Esipuhe.
I. Maantien lapsi.
II. Lapsuuden päivät.
III. Keskikesän aikana.
IV. Uusia vaiheita.
V. Pitkiä vuosia.
VI. Laukkalassa.
VII. Katrin kirkonmatka.
VIII. Joen rannalla.
IX. Murhaajatar.
Esipuhe.
Historialliset aikakirjamme eivät voi kertoa paljon ilosta ja onnesta,
jota Suomen kansa olisi nauttinut. Vanhat kirjat näyttävät myöskin
sanovan niille, jotka kysyvät heitä muinaisista päivistä: suokaat
kuolleitten levossa maata! ja ainoasti vähittäin ynnä niinkuin
vastahakoisesti antavat tomuiset kirjat vastauksia niihin kysymyksiin,
joita nykyisyys tekee kuluneille vuosisadoille. Ei milloinkaan kuuluisi
iloista naurua tukahutettuin hahmo-äänien seassa; niiden perustussävel
on karhea ja totinen, eikä se edes murheen katkerimpinakaan hetkinä
muutu hellyydeksi ja lemmeksi.
Surullinen kuin kansan elämä, näyttää myöskin yksityisen elämä
useimmasti olleen. Paljoa iloa ei löydy, siinäkään kertomuksessa, joka
tässä julkaistaan lukijalle, Katrista, pohjoisen erämaan lapsesta.
Sen lähteet ovat muutamia vuosia sitten havaitut aivan vanhassa
pergamenttikansisessa kirjassa, joka säilytetään erään pohjoisen
kaupungin arkistossa. Sepitty nähtävällä harrastuksella ja
liikuttavalla huolella on tämä kertomus noin sata vuotta sitte
kirjoitettu niin sanottuun tuomiokirjaan, kirjaan, jonka lehdistä
ainoasti rikokset, mielettömyys ja rangaistukset katselevat
surullisilla, katuvilla silmillään outoa päivänvaloa, joka lempeästi,
selkeästä kesätaivaasta lepyttävänä laskeutui vaalealle kirjalle.
Se käsi, joka koreasti oli kirjoittanut nämät rivit, on kauan maannut
mustassa mullassa, ja unohdettu on se yksinäinen hauta, missä Katri
lepää, jonka tuomio kirjassa luetaan, ja kaikki ne, jotka ovat
tunteneet tai kuulleet hänen iloistansa ja suruistansa, ovat jo kauan
aikaa sitte muuttaneet manalaan. Mutta äänettömät kirjaimet kertoivat
vielä selvästi hänen elämänsä tähdellisimmistä vaiheista. Tomunhiukat,
jotka autiossa arkistossa hyppivät päivän paisteessa, mikä tulvasi
huoneesen ylhäällä muurissa olevista ikkunista, tiesivät kertoo vielä
jotakin, enempää, ja tuuheista puista ulkona kuiskaeli kesätuuli helliä
loruja Katrista. Ei häntä saa liioin ankarasti tuomita, sillä paljon
oli hän rakastanut ja kärsinyt, jonka vuoksi hänelle myöskin annetaan
paljon anteeksi.