljänvuotista Niiloa, joka hiljaan leikitsi
itsekseen tuvan nurkassa.
Illallisen syötyä meni isäntäväki levolle. Myöskin vieraalle naiselle
valmistettiin olkivuode takan vieressä, jossa markettuva tuhka
vähitellen peitti hiiluksen. Äänettömyys vallitsi tuvassa. Sammuva päre
pihdissään valisti himeästi savupilviä katossa, jonka reppana oli
suljettu yöksi. Heikossa valossa katseli sairas nainen lastaan, joka
nukkui turvallisesti ja makeasti, niinkuin ei mikään hätä ja kylmä
häntä enää odottaisi! "Jesus sinun auttakoon, lapsi raukka!" rukoili
äiti lempeästi pienokaisensa puolesta, jonka hän oli pelastanut
kuolemasta elämälle, sen riemuille ja suruille, jotka tulevaisuuden
tiheä verho peitti.
Uupunut taudista ja vaivoista laski hän levolle vuoteelle, mutta uni
vältti kuumetautisen polttavia silmälautoja, ja jano vaivasi hänen
luulakiansa. Tuvassa oli vähittäin tullut tykkänään pimeä. Puoli
houreissa nousi hän ylös etsiäksensä jotakin juotavaa ja meni ulos
portaille. Selkeällä talvitaivaalla leimuivat revontulet hirveässä
loistossaan. Säde säteen jälkeen nousi veripunaisena ylös, leimusi
juhlallisesti, vaihetti muotonsa ja värinsä ja laskeutui yön syliin
antaaksensa sijaa uusille leimuaville pohjaisen palon säteille. Ilmassa
kuului niinkuin räiskähtäviä ääniä, hahmomaisesti kuiskuttaen kylmässä
yössä.
Kuumetautista naista hirvitti nähdessään taivaan kauheata valoa ja hän
palasi tupaan. Huoaten lankesi hän vuoteelleen ja hiljaisuus vallitsi
koko yön isossa pimeässä tuvassa.
Kun aamu koitti, alkoi talonväki taas liikkua tuvassa. Kun naiset
näkivät nukkuvan kalpean äidin ja hänen syvässä unessa makaavan
lapsensa, sanoivat he: lämmin on lempeä väsyneitä kohtaan.
Myöhemmin aamulla heräsi lapsi. Kun pienokainen näki äitinsä makaavan
oudossa tuvassa, missä talonväki jo oli täydessä työssä, tarttui hän
häneen kädellään herättääksensä hänen. Mutta äiti ei herännyt ja
kummallisen kylmä oli hänen kätensä. Pienokainen kääri peitteen
paremmin äitinsä ympäri ja istui hänen vieressä katsoen lakkaamatta
hänen silmiinsä. Vihdoin kuin äiti ei herännyt, rupesi pienokainen
hiljaa itkemään.
Silloin astui emäntä lähemmäksi olkivuodetta ja koski kädellään
vieraasen naiseen. Hän oli jo kylmä, kuolema oli yön hiljaisuudessa
koskenut hänen sydämeensä.
Tuvassa olevat naiset kokoontuivat nyt vainajan ympäri, he katselivat
hänen mustia tuuheita hiuksiansa ja halusivat tietää, mistä hän oli
kotoisin. Emäntä pyhkäsi kyyneleet silmistään, tarttui itkevän, yksin
jääneen lapsen käteen ja sanoi:
-- Älä itke, lapsi raukka! Mikä sinun nimesi on?
-- Nimeni on Katri, vastasi tyttö itkein katkerasti.
-- Missä on kotosi? kysyi emäntä.
-- Sitä en tiedä, vastasi Katri ja nyyhki. Talon poika, nuori Niilo,
oli laannut leikkimästä, mutta istui liikkumatonna lattialla siinä
missä oli istunut.
Samalla tuli talon rehtevä, rikas isäntä tupaan. Hän näki kuolleen
vaimon, jonka kasvoihin syvä murhe oli painanut sinettinsä. Sitten
katseli hän pientä Katria ja sanoi vaimolleen:
-- Kenties annamme lapsiraukan syödä meidän leipää, siksi kun hän
kasvaa ja voi pitää murhetta itsestään.
-- Kiitän sinua siitä, Antti, sanoi emäntä ja hymyili kyynelten läpi.
Ystävällisesti nosti hän Katrin syliinsä ja hyväili häntä.
Silloin Niilo saapui äitinsä luo ja katseli isoilla, ihanilla
silmillänsä kysellen häntä.
-- Äiti, sanoi hän, jääkö hän tänne?
-- Jää, Niilo, vastasi emäntä.
-- Tule sitten leikkimään minun kanssani, sanoi Niilo ja tarttui Katrin
käteen.
Katri piti kyllä uskollisesti Niilon käden omassaan, mutta hän vetäytyi
kuitenkin lähemmäksi emäntää, jonka sylissä hän istui. Siinä oli orpo
raukan mielestä hyvää ja turvallista olla, melkein niinkuin ennen hänen
oman äitinsä sylissä.